Hengellisen vanhemmuuden siunaus

Herakleitos (535-475 eKr.) on sanonut: "Oppimisen tarkoituksena ei ole täyttää säiliö, vaan sytyttää tuli". Hengellinen isä toimii juuri näin, sytyttää tulen. Kun muistelen omaa nuoruuttani 15-17-vuotiaana levottomana sieluna, niin omassa hengellisessä isässäni, joka tuolloin toimi uskonnon ja historian opettajanani, juuri tämä piirre kiehtoi suunnattomasti. Ehdotos rakkaus ja kuuliaisuus suhteessa Totuuteen. Hän oli originelli älykkö, joka ei oikein missään elämänsä vaiheessa suostunut ajelehtimaan valtavirran mukana. Hänessä oli Jumalan tulta, joka sytytti nuoruuden kuivat sytytysaineet.

Hengellinen isä on niin kasvanut, että kykenee näkemään metsän puilta, suuria kokonaisuuksia. Hän näkee pitkälle ja kauas ja selkeästi ja hahmottaa suuria kokonaisuuksia. (Kun esim. viedään tämä ajattelu paikallisseurakunnan tasolla, niin hengellisesti vanhempi näkee ns. "metsän puilta"; hän osaa nähdä paikallistason uskovien yhteydessä aina suuren kuvan Kristuksen ruumiista.) Näin hän osaa suhteuttaa nuoren kipuilun - ilmeni se sitten millä elämänalueella hyvänsä - oikeisiin mittasuhteisiinsa. Tähän tulee liittyä myös kiinnostus ihmisiä kohtaan, aito välittäminen toisen asioista, kuulumisista ja suunnitelmista. Ilman rakkautta ei pelkällä hengellisellä kaukonäköisyydellä vielä pötkitä pitkälle (ehkä tehdään vain ruumiita sitäkin enemmän).

Niin minun kuin monen muunkin kokemus aidosta hengellisestä vanhemmuudesta on se, että se tuntuu jotenkin ainutlaatuiselta. Mikä etuoikeus minulla on tällaiseen? Se koskettaa niin syvältä, eikä ihme, onhan kysymys hengellisestä isyydestä ja äitiydestä. Toisaalta ajattelen (ja pelkään) sen johtuvan siitä, että niin perin harvoin pääsemme sellaista aidosti kokemaan. Hengellinen kulttuurimme kun seurakuntiemme elämässä on tässä kohden perin ontuvaa.

Uuden testamentin malli seurakunnan elämästä puhuu ihan toista. Paavalin oma esimerkki on tämä: "Kehoitan siis teitä: olkaa minun seuraajiani. Juuri sentähden minä lähetin teille Timoteuksen, joka on minun rakas ja uskollinen poikani Herrassa; hän on muistuttava teitä minun vaelluksestani Kristuksessa Jeesuksessa, sen mukaan kuin minä kaikkialla, joka seurakunnassa, opetan." (1.Kor. 4:16-17)

Tietenkin hengellisen isän - niin kuin kenen tahansa vanhemman, valmentajan, opettajan tai mentorin - tehtävänä ja velvollisuutena on kaiken tuen antamisen ja sielunhoidon ohella myös rohkeasti kyseenalaistaa ja arvioida kriittisesti seuraajansa tekemisiä. Tänä eheytymisen, hoidollisuuden ja terapeutismin luvattuna aikana tämä unohtuu helposti, mutta se kuuluu ehdottomasti vanhemmuuteen.

Paavali kirjoittaa aika haastavasti Korinttin seurakunnalle: "Sillä vaikka teillä olisi kymmenentuhatta kasvattajaa Kristuksessa, niin ei teillä kuitenkaan ole monta isää; sillä minä teidät synnytin evankeliumin kautta Kristuksessa Jeesuksessa." (1.Kor. 4:15) Näin se on ollut myös minun omalla kohdallani.

-------

Tällaisia ajatuksia on pyörinyt mielessäni, kun olin eilen hautajaisissa, jossa sain olla mukana laskemassa haudan lepoon tätä entistä opetajaani, joka monella tavalla on tehnyt lähtemättömän vaikutuksen ajatteluuni, elämääni ja uskooni. Kun Jumalan pasuna soi, Jeesus Kristus on hänetkin tulemukseensa herättävä. Paavali sanoo, että meidän on hyvä näillä sanoilla lohduttaa toinen toisiamme. (1.Tess. 4:16-18)

Teon saarna

Vanhassa testamentissa profeetoilla oli tapana vahvistaa ja ilmentää sanojensa merkitystä profeetallisella tunnusteolla, ns. "teon saarnalla". Kaste näyttää toimivan myös tällä tavoin: se kertoo ihmisen tekemällä teolla muille ihmisille sekä myös näkymättömille hengellisille voimille sitoutumisesta Kristukseen, Hänen kuolemaansa ja ylösnousemukseensa. Sekin on uskovan ihmisen tekemä profeetallinen tunnesteko, joka ilmentää sitä, mikä on tapahtunut myös hengellisesti.

No, tietenkään kasteen koko sisältö ei ole pelkästään tässä. Paavali puhuu Roomalaiskirjeen 6. luvussa siitä, miten meidät on kasteessa haudattu yhdessä Kristuksen kanssa ja samoin olemme saaneet myös nousta kuolleista yhdessä Hänen kanssaan. Näin meidän syntiongelmamme on käsitelty lopullisesti Kristuksen luunastustyössä siten, että Hän ei ainoastaan sovittanut meidän syntejämme ja poistanut syyllisyyttämme Jumalan edessä, vaan myös meidän syntiselle luonnollemme tehtiin jotain ratkaisevaa ristillä. Se naulittiin ristille yhdessä Kristuksen kanssa, niin ettemme enää syntiä palvelisi.

Paavali omassa teologiassaan liittää nämä asiat kasteeseen. Jostain syystä alkukristillisenä aikana (tai nykyäänkin jossain päin maailmaa) näiden kahden asian (uskoontulon ja kasteen) välillä ei ollut ajallista välimatkaa juuri lainkaan. Ehkä meidänkään ei pitäisi evankelioimistapahtumissamme enää kutsua ihmisiä eteen, katumuspenkkiin, nostattaa käsiä tms. (mikä käytäntö nyt kenelläkin sitten on), vaan kehottaa heitä rohkeasti uskomaan Jeesukseen, ottamaan kaste ja seuraamaan Häntä.

Tällaisia ajatuksia on viime päivinä pyörinyt mielessäni, kun sain olla mukana kolmen nuoren aikuisen prosessissa, joka päättyi siten, että kastoin heidät eilen illalla. Kukaan heistä ei halunnut kastetta liittymisriittinä johonkin yhteisöön. He vierastivat ajatusta liittymisestä johonkin heille täysin tuntemattomaan organisaatioon saadakseen kasteen. Tutkittuaan kasteasiaa Raamatusta he halusivat vain noudattaa omantunnon ääntä ja Jumalan Sanan ohjeita ja seurata Jeesusta. ("Seurakunnattomia" näistä kavereista ei saa tekemälläkään, mitä ikinä tällä leimakirveellä sitten halutaankaan viestiä).

Eräs heistä oli kyllä jo vähän aiemmin ihmetellyt sitä, miksi häntä ei oltu kastettu heti silloin kun hän oli ottanut Kristuksen vastaan omana Vapahtajanaan. Minä en osannut siihen vastata mitään muuta kuin sen, että itse ajattelen ihannetilanteen olevan sen, että ihminen uskoontultuaan mahdollisimman nopeasti - taikka heti, jos se on mahdollista - menee kasteelle. Etiopialaisen eunukin sanoin: "Tässä on vettä. Estääkö mikään kastamasta minua?"

Oma spontaani reaktioni tästä kaikesta on se, että on ilo saada olla Jumalan palveluksessa. Jumalan Sana on näissä asioissa sangen yksinkertainen ja yksiselitteinen. "Ja me olemme kaiken tämän todistajat, niin myös Pyhä Henki, jonka Jumala on antanut niille, jotka häntä tottelevat." (Apt. 5:32) Kyse on, paitsi kuuliaisuudesta, myös Jumalan teosta, sillä Jumalahan heissä vaikutti tahtomisen ja tekemisen.

Eräs heistä totesi pohtineensa kymmenisen vuotta kasteasiaa. Totesimme yhdessä monien ihmisten kokemuksen olevan sen,, että kun asian on näin Sanan ääressä itselleen selvittänyt, sen kanssa ei sitten enää sen jälkeen ole tarvinnut kipuilla. Oma hengellinen isäni antoi minulle nuoruudessani hyvän - ja ainoan - neuvon kasteasiassa: käy läpi kaikki kastetta käsittelevät kohdat Uudessa testamentissa ja tee sen jälkeen ratkaisusi niiden pohjalta.

Aina oppii uutta

Mielenkiintoinen blogi löytyy täältä. Kirjoituksista voi hyvin peilata kirkollista tilannetta Suomessa herätyskristillisestä näkökulmasta. Käykääpä tsekkaamassa!

Virtanen ja valtakunnan raha-asiat

Eräs asia, jota Virtanen oli usein ihmetellyt, oli uskovien tapa hoitaa raha-asioita ja ylipäätään suhtautua rahaan. Virtanen ei nyt ajatellut niinkään isoja kirkollisia instituutioita, joilla oli olemassa suuret kiinteistö- ja maaomaisuudet ja tältä pohjalta sijoitettava osakesalkku sen mukainen. Näidenhän ei niin hirvittävästi tarvinnut kantaa huolta taloudesta: oli verotusoikeudet ja muut vuosisataiset privilegiot. Virtanen ajatteli enemmänkin sellaisia yhteisöjä, jotka näkivät tärkeänä palata takaisin alkuseurakunnan mukaiseen uskovien seurakuntakäytäntöön.

