Kolme piirrettä ajastamme

Hereettinen imperatiivi

Lesslie Newbiginin mukaan myöhäismodernin ajattelun olennaisin piirre on luottamuksen menettäminen kaikkia universaaleja totuuksia kohtaan. Esimodernissa yhteiskunnassa heresia oli aina vähemmistöilmiö. Myöhäismodernissa kulttuurissa taas ilmenee se radikaali piirre, että enää ei ole olemassa mitään sellaista, jota sanan perinteisessä mielessä voitaisiin kutsua harhaoppiseksi eli hereettiseksi. Päinvastoin, jokaisen yksilön oletetaan olevan hereettinen eli hänen oletetaan valitsevan tai rakentavan itse oman totuuskäsityksensä. Hänen mukaansa ihmiset elävät tällöin hereettisen imperatiivin (heretical imperative) alaisina.

Newbiginin mukaan kulttuurille myöhäismodernissa kontekstissa on ominaista, että alue, jolla yksilö on vapaa tekemään omia valintoja, on valtavasti laajentunut. Yksilö päättää, mihin hän uskoo ja miten hän käyttäytyy. Siksi on luonnollista, että uskonnollisten kysymysten alueella vallitsee hereettinen imperatiivi. Ihmisten liikkuma-alue on yhtenäiskulttuurin murentuessa laajentunut merkittävästi myös ekklesiologisesti. Tämä luo puitteet seurakunnallisen toiseuden ilmenemiselle. Esim. Neil Colen orgaanisen kotiseurakuntaliikkeen kaltainen maallikkoliike on sellainen, jossa jokaisen jäsenen merkitystä ja autonomista toimijuutta pidetään tärkeänä ja siihen jopa kannustetaan. Tämä haastaa perinteisen papistokeskeisen työntekijänäkemyksen. Ratkaisevaksi tekijäksi suhteessa Newbiginin hereettiseen imperatiiviin nousee Colen ajattelussa kristosentrinen motiivi Jeesuksen persoonan keskeisestä merkityksestä (”kuka Jeesus on sinulle?”), mikä ohjaa valintoja ja ratkaisuja yksilön elämässä. Tässä mielessä Colen ajattelu on individualistista: yhteisö koostuu jäsenistä, jotka ovat vastanneet tähän kysymykseen omaehtoisesti, mutta kuitenkin samalla tavoin. "Ylhäältä päin annetut” mallit eivät enää toimi, vaikka yhteisö onkin (ainakin uskon ydinkohdissa) hyvin homogeeninen.

Hereettinen imperatiivi tulee Colen ekklesiologiassa esille myös siinä, että hän kyseenlaistaa ajatuksen siitä, että kristittyjen kokoontumisissa Jumalan läsnäolo automaattisesti sisältyisi seurakunnan määritelmään. Hänen mukaansa tällaista automaatiota ei ole, vaan Pyhän läsnäolo on seurausta oikeasta vastauksesta kysymykseen ”kuka Jeesus on sinulle?” Hereettinen imperatiivi näkyy myös kysymyksessä pyhän ja sekulaarin välisen rajan häviämisestä seurakunnan voidessa käytännössä kokoontua missä hyvänsä. Colen ajattelun mukaan ei siis ole olemassa mitään erityistä ”pyhää” paikkaa, jossa seurakunnan tulisi kokoontua ollakseen seurakunta sanan täydessä merkityksessä.

Esikonstantinolainen viattomuus

Newbigin hylkää myös ”tuudittautumisen esikonstantinolaiseen viattomuuteen”. Hänen mukaansa on mahdotonta enää palata takaisin alkuperäiseen corpus Christianumiin. Hänen mukaansa tämän sanominen on tärkeää, koska myöhäismodernina aikana kristittyjen piirissä esiintyy pyrkimyksiä anarkistiseen romantismiin. On kristittyjä, jotka haluavat elää koko ajan protestissa julkiseen valtaan. He samaistavat kristinuskon kaikenlaisen vallan vastustamiseen, koska valta heidän mukaansa aina merkitsee vallan väärinkäyttöä. Cole itse kertoo esimerkin siitä, miten termillä ”housechurch” voi olla USA:ssa myös sellainen maine, että siihen kuuluu vihaisia ja sopeutumattomia ihmisiä, jotka varastoivat aseita koteihinsa. Jos siis konstantinolaisen aikakauden tapa toimia ei enää kelpaa malliksi, yhtä vähän sellaisena voi toimia varhaiskirkon esikonstantinolainen viattomuus. On aiheellinen kysymys, edustaako kotiseurakuntaliike tällaisia ”anarkistis-romantistisia” pyrkimyksiä? Onko Colen edustaman orgaanisen seurakuntanäkemyksen taustalla pyrkimys päästä eroon vääräksi koetusta vallankäytöstä kirkollisissa rakenteissa? Toisaalta Colen kehittämää LTG-mallia on epäilty johtavan hengelliseen vallankäyttöön. LTG-ryhmässä näet parin potentiaalinen erilainen arvomaailma voi aiheuttaa väärinymmärrysten lisäksi ahdistusta. Ajatus vallankäytöstä ja sen turmelevasta vaikutuksesta on tyypillinen myöhäismodernina aikana. Michel Foucaultin mukaan yhteiskunnan toimintaan liittyy aina väärää vallankäyttöä ja alistamista. Feministisen näkökulman mukaan vallan ja vallanhalun suhde on tyypillinen postmoderni aihe.

