Katollisuudesta

Yritän nyt olla hienotunteinen.

Luin viimeisimmästä Elämä-lehdestä (4/2016) dominikaani-isä Antoine Lévy`n haastattelun. Hän on teologian tohtori ja yliopistomies sekä dominikaanien kulttuurikeskus Studium Catholicumin varajohtaja Helsingissä. Mies edustaa (tahtomattaan) monelle kunnon suomalaiselle herätyskristitylle kaikkein problemaattisinta yhdistelmää. Hän on nimittäin katolinen pappi ja messiaaninen juutalainen. Hänen haastattelunsa on hyvä esimerkki, oman tulkintani mukaan, siitä varovaisesti virinneestä kiinnostuksesta, joka monilla luterilaisen kirkon aktiivijäsenillä on roomalais-katolista kirkkoa kohtaan, erityisesti nykyisen kirkollisen sekamelskan keskellä.

En puutu haastatteluun sen kummemmin, poimin siitä vain yhden itseäni kolauttaneen kohdan. Loppupuolella haastattelua Lévy myöntää luterilaisuuden ärsyttävän häntä, koska se on niin "pientä". Myönnän, että jo tässä vaiheessa vanha viidesläinen minussa nousi kapinaan. Eikö juuri se "pienuus", jota tämä maailma (ja isot kirkot siinä mukana) niin halveksii, olekin juuri sitä aitoa ja oikeaa kristinuskoa? Piskuinen lauma, jolle on luvattu valtakunta...

Mutta parempaa oli vielä luvassa. Lévy nimittäin jatkaa, että häntä "häiritsee luterilaisen maailman kapeakatseisuus". Taaskin jokin jo nuorena mieleeni kylvetty uskonnollisuuden siemen kapinoi tätä vastaan: "mutta eikö juuri se olekin oikean opin turva, se kapeakatseisuus?" Myönnän, että ainakin minulle on opetettu, ettei sitä nyt sopinut noin vaan lähteä koko maailmaa syleilemään. Parempi on tyytyä harvojen ja valittujen seuraan, jopa senkin uhalla, että porukka pienenee kuin pyy maailmanlopun edellä. Kaikkihan eivät kuitenkaan ole niitä oikeauskoisia...

Lévy´n mielestä "luterilaiset kiertävät syyllisyyden, vanhurskauttamisen ja armon kehää, mutta he eivät etene siitä". Nyt jo minunkin mieleni yhtyi munkkiveljen sanoihin. Olinhan tuon jo itsekin huomannut, jo nuoruudessani 70-luvulla Raamattuopistolla. Vakavasti puhuen, tämä vääränlainen armoon jämähtäminen on suurin syy luterilaisen kristillisyyden itsevalittuun voimattomuuteen. Koko uusitestamentillinen pneumatologia, Pyhän Hengen antama uusi elämäntodellisuus ja voima ja sen merkitys kielletään. Kristityn elämän muuttumattomuus on varmin merkki siitä, että ollaan oikealla tiellä. Muu on vaarallista haihattelua, joka ei kestä ajan myrskyissä...

Koko tilanteen absurdius näkyy mielestäni siinä, miten lopulta selitetään koko kristillisyyden idean olevankin juuri tuossa voimattomuudessa. Kaikki muu tulkitaan kypsymättömyydeksi, jopa omavanhurskaudeksi. Tätä kirkonkirouksenomaista syytöstä höystetään lukuisilla esimerkeillä erilaisista harhaopeista, kuten karismaattisuudesta, menestysteologiasta ja ties mistä. Lévy toteaa osuvasti, että mitä hengellisempää luterilaisuus tältä pohjalta on, sitä rajoittuneempaa siitä tulee. "Noissa ympyröissä on sisäänrakennettu ajatus, että kaikki muu kristillisyys on väärää."

Luterilaiset teologit - tarkemmin sanottuna tietyt heistä - ovat onnistuneet rakentamaan omalle kristillisyyden muodolleen lasikaton, jonka ylittämistä yrittävät tuomitaan epäilyttäviksi tai heidät vaietaan olemattomiin, kuten tehdään kaikissa muissakin yhteisöissä, joista omanlaisensa lasikatto löytyy. Kuitenkin tuon lasikaton läpi tunkeutuvat huomaavat ennen pitkää, että ulkopuolella on kesä.

Yritin siis olla hienotunteinen. Miten siinä onnistuin, ei merkitsee mitään sen rinnalla, jos jutussani oli yhtään totuuden hiventä.