Mutta ehkä juuri tämän tähden raha oli niin vaikea aihe käsitellä ja siinä mentiin helposti äärestä laitaan. Joko asiasta - siis rahasta - ei puhuttu lainkaan, jolloin siitä tuli tabu eli asia, joka oli yhtä aikaa sekä hyvä että paha. Virtanen muisti jostain lukeneensa, että tuo sana "tabu" alunperin tarkoitti sitä, että tietyt esineet ja asiat ovat niin pyhiä ja siten vaarallisia, ettei niihin kosketa eikä niistä puhuta.

No, toinen äärilaita oli sitten tietenkin se, että uskovien kokouksissa ei sitten oikein muusta puhuttukaan kuin rahasta - tai paremminkin sen puutteesta.

- Ja tämä sanottuna tämän länsimaisen hyvinvoinnin keskellä, Virtanen puuskahti ajatuksissaan kävellessään pankkiautomaatille nostamaan käteistä. Virtanen oli nimittäin juuri lukenut päivän lehdestä, että pian kaupatkin alkaisivat periä erillisen maksun kortilla maksamisesta, joten Virtanen halusi olla hyvin varustautunut ennen lauantaipäivän ostosparatiisiryntäystä.

Virtanen oli kyllästynyt kuuntelemaan niitä maratonpuheita rahan antamisen ihanuudesta, jossa "setelit aivan kuin lennähtävät lompakostasi uhrikoppaan". Virtanen näki pankkiautomaatin vieressä olevalla pelikoneella tutun miekkosen Paratiisi-seurakunnasta, joka Virtasen nähdessään kiirehti selittelemään pelaamistaan Virtaselle:
- Mie oon vaan vähän kylmäl paikal nyt kun pellaan...

Virtanen ei välittänyt jäädä kuuntelemaan kaverin rahapeliapologiaa, vaan nosti rahansa ja jatkoi matkaansa. Kauppakeskuksen rullaportaissa häntä vastaan lipui eteerisen näköinen pastori Mustahammas, joka jo kaukaa toivotti hänelle:
- Siunausta kotiseurakunnillekin missä ikinä ne kokoontuvatkin!

Mustahampaasta sai jotenkin oudon vaikutelman, hän kun näytti koko ajan sekä olevan omissa maailmoissaan että myös kulkevan muutama sentti maan pinnan yläpuolella. Virtanen huomasi syrjäsilmällä pelikoneveljen nopeasti häipyvän pois maisemista, kun näki oman seurakuntansa pastorin lähestyvän. Mustahammas ei tietenkään edes huomannut moisia apparaatteja, saati sitten "kylmällä paikalla olevaa" eksynyttä lammastaan, vaan jatkoi matkaansa autuaan tietämättömänä pahan maailman houkutuksista.

- Näin se paimenuus vaan sitten toimii, ajatteli Virtanen ironisesti mielessään. Hän muisti Mustahampaan parin muun saman Voima-liikkeen pastorin kanssa omistavan yhteisen hevosen, joka oli leikkisästi ristitty Juffeksi liikkeen isähahmon mukaan. Virtanen ei ollut oikein kartalla sen suhteen, oliko tuo Juffe ravihevonen, siitosori vaiko ihan vaan lemmikkieläin.

Virtanen muisti, että tuon yhteisön piirissä rahalla oli vallan voimakas asema sen toiminnassa ja elämässä. Tämä huvitti Virtasta sen tähden, että liikkeen piirissä korostettiin kuitenkin hyvin paljon uskon mukaan toimimista ja elämistä käytännössä. Tämä suuntautuminen sai sitten piirteitä, jotka olivat sekä huvittavia että karuja. Olipa eräässäkin kokouksessa selitetty "siunausten kulkevan tasajalkaa sinun antamisesi kanssa", minkä ymmärrettiin tapahtuvan ihan konkreettisesti kokouksen aikana, kun uhrikoppa kiersi kirkkokansan keskuudessa.

Rahan päälle taidettiinkin ymmärtää ihan hyvin. Virtanen muisti, miten erään kokoussarjan aikana oli sovittu, että ns. "uhritulot" pantaisiin puoliksi vierailevan puhujan ja isäntäseurakunnan kesken. Kun kerätty kolehti sitten laskettiin, huomattiin sen olevan kuitenkin niin suuri, että päätettiin muuttaa sopimusta jälkeenpäin. Nyt koko potti jaettiinkin siten, että vieraileva puhuja saisi 30% ja emoseurakunta loput.

- Iskikö ahneuden perkele? oli Virtanen kysynyt pokkana eräältä ko. yhteisön vanhimmistoveljeltä, saaden osakseen murhaavia katseita. Virtanen ei tätä nykyä moisesta juuri piitannut. Hänellähän ei ns ollut markkaakaan ristissä koko homman kanssa ja hän halusi pysyä puhtaana ja erillään moisesta touhusta. (Sitä paitsi hänen lapsensa olivat jo niin isoja, ettei tarvinnut pelätä isän suorapuheisuudesta koituvan niin seurauksia lapsillekaan. Ja vaimo taas oli jo niin tottunut Virtasen vastavirtaan uimiseen.)

Sivumennen sanoen, Virtanen muisti erään ei-uskovan työkaverinsa kerran ihan ääneen ihmetelleen sitä, että "miten siellä kokouksessa tapahtuu se uhrin kantaminen?" Virtanen ei voinut olla hiljaa hymyilemättä vilpittömälle kysymykselle: hän näki sielunsa silmin, miten tummiin pukuihin sonnustautuneet vanhimmistoveljet kantoivat miehissä kirkkosalin etuosaan jaloistaan paksuun parruun köytettyä eläinparkaa, joka suurilla silmillään säikähtyneenä seurasi mitä tapahtuisi...

Virtanen ei ollut oikein koskaan ollut sinut tuon kaanaankielen kanssa...

Virtanen muisti myös Voima-liikkeen piiristä kiertävän urbaanilegendan, jonka mukaan jollekin tuon liikkeen seurakunnalle olisi annettu tiettyä tarkoitusta varten suurehko perintö. Tuohon aikaan elettiin maassa syvän taloudellisen laman aikaa ja (monista uskonhenkisistä julkilausumista huolimatta) seurakunnassa päätettiin ottaa tuo perintö ihan muuhun käyttöön. Mikäli Virtanen muisteli oikein, niin ensimmäisenä tehtiin kirkkorakennukseen kallis ränniremontti. Perintörahan käyttöä oikeaan kohteeseen päätettiin kaikessa hiljaisuudessa siirtää, kunnes "ajat Jumalan armosta olisivat taas suotuisammat". Tätä odottelua olikin sitten jatkunut kymmenkunta vuotta, kunnes uusi tilintarkastaja huomasi koko jutun.

Loppu olikin sitten ihmekertomusta "uuden apostolisen työmuodon uraauurtavasta työstä kotikaupungissamme".

Sen Virtanen tiesi, että vanhimmisto oli koko tuon em. pimityksen ajan ollut autuaallisen tietämätön koko jutusta ja siten viaton itse väärinkäytökseen. Sillä sellaisesta voitiin hyvällä syyllä puhua, koska tuon reilun kymmenen vuoden kuluttua perinnön saamisesta ko. rahasumma siirrettiin sellaisenaan tälle "uudelle apostoliselle työmuodolle". Jopa Virtasen matematiikkapäällä pystyi jollain tavalla pääsemään selville inflaatiokehityksesta ja koroista otetulle lainalle jne.

Ilmeisesti ko. seurakunnan vanhimmistolla olikin ollut yllin kyllin puuhaa seurakunnan muiden raha-asioiden hoitamisessa, jolloin pienemmät lapsukset saattoivatkin jäädä huomaamatta. Em. puhujavieraan hotellilaskun käsittely kun oli kestänyt melkein kuukauden ja vaatinut kaksi vanhimmiston kokousta (sekä johtoryhmän asiaa koskeva palaveri päälle). Puhujavieras läntisestä naapurimaasta kun oli ensin sijoitettu leirikeskukseen, mutta puuttuvien internet- ja tv-yhteyksien takia tämä oli parin yön jälkeen vaatinut päästä kaupungin kalleimpaan hotelliin kokoussarjan loppuajaksi. Hänen kun piti olla koko ajan yhteydessä omaan kotiseurakuntaansa ja huolehtia uuden tabloidtyyppisen seurakuntalehden toimittamisesta.

- Hengellisiä vanhimpiako he siellä ovat vai diakoneja? oli Virtanen kysynyt eräältä pitkäaikaiselta tutultaan, joka oli ko. seurakunnan jäsen. Tämä oli vain ns. hymyillyt hiljaa sisäänpäin, eikä ollut virkkanut mitään. Virtanen ymmärsi, että tämä halusi olla lojaali omilleen, mutta ihmetteli, että kai sitä nyt silti voi omilla aivoillaan ajatella.

Kassalla näissä mietteissään jonottaessaan Virtanen ei voinut olla vielä miettimättä sitä, mitä tapahtuisikaan näille kaikille hyvin voidelluille seurakunnallisille systeemeille, joissa talous ajoi mennen tullen ohi näyn ja uskon, jos seurakunnan Herra jonain päivänä ottaisikin tämän rahan tuen pois?

"Borgiat ovat keskuudessamme"

Suunnilleen tuohon tapaan puuskahti amerikanitalialainen don Michael Corleone elokuvan Kummisetä III:n kohtauksessa, jossa tuon mafiaperheen neuvottelut laajentumisesta Eurooppaan tyssäsivät lyhyeen.

Suunnilleen tuohon tapaan kulkivat myös omat ajatukseni, kun luin Italian pääministeri Silvio Berlusconin viimeisimmästä touhuilusta. Berlusconin kunnioitettavan korkean iän (73v.) huomioon ottaen kyse alkaa jo pikku hiljaa olla enemmän pedofilian puolelle painuvasta suuntautumisesta.

Oli miten oli, ko. esimerkki antaa hyviä rouheita pohdiskella jo aiemmin miettimääni "uutta eettistä normistoa" maanosallemme. Tämän esimerkin valossa se ei vaan näytä kovinkaan uudelta, vaan enemmänkin antiikkiselta. Historiansa lukeneille kun tulee helposti mieleen muinaisen Rooman rappion ajat. Rappion hajun aivan tuntee nenässään.