Eräänlaista pyrkimystä esikonstantinolaiseen viattomuuteen edustaa myös Colen pyrkimys eroon perinteisestä tavasta toteuttaa seurakuntaa ja tehdä hengellistä työtä. Tämä tulee esille erityisesti Colen seurakuntanäkemyksen kriittisessä lähtäkohdassa, jonka mukaan suuri osa nykypäivän ihmisistä on kyllä kiinnostunut Jeesuksen persoonasta, mutta ei halua sitoutua kirkossa käymiseen. Samoin välinpitämätön tai vieroksuva suhde rahaan ja muihin materiaalisiin resursseihin edustaa tätä samaa pyrkimystä.

Kotiseurakuntaliikkeen kaltaiset uskonnolliset liikkeet perustelevat missiotaan usein ajatuksella ”paluusta alkuseurakuntaan”, mikä nähdään itseisarvona. Tällaista orientaatiota voidaan pitää pyrkimyksenä esikonstantinolaiseen viattomuuteen. On mielenkiintoista huomata, että Cole ei juurikaan käytä perinteistä ”takaisin alkuseurakuntaan”-argumenttia perusteluinaan omalle seurakuntanäkemykselleen. Hänen perustelunsa ovat pragmaattisia ja liittyvät seurakunnan ulospäin suuntautumiseen ja sen kykyyn huolehtia jäsenistään. Nämä hän perustelee raamatullisin argumentein, mutta vetoaa ensin ajankohtaisiin tarpeisiin.

Jälkitunnustuksellisuus

Konstantinolaisen käänteen raukeamisen myötä kristillistä uskoa ei enää liitetä johonkin ”uskomisinstituutioon” kuulumiseen. Toisaalta voidaan puhua läntisen kulttuurin irtiotosta suhteessa kristilliseen perinteeseen. Tunnustuksellisuuden korostamisen aika näyttää olevan ohi. Tilalle on tullut väljempi, osin jopa epämääräinen oppi, joka korostaa tunnetta ja henkilökohtaista sitoutumista. Protestantismi on siirtymässä kohti jälkitunnustuksellisuutta.

Eräänä jälkitunnustuksellisuuden piirteenä mainitaan opin hylkääminen. Moraalin ja elämänhallinnan kysymykset ovat monille ryhmille keskeisempiä kuin opilliset pohdinnat. Jälkitunnustuksellisuus ja uushelluntailaisuus tai karismaattisuus kietoutuvat monesti käytännössä yhteen. Tätä edesauttaa näihin suuntauksiin sisältyvä kokemuksellisuuden painotus ja opillisten muotoilujen vierastaminen. Käytännössä tämä ei kuitenkaan tarkoita täydellistä opin puutetta. Kyseessä on pikemminkin historiallisen analyyttisen ajattelun hämärtyminen tai jopa sen puute. Omien opillisten ratkaisujen uskon ja etiikan alueella ajatellaan nousevan suoraan Raamatusta, eikä nähdä sitä, miten aikaisemmat tulkinnat ohjaavat itse kunkin raamatuntulkintaa. Tällä tavoin oma oppi, oma raamatuntulkinta ja Raamattu sinänsä mielletään samaksi asiaksi.

Jos jälkitunnustuksellisuus haastaa tunnustuskunnat ja perinteisen käsityksen kristillisestä opista, seurakuntien riippumattomuus tekee sen kirkkokunnille hallinnollisina yksikköinä. Orgaaniset kotiseurakunnat eivät välttämättä kuulu mihinkään kirkkokuntaan, vaan ovat hallinnollisesti itsenäisiä ja irrallisia, vaikka olisivatkin osa laajempaa, kansainvälistä liikettä. Jälkitunnustuksellisen ajan seurakunta muotoutuu sellaiseksi, miksi sen jäsenet ja johtajat sen haluavat. Sillä voi olla määritelty oppi, mutta se ei kuitenkaan kuulu mihinkään tunnustuskuntaan. Kuvaus jälkitunnustuksellisuudesta sopii hyvin Colen edustamaan orgaaniseen seurakuntanäkemykseen, jossa seurakunta nähdään nimenomaan paikallisena lähiyhteisönä. Sitä ei hahmoteta minkään tunnustuskunnan kautta, vaan verkostomaisen liikkeen osana.

Kirjallisuutta

Cole Neil
2005            Orgaaninen seurakunta (Itätuuli-Kustannus, Salo), alkuperäisteos Organic                             Church: Growing Faith Where Life Happens (Jossey-Bass, San Francisco, CA).

Keskitalo Jukka

1999           Kristillinen usko ja moderni kulttuuri, Lesslie Newbiginin käsitys kirkon missiosta modernissa länsimaisessa kulttuurissa (Suomalainen teologinen kirjallisuusseura, Helsinki).

McGrath Alister E.

2000            Modernin teologian ensyklopedia (Kirjapaja, Helsinki).

Vähäkangas Mika

2009            Maailmanlaajuinen kristinusko, teoksessa Luterilaisen Suomen loppu? Kirkko ja monet uskonnot, toim. Jyrki Komulainen & Mika Vähäkangas (Edita, Helsinki).