Ja Borgiat olivat tietysti samaa genreä.

Virtanen ja kadotettu radikaalius

Virtanen ajeli yksinään kotiin kristillisestä loppiaiskonferenssista, jossa oli ollut parin tutun kaverinsa kanssa. Hän oli jättänyt kaverit läheisen huoltoaseman parkkipaikalle, missä näillä oli ollut omat autot parkissa ja ajoi loppumatkan kotiin yksinään mietteissään. Loppiaiskonferenssin teemana oli ollut "Radikaali voittava usko" ja siellä oli ollut puhujana amerikkalainen pastori, joka omassa työssään oli hyvin onnistunut tavoittamaan oman kotikaupunkinsa postmoderneja nuoria aikuisia.

Virtanen oli usein miettinyt tuota paljon puhuttua ja eri puolilla hengellistä kenttää puhkikulutettuakin termiä "radikaali usko" tai "extreme Jeesuksen seuraaminen". Virtanen ymmärsi toisaalta hyvinkin sen huolen, joka monilla oli uskovien passivoitumisesta ja kristillisen elämän väljähtämisestä Virtasen omillakin kotikonnuilla. Moni aloitti Hengessä, mutta lopetti ties missä. Ei tarvinnut mennä kylmentämään uskoaan teologian opintoihin - kyllä se onnistui hyvin täällä karismaattisissa pippaloissakin, joissa viihde ja asiakkaiden (so. penkin kuluttajien) palveleminen oli sanomaa ja herättelyä tärkeämpää, ainakin taloudellisesti.

Kokosydämisestä Jeesuksen seuraamisesta ja radikaalista palavasta uskosta oli hyvää vauhtia tulossa jonkinlainen ääri-ilmiö monien Virtasenkin tuntemien uskovien keskuudessa. Kaupallisuuden, vaihtuvien trendien ja copyrigth-oikeuksin suojattujen kristillisten brändien myötä oli menetetty opetuslapsen sydän ja kyky tehdä uusia seuraajia Jeesukselle. Virtanen oli aina ajatellut, että ei ole temppu eikä mikään saada koolle satamäärin uskovia nuoria, hilpeää tunnelmaa ja hyvää menoa, tunneliikutuksia ja erilaisia värinöitä keskimäärin vähän päälle kaksikymppisessä kuulijakunnassa.

Se todellinen juttu oli se, mitä tapahtuisi sen jälkeen kun bileet on ohi, porukat häipyneet ja arki kolkuttelemassa karuna vuokrakämpän ovella. Usein ei tapahtunut juuri muuta kuin seuraavan massatapahtuman odottelua.

Siinä kohtaa Virtanen oli samaa mieltä amerikkalaisen pastorin kanssa, että "länsimainen kristillisyys on tullut vastakohdaksi sille alkuperäiselle dynaamiselle herätysliikkeelle, joka valloitti lyhyessä ajassa koko silloisen tunnetun maailman". Vähän päälle kolmikymppinen pastori oli jatkanut, että "meillä on paljon esimerkkejä instituutioista, jotka edustavat enemmänkin keskivertoa kansalaisuskonnollisuutta kuin synnistä vapauttavaa voimaa". Hänen mukaansa monet seurakunnat ovat "uskonnollisia kerhoja, joissa ihmiset voivat viettää aikaansa toisten samankaltaisten kanssa, joiden maailmankatsomus, poliittinen kanta ja elämäntyyli ovat samanlaisia kuin heidän".

Virtanen sympatiseerasi rajusti tuota nuorta pastoria, jonka kestorusketus ja hohtavan valkoiset hampaat olivat peräisin eteläisen Kalifornian sateettomilta aurinkorannoilta. Asiaa kaveri puhui ja vaikutti hyvin vilpittömältä. Virtanen sanoi aamenensa useaan kohtaan kaverin puheessa, jossa hän voimakkaasti kritisoi perinteisiin takertumista - "vain vanhan koulukunnan tyyli on kyllin hyvää toisille!" - ja keskiluokkaisia arvoja, jotka useimmiten perinteisissä kirkkokunnissa ymmärrettiin synonyymiksi sanalle kristinusko.

Mutta Virtanen ei olisi ollut Virtanen, ellei hän lahjomattomasti olisi huomannut, että toisaalta koko radikaalius oli enemmänkin muodikas iskusana, millä voitiin perustella mitä erilaisimpia asioita. Näin tietyissä piireissä, joissa kukaan ei puhunut enää rististä, vaan radikaali usko liitettiin erilaisten extreme-urheilulajien harrastamiseen, kovaääniseen musiikkiin ja boheemiin elämäntyyliin. Virtanen oli huomannut, että koko juttu oli eräänlainen "keisarin uudet vaatteet"-ilmiö. Enää ei istuttukaan siisti riveissä olevissa kirkossa penkeissä, vaan löhöiltiin patjoilla hämärästi valaistussa entisessä varastohallissa. Siinä nähtiin sitten "uuden sukupolven radikaalia uskoa".

"Radikaalin uskovan" tunnusmerkkinä oli kovin usein erikoinen pukeutuminen, huolellisesti laitetut hiukset ja kovaääninen käytös. Valitettavan usein tavallinen perhe-elämä, säännöllinen työssäkäynti tai kärsivällinen lasten kasvatus nähtiin ei-tavoiteltavina asioina, jonka moni postmoderni nuori aikuinen näki radikaalin uskon tukahduttavana tavanomaisuutena. Näitä miettiessään Virtanen ajoi autonsa kotipihaan, laittoi lämmitysjohdon kiinni autoon ja meni sisälle taloon. Vastapaistetun pullan tuoksu levisi eteiseen, kun hän astui sinne. Hän muisteli lämmöllä iltapäivää, kun hän oli käynyt ruokakaupassa yhdessä vaimonsa kanssa. Eräs Virtasen suurimpia yksinkertaisen tyytyväisyyden hetkiä olivat ne kerrat, kun hän sai kaikessa rauhassa olla ruokaostoksilla vaimonsa kanssa.

Virtanen oli tullut siihen tulokseen, että nykypäivänä suurinta radikaalisuutta saattoikin olla se, että tyytyi "tekemään työtä hiljaisuudessa ja syömään omaa leipäänsä", niinkuin Paavali kehotti Tessalonikan lopun aikojen näyistä unelmoivia uskovia. Iltateetä vaimonsa kanssa nauttiessaan Virtanen sitten kertoi, miten hän oli konferenssin väliajalla kahviossa keskustellut erään hyvässä nousukiidossa olevan "tulevan sukupolven johtajan" kanssa Jeesuksen seuraamisesta.

Kun tämä vähän päälle kaksikymppinen, kiiluvasilmäinen ja lommoposkinen seloottiveli oli haastavasti tiukannut Virtaselta, mikä on tärkeintä Jeesuksen seuraamisessa, Virtanen oli tahallaan vetänyt ihan toiseen äärilaitaan.

- Koetellaanpa nyt kaveria vähän, hän selitti vaimolleen, joka puisteli päätään miehensä edesottamuksille - taas kerran.

Virtanen oli vastannut nuorelle veljelleen, että kaikkein tärkeintä oli hoitaa tavalliset arkiset työnsä hyvin, pitää huolta läheisistään ja elää itse lähellä Jumalaa. Nuori veli oli kihahtanut heti kuin ylikuumentunut sähkösaunan kius ja alkanut kovaäänisesti selittää Virtaselle mitä kaikkea "aito radikaali usko" piti sisällään. Virtasen mainitsemia asioita hän ei juurikaan noteerannut, ei vaikka Virtanen oli perustellut näkemyksiään Paavali kehotuksella "katsomaan kunniaksenne, että elätte hiljaisuudessa ja toimitatte omia tehtäviänne ja teette työtä käsillänne".

Lopulta Virtanen oli tyynnytellyt kiivastunutta saarnaajanalkua sillä, että "eiväthän nämä asiat toki sulje pois toisiaan", mutta että "uskollisuus vähässä on usein alku jollekin suuremmalle". Se ei kuitenkaan ollut hirveästi auttanut tilannetta.

- Näyttää siltä, että tänä päivänä kaikkein radikaaleinta uskoa on vain seurata Jeesusta normaalissa arkipäivän elämässä. Ei siihen mitään sen kummempia elkeitä ja kommervenkkejä tarvita, Virtanen huokaisi lopuksi.

- Sie oot Virtanen tulossa vanhaksi, naureskeli hänen vaimonsa.

- Ja viisaammaksi... ja elämään on tullut uusi levollisuus. Virtanen vastasi.

Menneen lumo

Sanalla "nostalgia" tarkoitetaan menneen ikävöintiä, kaihoa ja haikeutta. Nostalgiaan liittyy usein jonkun menneen aikakauden ihannointia. Sananmukainen merkitys sanalle nostalgia on koti-ikävä, kotimaan kaipuu. Se on johdettu kreikan sanoista nostos, kotiinpaluu ja algos, tuska.

Aikana, jota me nyt elämme, meillä on samanaikaisesti läsnä monta eri vuosikymmentä. Ihmiset ovat esim. harrastustensa ja mieltymystensä perusteella kiinnittyneet johonkin tiettyyn aikaan tai vuosikymmeneen (esim. 50-luvun ihannointi pukeutumisessa, hiustyylissä, musiikissa, autoissa, sisustuksessa jne.). Eri seurakuntien ja herätysliikkeiden piirissä näemme vieläkin aika edustavan kirjon 60-lukulaista tai 80-lukulaista kristillisyyttä niin pukeutumisessa, saarnanuotissa kuin musiikkityylissäkin.

Näyttää siltä, että se mikä oli pop 80-luvulla sekulaarissa populäärikulttuurissa onkin nyt pyhää jossain seurakuntayhteisössä. Vastaavasti sitä, mikä on pop tällä hetkellä pidetään tietty epäpyhänä, mutta annas olla kun menee vuosikymmen ja kaksi, niin ajat muuttuvat ja ihmiset niiden mukana. Jotkut yhteisöt tosin ovat tässä uskonnollisessa nostalgiassaan sikäli loogisia, että siltä vuosikymmeneltä, minne aikanaan ollaan laskeuduttu, ei sitten enää liikahdetakaan mihinkään suuntaan. Niin vapaa-, helluntai- kuin kotiseurakuntienkin tai lestadiolaisuuden tai rukoilevaisuuden piiristä näitä esimerkkejä löytyy lukemattomia.

Se, mikä tekee tästä haitallisen ilmiön evankeliumin levittämistä ajatellen, on se, että tietty kulttuurinen tyyli ja muoto, jossa asiat esitetään, legitimoidaan yhdeksi ainoaksi pyhäksi ja oikeaksi tyyliksi elää ja kommunikoida kristillinen usko ulospäin. Tällä kaikella "pyhällä paikalleen pysähtyneisyydellä" voidaan ajatella olevan tarve puolustaa pyhien esikoisjoukkoa ulkopuolista, pahan vallassa olevaa maailmaan vastaan. Niin osatotuus kuin tämä onkin, niin samalla useimmiten menetetään myös kyky elää todeksi ja kertoa evankeliumi tuolle paljon pelätylle ulkopuoliselle maailmalle sellaisella tavalla, että sen kieli (ja sitä kautta sen sisältämä viesti) ymmärretään oikein.

Jeesus oli siekailematta valmis hylkäämän uskonnollisen perinteen Israelin keskellä, jos se tuli aidon Jumalan tuntemisten esteeksi. Eräs Uuden testamentin teologian perusajatuksia on kyky elää kristittynä tämän ja tulevan ajan välisessä jännitteessä. "Jo nyt - ei vielä" on eräs Paavalinkin perusajatuksia, jotka tulevat vastaan hänen kirjeissään. Mutta entä mennyt aika: mikä on aidon kristillisen perimän rooli?

Se, mikä on mielenkiintoinen ilmiö ajassamme on se, että nykyisin ns. pystymetsästä uskoon tullut suomalainen pakana ei välttämättä ollenkaan löydä hengellistä kotiaan ns. uuden sukupolven kristinuskon piiristä. Päinvastoin, uudessa tilanteessa vanhasta perinteestä löydetäänkin se maaperä, johon tuntuu hyvältä juurtua. Hyvänä esimerkkinä tästä on hiljattain vankilassa uskoon tullut tunnettu suomalainen jazz-, blues- ja rock-kitaristi Jukka Tolonen. Levy, jonka hän julkaisee uskoontulonsa ja vankilasta vapautumisensa jälkeen pitää sisällään vanhoja virsiä.

Aikaamme on kutsuttu (vähän tulkitsijasta riippuen) jälki- tai myöhäismoderniksi ajaksi, jolle on toisaalta ominaista vanhoista perinteisistä totuuksista ja instituutioista luopuminen ja niiden kyseenalaistaminen, mutta toisaalta myös modernia aikaa edeltävään aikaan, sen arvoihin, tapoihin ja kiinnostuksen kohteisiin palaamista. Modernin ajan materialismin ja rationalismin henkisesti (ja hengellisesti) vammauttama ihminen on oppinut ainakin sen, että ihminen ei elä pelkästän leivästä.

Käytännössä tämä ilmenee esim. siten, että menneen ajan lumo alkaa kiinnostaa entistä enemmän. En nyt mitenkään niputa yhteen näitä asioita, mutta ajatellaanpa vaikka jotain keskiaikaharrastusta, joka liveroolipelaamisena alettuaan saattaa johtaa jopa elämäntapaan tai sitten puhdasoppisen luterilaisuuden näkemistä ainoana toivona nykyisessä kirkollisessa tilanteessa.

Kun asiaa tarkastellaan puhtaasti yhteiskunta- tai käyttäytymistieteellisestä näkökulmasta, niin kyse on vain ihmisen tai yhteisön tavasta reagoida ympärillä tapahtuviin voimakkaisiin muutoksiin. Valtakulttuurin piirissä esille tuleviin uhkatekijöihin reagoidaan joko vastarintaan asettumisella (Luther-säätiö) tai sitten usein kritiikittömällä mukautumisella aikaan ja siitä nouseviin tarpeisiin (Tulkaa kaikki-liike). Niin Helluntai- kuin Vapaakirkonkin piiristä löytyvät ihan samat vaihtoehtoiset reagointimallit muutospaineisiin. Tietty eräs reagointimalli voi olla myös jonkinlainen eskapismi, pako todellisuudesta, mikä kristittyjen piirissä voi ilmetä niin individualistisena mystiikan harrastamisena kuin tiukkana ei-liikkeenäkin.

Pääpointti on kuitenkin siinä, että nykyinen aika nähdään pahana ja sen mukaan orientoituminen suorastaan demonisena. Päähuomio kiinnitetään usein sitten erilaisiin ulkoisiin seikkoihin tavoissa, pukeutumisessa, musiikissa jne. Pakoreitti löytyy silloin palaamisessa ajassa takaisin päin, josta oletetaan löytyvän tuon aidon uskon alkujuuri (esim. "takaisin alkuseurakuntaan"). Tämä suuntautuminen sitten näkyy kaiken vanhan näkemisenä hyvänä (esim. vanhat hengelliset hartauskirjat, laulut, pukeutuminen yms. taas perin ulokoiset seikat). Vastaavasti kaikki uusi nähdään vesitettynä ja kompromissien tuloksena syntyneenä. Kaikessa tässä oma kokemus kanonisoidaan absoluutiksi, joka ilmestyksen asteikolla tulee pian Jumalan Sanan jälkeen.

Ongelma tulee vain siinä, että mitä sitten kun sama Elävän Jumalan tuoksu onkin tunnistettavissa jossain sellaisessa kristillisyyden muodossa, jossa - sen sisällön siis ollessa aito - muoto on vaan muuttunut, ollen jopa radikaalin postmoderni? Jotkut reagoivat tähän sanomalla sen olevan mahdotonta, kristinusko kun on aitoa vain ja ainoastaan vanhoin perinteisin muodoin harjoitettuna. Toiset uskaltavat nähdä aitoa Jeesus-uskoa sielläkin, missä sen muoto on tyystin erilainen kuin mitä oma on, mutta josta löytyy kuitenkin sama tuore ilmestys. Nämä ihmiset yleensä ovat sekä valmiita muuttamaan omia näkemyksiään ja oppimaan uutta, että myös kyllin nöyriä ollakseen valmiita elämään em. jännitteessä "jo nyt - ei vielä".

On selvästi erotettava toisistaan jonkun aikauden kulttuurinen harrastaminen ja menneiden sukupolvien hengellisen perinnön arvostaminen. Usein näiden välinen ero vain on niin kuin se kuuluisa veteen piirretty viiva. Jotain osviittaa Raamatun sana meille kuitenkin tähän problematiikkaan antaa. Kerrotaan Iisakista, että hän asettui Gerarin laaksoon ja kaivatti uudelleen auki isänsä Abrahamin päivinä kaivetut kaivot, jotka filistealaiset olivat Abrahamin kuoleman jälkeen tukkineet. Iisak antoi niille takaisin ne samat nimet, jotka hänen isänsä oli antanut.

Mutta ei tässä vielä kaikki. Iisakin palvelijat alkoivat kaivaa myös uutta kaivoa joenuomaan ja löysivätkin vesisuonen. Heti kuitenkin paikalle ilmaantui niitä, jotka rupesivat riitelemään Iisakin paimenien kanssa ja sanoivat: "Vesi kuuluu meille." Miten tutulta tämä kuulostaakaan kun miettii nykyisiä seurakuntaympyröitämme! Jotain Iisakin mielenlaadusta kertoo kuitenkin se, että hän siirtyi sieltä pois ja kaivatti vielä uuden kaivon, eikä siitä sitten enää syntynyt riitaa. Sen nimeksi tuli Rehobot (mikä merkitsee väljyyttä), sillä Iisak sanoi: "Nyt Herra on antanut meille väljästi tilaa, niin että voimme levitä laajalle tässä maassa."

Kaivata auki siis vanhat kaivot, mutta ole myös valmis löytämään uusia kaivoja. Eikö Jeesuskin sano, että Hänen Isänsä tekee työtä taukoamatta - siis nytkin (ja huomenna), eikä vain ensimmäisellä sataluvulla Jerusalemin alkuseurakunnassa tai Lutherin aikoina 1500-luvulla tai sen oman rakkaan herätyksen syntyaikoina jokunen vuosikymmen sitten? Eikö Jumala, kaiken Luoja, ole sitten kykenevä kommunoikmaan kulloisenkin ajan ja kulttuurin keskellä tavalla, joka on siihen sopiva? Kyllä on.

Maanosan näkymiä

Nykyisen kehityksen myötä Euroopan arvopohja on menossa uusiksi. Perinteinen "kristillinen" maanosa on muuttunut viimeisten parin sadan vuoden aikana yhä enemmän moniarvoiseksi ja monikulttuuriseksi. Tähän on kiinnitetty huomiota ihan EU:n johtotasolla maanosan liittovaltion perustuslain sisältöjä ja painotuksia mietittäessä. Nykytilanteessa myös laajentumispyrkimyksissä kysymykset uskonnosta ja sitä kautta myös sitoutumisesta vanhaan eurooppalaiseen arvoperintöön ovat ajankohtaisia. Näin erityisesti Turkin kohdalla.

Eurooppa on muuttumassa, mihin EU-integraation murrosvaiheessa 90-luvulla monet suomalaiset kultturi- ja tiedemaailman vaikuttajat kiinnittivät huomiota peräänkuuluttaessaan "vanhan Euroopan arvoja", mitä ikinä sillä sitten tarkoitettiinkaan. Eli kyllä nykyistä arvosekamelskaa kuvaa hyvin juuri tämä tiettyjen käsitteiden moniselitteisyys.

Terrorismin tutkija Rohan Gunaratna korostaa sitä, että Euroopassa joudutaan lähivuosikymmeninä rakentamaan aivan uusi eettinen normisto, jota sekä yhä nopeammin kasvava muslimiväestö että myös vahvasti sekularisoitunut, myöhäismoderni alkuasukaspopulaatio pystyvät noudattamaan. Tässä hötäkässä on selvääkin selvempää, että perinteisillä kristillisillä arvoilla varustettu tavis jää arvopaitsioon, kulttuuriseen katveeseen ja
virtuaaliseen periferiaan. Vai onko? Kykenisikö vanhan mantereen kristillinen vähemmistö luomaan jotain uudentyyppistä, aidosti kristillistä alakulttuuria, joka tarvittaessa kykenisi haastamaan vallitsevan hegemonian?

Euroopan muslimiväestö on viimeisten 30 vuoden aikana kaksinkertaistunut. Nykyvauhdilla muslimit voivat lähitulevaisuudessa nousta hyvinkin vaikutusvaltaiseen asemaan monissa Euroopan maissa. Esim. Brysselissä, Euroopan sydämessä (aivoista en usalla sanoa mitään) kuusi seitsemästä poikavauvan nimestä on muslimitaustainen. "Hannibal, ante portas!", huutavatkin monet traditionaaliset eurofiilit nykytilanteen säikyttäminä.

Tähän uuteen tilanteeseen nyt huudetaan uusia arvoja ja uutta eettistä normistoa, joka sopisi kaikille (tai ainakin mahdollisimman monille). Gunaratnan mukaan tässä uuden uljaan Euroopan valutyössä kansallisten hallitusten tulee aktiivisesti rakentaa "ystävyyden siltoja" eri uskonnollisten ja etnisten ryhmien välille. Saman kolikon toinen puoli olisi sitten se, että tuhmia poliitikkoja ei saisi myöskään päästää hyödyntämään ryhmien välisiä eroja omien ambitioidensa ajamiseksi. Tässä on varmasti osittain jotain perääkin, joskin toisaalta siinä jo lähtökohtaisesti kavennetaan poliittisia kansalaisoikeuksia: eivätkö melkein kaikki poliittiset puolueet ole syntyneet ja edelleen toimi erilaisten ryhmien etujen ajamiseksi? (Esim. maaseutuväestö, työväenluokka, luonnonsuojelijat, perinteisten arvojen kannattajat, kieliryhmä tai muu etninen ryhmä tai vähemmistö.)

Monet muutkin terrorismintutkijat näkevät vastakkainasettelun eurooppalaisen kantaväestön ja islamilaisten välillä lisääntyneen. Nähdään "eurooppalaisen identiteetin" suojelemisella olevan kyllä tietty painoarvo, mutta pelätään sen kanavoituvan yksiselitteisesti vain ja ainoastaan islamin vastustamisena. Tämä taas voi kertoa siitä, että kristilliset arvot nähdään edelleen Euroopassa alkuperäisväestön piirissä puolustamisen arvoisena. Toinen vaihtoehto on se, että nykyisessä arvotyhjiössä, jossa pääsääntöisesti ollaan luovuttu perinteisistä kristillisistä arvoista, eikä saatu tilalle mitään varteenotettavaa uutta, vähän kaikilla on kuula hukassa, miten se eurooppalainen identiteetti sitten pitäisi nyt määritellä. Tässä kohtaa tulemme varmaan tulevaisuudessa näkemään mielenkiintoisia virityksiä.

Euroopassa on siis ilmeinen arvotyhjiö, mutta älkää olko huolissanne: Gunaratnan kommenttien kaltaiset näkemykset kertovat vain siitä, että tulossa on uusi ja uljas Eurooppa uudelleen määriteltyine sisältöineen. Vanha kunnon "käsitteiden kavallus" siis. Tämä tulee tarkoittamaan perinteisten kansallisvaltioiden häviämistä, "paikallisuuden" ja "heimoistumisen" uudelleen määrittelyä ja poliittisen päätöksenteon siirtymistä kauan tavallisen veronmaksajan ulottumattomiin. Varsinkin ensin mainitun seikan monet näkevät eräänä suurimpana uhkana, eivätkä perinteiset kristityt ole mikään vähemmistö tässä porukassa. Ajatellaanpa vaikka suomalaisen kd:n vaalislogania "Koti, uskonto ja isänmaa" ensi kevään eduskuntavaaleissa. Toisaalta, missään Raamatussa ei kansallisvaltiota (tai ylipäätään länsimaista järjestelmää) pidetä minään absoluuttisena raamatullisena arvona.

Eli onhan vastaavanlaisia kulttuurisia sulattoja ollut historiassa ennenkin, viimeksi USA:ssa, missä assimilaatioprosessi on edelleen kesken, joskin hyvää vauhtia menossa. Parhaiten se tällä hetkellä symbolisoituu istuvaan presidenttiin jenkeissä, jonka sekä oikeasta synnyinpaikasta että todellisesta uskonnosta liikkuu villejä huhuja. Historiaa taakse päin kelatessa mieleen tulee kohtaus elokuvasta Gangs of New York, jossa valkoisten amerikkalaisten jengin johtaja Bill Cutting seuraa sivusilmällä (ei siis sillä tekosilmällä), kun irlantilainen katumuusikko soittaa viululla jotain tuon ajan populaarirenkutusta ja värillinen palvelija steppailee musiikin tahdissa. Bill Cutting tokaisee jotain siihen suuntaan, että näin on syntynyt uusi amerikkalainen mixaus, mikä onkin totta, sillä mistä muista aineksista länsimainen populaarimusiikki (lähtökohtanaan afroamerikkalaisen musiikin eri tyylit) ja -kulttuuri on syntynyt, kuin juuri irlantilaisten maahanmuuttajien ja mustien orjien jälkeläisten perinteisten kansanmusiikkityylien yhteensulautumisesta. Sama asia on ollut meneillään jo pitkään myös Euroopassa. Onko se hyvä asia vai ei, siitä voidaan olla montaa mieltä. On se hyvä asia tai ei, niin tosiasia se kuitenkin on, eikä näytä mitenkään olevan este raamatullisen kristinuskon leviämiselle.

Se, mistä pitää olla huolissaan, on enemmänkin se, minkä sisällön Gunaratnan peräänkuuluttama "uusi eettinen normisto" tulee saamaan. Jo postmodernismissa on ollut näkyvissä Paavalin Tessalonikalaiskirjeessään ennakoima "laittomuuden salaisuus", josta meidän Herramme sanoo sen tekevän pahimman mahdollisen, nimittäin kylmentävän ihmisten rakkauden. Edustuksellinen demokratia, tuo antiikin Ateenan lahja koko sivistyneelle länsimaailmalle, jota me olemme huolettomasti pitäneet jonkinlaisena omiin kansalaisoikeuksiimme kuuluvana itsestäänselvyytenä, onkin osoittautumassa "viimeiseksi valtiomuodoksi" (Martyn Lloyd-Jones). Siinä, mitä sen jälkeen tulee, on tasan kaksi vaihtoehtoa: joko anarkia ja kaaos tai sitten sellainen totalitarismi, jonka esiasteita Hitlerin, Stalinin ja Maon diktatuuriset harjoituskappaleet olivat.

Koska kuitenkin kyseessä on liian paljon rahaa, valtaa ja muita sen kaltaisia hyödykkeitä en usko asioiden koskaan pääsevän kovin pitkälle tuon ensin mainittun vaihtoehdon suuntaan. Tilanteet voidaan laskea anarkian ja kaaoksen suuntaan tarkoitushakuisesti ja tiettyyn mittaan asti, mutta ei liian pitkälle. Näin kriisejä, terrorismia, uhkia ja poikkeustilaa hyväksi käyttäen voidaan saada haluttuja muutoksia läpi ja muutenkin asiat ajettua sellaiseen tilanteeseen, että kaveria, joka silloin ilmestyy pelastajaksi, tervehditään jumalana.

Eli mielenkiintoinen ja huolellisesti seurattava tulevaisuuden skenaario tämä "uusi eettinen normisto" joka tapauksessa on. Maanosamme (tai koko maailmamme) on ratkaisevasti muuttumassa. Kehityksen nopeutta on vaikeaa lähteä arvioimaan, älkääkä nyt, hyvät ihmiset, kukaan antako minulle kommenteissanne mitään arvioita vuosiluvuista yms. Mutta seurattava tätä kehitystä on. Nyt olisi profeetalle käyttöä.

Perintö

Onko perintömme yhteinen? Kenellä siihen on oikeus ja millä perusteella? Riittääkö luvaksi sen omistaminen pelkkä lapseus? Kenellä on lupa istua tuon viereisen puun varjossa, nauttia sen suojasta ja syödä sen hedelmiä?

Tällaisia kysymyksiä nousi mieleeni eilisillasta kun kävimme erään veljen kanssa läpi kirkkohistorian kulkua (vältän tietoisesti käyttämästä tässä yhteydessä sanaa "kehitys") ja sen myötä esiin tulleita virtauksia. Nämä jutustelut veljeni kanssa eivät varsinaisesti liittyneet parhaillaan luvun alla olevaan Martyn kirjaan, eivätkä myöskään blogikommenteissa käytävään keskusteluun. Tuo palaveri oli sovittu tällä teemalla jo aiemmin ja liittyi ihan toisiin proseseeihin Kristuksen ruumiissa, mutta nämä em. jutut nyt vain sattuivat olemaan ajankohtaisia juuri tuolloin.

Virallinen kristillisen kirkon historiahan kuvataan usein puuna, jonka juurina ovat juutalainen usko ja sen jälkeen Jeesus & apostolit, alkukristillinen aika. Kun puunrunkoa noustaan ylemmäs vastaan tulee ensin vanhakatolinen kirkko, joka muuttuu roomalaiskatoliseksi kirkoksi, josta sitten irtaantuu ortodoksinen kirkko ja myöhemmin uskonpuhdistuksen myötä anglikaaninen kirkko sekä protestanttiset kirkot, joita nähdään olevan vain kahden tyyppisiä, nimittäin reformoituja ja luterilaisia. Näiden pohjalta sitten olisivat syntyneet erilaiset vapaakristilliset kirkot, karismaattinen liike ym.

Kieltämättä sitä, etteikö tässä kuviossa olisi jotain totuusarvoakin, täytyy kuitenkin tämä ns. "virallinen totuus" (jota sellaisena yleisesti opetetaan) vahvasti riitauttaa. Alussa oli Konstantinuksen lanseeraaman valtiokirkon ohella ja sisällä lukuisia ns. eriuskolaisliikkeitä, joille on kautta kirkkohistorian ollut yhteistä ainakin seuraavat raamatulliset totuudet: ajatus yleisestä uskovien seurakunnasta, kaste, ei minään ikäkausiriittinä, vaan selkeästi uskoontuloon liittyvänä asiana, kaikkien uskovien yleinen pappeus sekä hengellisen kasvun ja pyhän elämän vaatimus.

Nämä vapaakristilliset liikkeet ovat kulkeneet toinen toisiinsa linkittyneinä halki kirkon kaksituhatvuotisen historian. Pitkässä juoksussa eli siis tultaessa 20. vuosisadalle näyttää siltä kuin tämä eriuskolaisliikkeinä alkanut kristillisyys olisi selvästi elinvoimnaisin ja lisääntymiskykyisin: karismaattisuus ja kotiseurakuntaliike sen eri versoineen. Tämä sanottuna nimenomaan globaalissa isossa kuvassa - unohda Suomi ja ajattele Kiinaa! - sekä muistaen se, että Jumalan valtakunnassa henkilökohtainen sitoutuminen on ratkaisevaa, ei ulkokohtainen jäsenyys, riitit ja kulttuurinen perimä.

Ne ovat olleet kautta historiansa vainottuja niin virallisen kirkon (ja sen historiankirjoituksen) kuin valtiovallankin taholta, oli sen herodeksen nimi ollut sitten caesar, keisari, tsaari tai shaahi. Nämä ryhmät ovat usein toimineet maanalaisina yhteisöinä ja salaisina kokoontumisina, naamioituen joskus ammattikunniksi tai -killoiksi. Sen jäsenet ovat saattaneet olla kiertäviä kauppiaita tai käsityöläisiä, koska se mahdollisti hyvin sekä evankeliumin levittämisen että pysyttelemisen askeleen edellä inkvisitiota, ohranaa tai konventikkeliplakaatin valvojaa. Joskus keskiajalta kerrotaan, että tällainen "eriuskolainen" saattoi kulkea läpi Euroopan Englannista aina nykyisen Balkanin alueelle, yöpyen joka yö oman uskolaisensa kotona.

On siis olemassa myös toinen, todempi kirkkohistoriallinen totuus, joka tekee paremmin oikeutta Kristuksen ruumiin todellisuudelle, tosin perinteisten kirkkoinstituutioiden kustannuksella, mikä tietysti vaikeuttaa sen lanseeraamista yleiseen tietouteen. Sen totuusarvoa se ei kuitenkaan vähennä pätkääkään.

Kirkkoisä Cyprianus nykyisen pohjoisen Afrikan alueelta totesi joskus(n. 200 - 258 jKr.), että "kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta", mitä lausahdusta sittemmin ovat sumeilematta käyttäneet hyväkseen niin katolisen kirkon paavit kuin seurakuntafundamentalisminsa hyvin sisäistänyt vapaan suunnan pastori. Mutta jotain totuutta tuossa lausahduksessa toki on, kun katsomme sitä lähemmin. Kun unohdetaan tietty lataus ja historiallinen painolasti sanasta "kirkko" ja ajatellaan yhteisöä, johon kaikki uudestisyntyneet uskovat kuuluvat eli Kristuksen ruumista, joka on seurakunta. Ymmärrämme, että tämän seurakunnan ulkopuolella ei ole pelastusta.

Tämä johtaa meidät myös kysymykseen perinnöstä. Kenellä on copyright Jeesus-uskoon? Todellisuus näyttää Kristuksen ruumiin eri suuntiin, tunnustuskuntiin, traditioihin ja liikkeisiin pirstoituneena. Voin kuitenkin tunnistaa ja tunnustaa aidon hengellisen perinnön minkä tahansa kristillisen yhteisön piirissä, missä historian vaiheessa tahansa ja missä päin maailmaa tahansa. Yhtä kaikki, kaikesta minkä inspiraation lähteenä on ollut Kristuksen Henki ja missä tunnen Hänen tuoksunsa, voin ammentaa itselleni hengellistä ravintoa.

Sisäinen uudestisyntyminen ja hengellinen kuuluminen johonkin on Jumalan valtakunnassa aina kirkollisia raja-aitoja, kirkolliskokouksen päätöksiä, teologien dogmilauselmia ja virallisia jäsenrekistereitä voimakkaampaa ja ajaa yli ja ohi sen mennen tullen. Miten se Paavali sen sanoikaan Korinttin pikkusieluiselle laumalle, joka kiisteli kuulumisesta kuka mihinkin nappulaklubiin? "Kenenkään ei siis pidä ylpeillä ihmisistä. Kaikkihan on teidän: Paavali, Apollos ja Keefas, maailma, elämä ja kuolema, kaikki nykyinen ja tuleva. Se kaikki on teidän." (1.Kor. 3:21-22)

Toki Paavali myös varoitaa heitä - etten sanoisi meitä: "mutta te olette Kristuksen, ja Kristus on Jumalan." (1.Kor. 3:23)

Otetaanpa askel eteenpäin hengellisen kasvun tiellä tästä tunnelmoinnista. Miltä näyttäisi tämän pohjalta kasvu täysi-ikäisyyteen Kristuksen ruumiissa tai hengellinen vanhemmuus Jumalan seurakunnassa paikallisella tasolla? Eikö se olisikin isomman kuvan näkemistä, ikäänkuin näkisit "metsän puilta"? Eikö se antaisikin Sinulle luvan vapautua pikkusieluisuudesta ja auttaisi Sinut eroon uskonnollisuuden lastentaudeista, jossa puhutaan Herran omista "meikäläisinä" ja "heikäläisinä"?

Ainakin minussa se vaikuttaa sen.

Nahkapäätös?

Onko edessämme kirkollisen suojasään kausi, jona aikana tämän hetkistä polarisoitumista pyritään tietoisesti purkamaan ja erilaisille "marginaaliryhmille" annetaan toimintavapautta aiempaa enemmän?

Onko ev. lut. kirkko oikeasti muuttumassa aidosti moniarvoiseksi, niin että sallitaan muutakin kuin vain sen liberaalisiiven spiritualiteetti? Näemmekö uusien, kaiken kirjavien jumalanpalvelus- ym. yhteisöjen nousun kirkon sateenvarjon suojissa? Onko Suomen kirkko muuttumassa enemmän Englannin anglikaanikirkon kaltaiseksi, joka sietää sisällään nykyistä huomattavasti enemmän moninaisuutta?

Tällaisia ajatuksia herää sekä tällaisten että tämän kaltaisten kannanottojen pohjalta, mutta muutenkin; ajatellaanpa vaikka perinteistä teesi-antiteesi-synteesi-kuviota... Eli odotin kyllä yhteentörmäystä, mutta traditionaalisen instituution rakenteiden ja yhteisten taloudellisten intressien voima voi olla ihmeellisen voimakas.

Historian siipien havinaa

Olen tässä vuoden vaihteen tienoilla lueskellut amerikkalaisen luterilaisen kirkkohistorioitsijan (hm, mikä intresantti mixaus!) Martin Martyn teosta Kristitty maailma - Kristinuskon globaali historia (Kirjapaja, 2010, alunperin julkaistu v. 2007). Olen parhaillaan menossa kirjan alkuluvuissa (jotka tietyistä syistä kiinnostavat minua eniten), joissa kuvataan kristinuskon leviämistä parin kolmen ensimmäisen vuosisadan aikana.

Kyse on nyt eräästä länsimaisen kristinuskon perusprobleemasta. Ette ikinä arvaa - tietenkin konstantinolaisen paradigman syntyhistoriasta. Tiedän, että tämä aihe ei kovin monia kiinnosta (innostamisesta puhumattakaan). Vaikka monet kristityt ymmärtävätkin tapahtuneen kirkko- ym. historiallisen kehityksen, jos ei nyt suorastaan epäraamatullisen, niin ainakin kyseenalaisen luonteen, niin useimpien asennetta kuvaa hyvin toteamus "taitaa olla aika työlästä muuttaa maailmaa tässä asiassa kovin paljon".

Oman tilanteemme ymmärtämiseksi (myös täällä Suomessa) tämän aiheen lähempi tarkastelu ja selvittäminen kuin myös siihen aika ajoin uudelleen palaaminen, on ensiarvoisen tärkeää.

Marty kirjoittaa (s. 69): "Kaikki puheet kristinuskon kannalta merkittävistä polttopisteistä Edessassa ja Delhissä tai Pekingissä ja Persiassa häipyvät unholaan, kun näyttämölle astuu keisari Konstantinus (n. 285-337) seuraajineen." Martyn mukaan kristinuskon tarina oli tähän asti keskittynyt tavallisiin uskoviin, marttyyreihin ja teologeihin, mutta nyt näyttämölle astuvat kruunupäät ja miekkamiehet puolustamaan sitä uskoa, "jonka tunnuksia he kiinnittävät lippuihinsa, aseisiinsa ja valtaistuimiinsa".

Ilmeisesti ainoastaan länsimaissa tapahtui vastaavanlainen ilmiö (ainakin näin laajassa mittakaavassa): kristinuskon valtiollistaminen. Ei Kiinassa, eikä Intiassa, ei Tsingis-kaanin valtakunnassa (jossa muuten suhtauduttiin suvaitsevaisesti kristittyihin), vaan vain ja ainoastaan hiljalleen mailleen vaipuvassa Roomassa. Niinpä ns. virallinen kristinusko länsimaissa onkin aina ollut leimallisesti roomalainen luomus, ei juutalainen tai seemiläinen. "Tässä merkissä olet voittava" tuli tästä eteenpäin olemaan kaikkien (jopa toinen toistaan vastaan taistelevien) kristittyjen armeijoiden tunnuslause. Tämän valtiollistamisen myötä syntyneet katoliset kirkot säilyttivätkin Rooman perinnön ja perinteen läpi kansainvaellusten myllerrysten ja "pimeän keskiajan" vuosisatojen. Tämä luomus osoitti ihmeteltävän elinvoimansa historian eri vaiheissa sulauttamalla itseensä etnisen ryhmän ja maantieteellisen alueen toisensa jälkeen. Jeesuksen vertaus pienen pienestä sinapinsiemenestä syntyvästä suuren suuresta puusta, jonka oksille taivaan linnut tekevät pesänsä, oli saanut uuden, ennen näkemättömän ulottuvuuden.

No, nämä ovat tietysti omia näkemyksiäni, eivät Martyn, joten annetaanpa hänen jatkaa.

Marty kuvaa kirjassaan (s. 70) miten Konstantinus otti Bosporinsalmessa sijaitsevan Bysantin pääkaupungikseen, nimittämällä sen uudestaan itsensä mukaan Konstantinopoliksi ja korvaamalla sen vanhat pakanalliset temppelit kristillisillä kirkoilla (jotka yleisen käytännön mukaan joko rakennettiin niiden paikalle tai yksinkertaisesti vain siirrettiin entisiin tiloihin). Tämän valtavat mittasuhteet saaneen kristinuskon valtiollistamisen yhteydessä tapahtui eittämättä myös valtava pakanuuden invaasio kristinuskon sisälle.

"Samaan aikaan kun Rooman keisarikuntaan kuulunut Vähä-Aasiakääntyi kristilliseksi, monet kristityt omaksuivat lähteiden mukaan pakanallisia tapoja. Tällaisia tapoja olivat muun muassa erilaisten lumousten ja amulettien ostaminen, ennustajien käyttäminen ja vanhojen uskonnollisten traditioiden sulauttaminen kristinuskoon. Viikon ensimmäisestä päivästä tuli näin "auringon päivä" ("sun-day") ja joulu sijoitettiin "voittamattomalle auringolle" omistetulle päivälle, joka oli 25. joulukuuta. Keisari ryhtyi käyttämään valtaa piispojen nimittämisessä ja piispojen tuli puolestaan toimia keisarin neuvonantajina. ... Konstantinusta pidettiin oman aikansa apostolina ja senaatti myönsi hänelle jumalallisen aseman. Kukaan ei ole vaikuttanut yhtä paljon kristinuskon yhteiskunnalliseen ja uskonnolliseen asemaan kuin Konstantinus. Hänen muotoilemansa kirkollisen ja maallisen vallan horjuva yhteenliittymä kyseenalaistettiin ja joissakin paikoissa vähitellen syrjäytettiin vasta 1400 vuotta myöhemmin."

Mieleen tulevat Jeesuksen sanat, joissa Hän käskee fariseusten hapatuksen lisäksi varomaan myös Herodeksen hapatusta (Mark8:15). Uskonnollinen ja yhteiskunnallinen asenneilmapiiri voivat näet sulautua niin yhteen ja edustaa lopulta sellaista todellisuuden käsitystä, moraalia ja arvoja, joihin kristityt eivät saa mukautua, vaan joihin heidän täytyy pitää välimatkaa. Tässä kohtaa piilee eräs konstantinolaisen paradigman suurimmista ja kavalimmista sudenkuopista. "Herodeksen hapatus" nykypäivän Suomessa on esim. homoliittokysymyksessä mitä ilmeisimmin vaikuttamassa ja ohjaamassa kirkon johdon ratkaisuja.

"Konstantinus kehitti myös uuden mallin, jolla kristillisiä päämääriä oli mahdollista edistää ja kiistoja ratkoa: hän kutsui kokoon kirkolliskokouksen." (s. 71) Tätä hän ei tosin kehittänyt itse, vaan organisoi uuden uljaan katolisen (so. yleisen) kirkon Rooman imperiumin antaman organisatorisen mallin mukaisesti. Alunperin solunomainen itsenäisten seurakuntien verkosto vangittiin nyt lopullisesti pyramidimaisen hierarkkisen organisaatiorakenteen sisälle. Tänäkin päivänä näemme näiden ratkaisujen jäljet vaikkapa kotoisessa kirkollisessa rakenteessa, missä luterilainen seurakuntakin määräytyy aina oman sijaintipaikkansa kunnallisen rajojen perusteella.

Tätä lukiessa olen jo muutaman kerran törmännyt siihen mielenkiintoiseen seikkaan, että on eri asia kuka nämä asiat sanoo ääneen. Kun kirjoittajana on Martyn kaltainen luterilainen historioitsija, niin valtaosa kristityistä on aivan tyytyväisiä ja rauhallisella mielellä. Mutta jos siteeraan samoja faktoja vaikkapa Frank Violan ja George Barnan kirjasta Pagan Christianity, niin monet kokevat olonsa hieman epämukavaksi. Kyse ei ole sävystä tai tavasta, vaan siitä, mitä halutaan nähdä tapahtuneen. Onko kehitys ollut Raamatun mukaista hengellistä kasvua ja jollei niin mitä sitten?

Toinen jännä ilmiö on se, että vielä pari kymmentä vuotta sitten moni kunnon kristitty vapaista suunnista olisi mielihyvin yhtynyt näihin näkemyksiin, jotka poikkesivat ns. virallisesta historiankirjoituksesta. Nykyään ei enää näin ole - ainakaan kovin usein - vaan myös he tuntevat olonsa epämukavaksi kohdatessaan vaihtoehtoisen historiankirjoituksen lumon.

Onko niin, että kirkollistuminen tylsistyttää pahimman/parhaimman protestantismin terän? Sillä sellaisia - protestoijia, kansanvillitsijöitä ja rauhanhäiritsijöitä - uskonpuhdistajat seuraajineen olivat omana aikanaan, niinkuin ovat nykyäänkin. Kirkollistumisella tarkoitan tässä kohtaa mukautumista tähän konstantinolaiseen paradigmaan. Valistuksen ajan humanistisen rationalismin kylkiäisenä meillä on tieteellisessä ajattelussa ns. modernin maailman reunaehdot. Paljon vaikuttavammat reunaehdot määrittelee monen kristityn ajattelussa kuitenkin tuo em. konstantinolainen paradigma.

Jatketaanpa lukemista - ja palataan asiaan taas tuonnenpana.

Paavali, työ ja raha, osa II

Paavali oli jännä mies. Tuo kaikkein suurin apostoli ja mies, joka puhui kielillä enemmän kuin kukaan korinttilaisista karismaatikoista ja joka oli temmattu kolmanteen taivaaseen niin, ettei itsekään jälkeenpäin ollut oikein selvillä oliko ollut ruumiissaan vai ei, tuo sama mies osoittautuukin tarkemmin katsottuna kaikkien hurmahenkien viholliseksi numero yksi. (Vrt. 1.Tim. 1:19-20.)

Paavalista ei nimittäin saa hörhöä tekemälläkään. Hän korostaa häpeilemättä ihmisen - uskovankin! - ensisijaista velvollisuutta pitää huolta omasta perheestään, vaikka kuinka olisi joku seurakunnan episkopos (1.Tim. 3:1-5). Hän pitää oikean uskon tunnusmerkkinä omista läheisistään huolehtimista ennen mitään hengellisiä haihatteluja (1.Tim. 4:8).

Näin tehdessään hän huolettomasti ohittaa kaiken sen vuosisataisen hurmahenkisyyden perinteen, joka on suistanut ihmisiä raiteiltaan niin kristinuskon kuin muidenkin uskontojen piirissä. Kun lukee esim. Paavalin kirjeitä Tessalonikan seurakunnalle ei voi olla kiinnittämättä huomiota niiden neuvojen maanläheisyyteen, mitä tulee Herran takaisinpaluun odottamiseen. Hän kehottaa heitä pitämään kunnia-asianaan, että he vain eläisivät rauhallisesti, hoitaisivat omat asiansa ja ansaitsisivat toimeentulonsa kättensä työllä. (1.Tess. 4:11)

Jatkossa hän vielä erikseen muistuttaa tessalonikalaisia uskovia siitä, että jos joku heistä ei suostu tekemään työtä, hänen ei pidä myöskään syödä. Tämän tiukan ohjeistuksen taustalla oli se, että Paavali apostolisine tiimeineen oli kuullut, että jotkut heidän joukossaan elivät kurittomasti, eivätkä tee työtä, vaan touhuavat joutavia. Herran paluun kun ajateltiin olevan niin lähellä, että nyt saivat maalliset velvollisuudet jäädä tärkeimpien rinnalla. Heille Paavalin neuvo on joidenkin mielestä jopa ärsyttävän epähengellinen: "Sellaisia me käskemme ja kehotamme Herran Jeesuksen Kristuksen nimessä rauhoittumaan ja ansaitsemaan itse leipänsä." (2.Tess. 3: 10-12)

Muistan erään tapauksen nuoruusvuosiltani kun eräässä kristillisessä oppilaitoksessa opiskelevaa nuorta miestä muistutettiin hänen normaaleista arkisista velvollisuuksistaan, niin tämä oli selittänyt niiden laiminlyöntiä toteamalla, että "ei henki kehottanut". Niinpä. Ylihengellisten ihmisten ongelmana ovat aina olleet sellaiset "likaiset työt", jotka eivät näytä niin kunniakkailta tai jotka inhottavasti rassaavat heidän mukavuudenhaluaan.

Mieleen tulee se, mitä Jeesus teki maanpäällisessä elämässään ikävuosien 12 ja 30 välillä. Uusi testamentti ei kerro siitä mitään, kun taas sensijaan ns. pseudo-evankeliumit kertovat mitä mielikuvituksellisimpia tarinoita ihmeitä tekevästä pojasta puusepän verstaassa. Ajattelen tämän kertovan jotain siitä, että usein gnostilaisperäisten pseudo-evankeliumien kirjoittajille ja lukijoille Jeesuksen "pelkästään" maanpäällinen elämä oli tietynlainen vakava ongelma, joka piti jollain tavalla joko selittää pois tai sitten yrittää pyhittää jollain ihmekertomuksilla, joilla ei ollut mitään historiallista pohjaa.

Ns. doketistien ongelmaan Jeesuksen ruumiillisuudesta on eräs ratkaisuyritys juuri nämä pseudo-evankeliumit. Kreikan kielen sana dokein tarkoittaa näyttää tai vaikuttaa joltain eli heidän mukaansa Jeesus oli vain näennäisesti ihminen. Niinpä doketistit ja heidän seuraajansa pitivät jopa skandaalina väitettä, että ihmiseksi tullut Jumala olisi tehnyt ruumiillista työtä, Hänen kainalonsa olisivat sen seurauksena haisseet, Hän olisi joutunut niistämään nenänsä, itkenyt myötätunnosta tai huutanut tuskasta. Jeesus oli heidän mielestään niin jumalallinen, että tuollainen ei tullut kysymykseenkään. Eräs ratkaisuyritys tähän oli se, että jumalallinen Jeesus astui maallisen Jeesuksen kehoon kasteessa ja poistui hyvissä ajoin ennen Golgatan tapahtumia.

Eräs kirkkohistorian (ja historian muutenkin) suuria opetuksia on se, että "historia toistaa itseään". Niinpä tänäänkin törmäämme doketistiseen harhaan new age-ajattelussa. Samanlainen hurmahenkinen suhtautuminen maallisista velvollisuuksista (kuten koulutus, työ, siivous tms.) huolehtimiseen näkyy hairahtumisena erilaisiin apokalyptisiin oman pään näkyihin. Yhteistä tälle kaikelle on ajatus hengellisyydestä jonkinlaisena korkeampana, maallisten velvotteiden yläpuolella olevana todellisuutena. Käytännössä "hengen sisäinen ääni" saattaa tällöin ohittaa jopa avioliittolupauksen, maallisen lain tai minkä muun hyvänsä inhimillisen näkökohdan tai velvollisuuden.

Entä minkä kannan Raamattu ja sen ihmiset ottavat tällaiseen epäterveeseen uskonnollisuuteen?

Paavalista, suuresta karismaatikosta puhuimmekin jo edellä: sama mies, jolla henkilahjat toimivat, ihmeitä ja tunnustekoja tapahtui ja näkyjä ja ilmestyksiä ilmeni, kehotti myös innokkaita lopun aikojen metsästäjiä vain hoitelemaan omat asiansa ja viettämään rauhallista elämää.

Herramme antaa tähän myös mielenkiintoisen näkökulman kun Hän puhuu opetuslapsilleen viimeisten aikojen todellisuudesta. Hän sanoo, että juuri sinä nimenomaisena hetkenä, kun Hän saapuu noutamaan omiaan luokseen taivaaseen, niin yksi Häntä odottavista on töissä pellolla ja toinen taas ruuanlaittopuuhissa (Matt. 24:40-41). Herra tempaa heidät yläilmoihin tavallisten arkipäiväisten tehtävien keskeltä.

Paavalin opetuksessa työnteon ja rahan ansaitsemisen motiiveista on ehkä yllättävin kuitenkin tämä: "Joka on varastanut, älköön enää varastako, vaan tehköön ennemmin työtä ja toimittakoon käsillään sitä, mikä hyvää on, että hänellä olisi, mitä antaa tarvitsevalle." (Ef. 4:28) Kunnia-asiamme on tehdä työtä ja sen perusteella auttaa muita ja ansaitsemallamme avustaa avun tarpeessa olevia. Tämä koituu sitten, ei vain muiden, vaan myös meidän itsemmekin siunaukseksi.

Tämä painotus on itse asiassa koko Paavalin antamisopetuksen idea 2. Korinttilaiskirjeen 9. luvussa (jota erheellisesti joskus myös "kymmenysopetukseksi" kutsutaan). "Jumala on voimallinen antamaan teille ylenpalttisesti kaikkea armoa, että teillä kaikessa aina olisi kaikkea riittävästi, voidaksenne ylenpalttisesti tehdä kaikkinaista hyvää... niin että te kaikessa vaurastuen voitte vilpittömästi harjoittaa kaikkinaista anteliaisuutta, joka meidän kauttamme saa aikaan kiitosta Jumalalle." (2.Kor. 9:8, 11)

Joku nimittäin ne Tessalonikan eskatologitkin elätti - tai näin he ainakin edellyttivät tapahtuvan. Mutta juuri tämän tähden Paavali kehotti jokaista tekemään työtä, syömään omaa leipäänsä, eikä olemaan ulkopuolisen avun tarpeessa. Tällainen moitteeton elämä nimittäin tuotti kunniaa Jumalalle pakanoiden keskuudessa.

Paavali, työ ja raha, osa I

Lueskelin tuossa aamuna muutamana Paavalin kirjeitä tessalonikalaisille. Minua nimittäin kiinnostaa mitä Paavali (ja sitä kautta koko Uusi testamentti) opettaa työn, kutsumuksen ja rahan välisestä suhteesta. En metsästä mitään perinteistä kymmenysopetusta (koska en löydä sitä UT:sta uuden liiton seurakuntaa koskien), vaan enemmänkin mielenkiintoni kohdistuu Paavalin opetukseen maallisten velvollisuuksien täyttämisestä.

Alaviitteistä (1.Tess. 4:11) esiin ponnahti kuitenkin Paavalin mielenkiintoinen "itsekehu" Efeson seurakunnan vanhimmille pitämästä jäähyväispuheesta: "te tiedätte itse, että nämä minun käteni ovat työllänsä hankkineet, mitä minä ja seuralaiseni olemme tarvinneet" (Apt. 20:34). Muistan joskus ennenkin törmänneeni tähän kohtaan ja peilanneeni sen kautta koko länsimaista saarnaajakulttuuriamme, tuloisella veronkanto-oikeudella varustetuista valtiokirkkoinstituutioista puhumattakaan.

Tuossa kohdassa Paavali nimittäin pitää mainitsemisen arvoisena juttuna sitä, että hän - oman vaativan julistustoimensa ohella (vrt. 20:19-21, 31) - onkin itse elättänyt, paitsi itsensä, niin myös koko "apostolisen tiiminsä". Kas vain, siinäpä opettavainen periaate meille länsimaisille sananjulistajille! (Kiinalaiset evankeliumin työntekijät toteuttaessaan "Takaisin Jerusalemiin"-näkyä toki menettelevät näin.)

Ne ovat nimittäin eräätkin kerrat, kun olen tästä kohdasta pastoriystävieni kanssa keskustellut ja vääntänyt kättä Uuden testamentin taloudellisista periaatteista seurakuntaa ja hengellistä työtä ajatellen. Heidän argumenttinsa on yleensä - ja aivan oikein! - ollut se, että tämä käytäntö oli Paavalilla vain väliaikainen, joskin aina silloin tällöin toistuva. (Osan aikaahan Paavali tietenkin oli myös ns. "valtion leivissä" (so. vankilassa), jolloin ainakin kaikkein välltämättömin elatus tuli viranomaisten taholta.)

Ymmärrän kyllä uusitestamentilisen periaatteen olevan se, että "työmies on ruokansa ansainnut" (Matt. 10:10) ja että hengellisen työn tekijän kuuluu saada elantonsa työstään. Se on eri asia keneen Paavali tässä viittaa. Uusi testamentti ei nimittäin näytä tuntevan mitään erillistä palkattua "työntekijäluokkaa", vaan Paavali (ja itse asiassa Herrammekin tuossa em. Matteuksen kohdassa) näyttää puhuneen kiertävistä sananpalvelijoista.

(Tässä kohtaa monesta pastoriystävästäni kuoriutuu esiin huolestunut, jopa hämmentynyt ja ymmärrettävän turvallisuushakuinen pikku virkamies. Omia näkemyksiään esitellessään sitä tuntee joskus itsensä jopa "isoksi, pahaksi sudeksi", joka haluaa riistää leivän pastorin perheen ruokapöydästä.)

No, oli miten oli, niin Paavali kuitenkin kirjoittaessaan korinttilaisille pitää jopa kunnia-asianaan sitä, ettei nostanut palkkaa seurakunnalta, joka koostui pääasiassa hänen hengellisistä lapsistaan 1.Kor. 9:18, 2.Kor. 11:7). Ehkä tässä oli myös Paavalin puolelta tiettyä vapaudenkaipuuta ja realismia opetuksen ja julistuksen suhteen. Kun nimittäin lukee hänen ensimmäistä kirjettää Korinttin karismaatikoille, niin hänellä näyttää olleen yhtä ja toista skismaattista esille tuotavaa näille syntisen satamakaupungin hulivilileille.

Eli oliko Paavalin ajatus kaikessa yksinkertaisuudessaan se, että "kun elätän itse itseni (plus tiimini siinä ohessa), niin minulla on vapaus opettaa ja julistaa, notta olisin mieliksi Herralle, enkä ihmisille"? Monen virkapastorin turvallisuushakuisuus ja urakehitys kun voi kääntyä hyvinkin seurakunnan silmää tekevien korvasyyhyn ja kasvonilmeiden mukaan saarnaamiseksi.

Toisessa tilanteessa taas Paavali työtovereineen ei halunnut olla taloudellisena rasitteena uudelle, vastaperustetulle seurakunnalle. Hän muistelee näitä tilanteita kirjeissään tessalonikalaisille ja toteaa, että "yöt ja päivät työtä tehden, ettemme ketään teistä rasittaisi, me julistimme teille Jumalan evankeliumia" (1.Tess. 2:9). Myöhemmin toisessa kirjeessään hän taas palaa tähän teemaan ja kehottaa tessalonikalaisia uskovia seuraamaan esimerkkiään siinä, että "me emme ole olleet kurittomia teidän keskuudessanne, emmekä ilmaiseksi syöneet kenenkään leipää, vaan työssä ja vaivassa me ahkeroitsimme yöt ja päivät, ettemme olisi kenellekään teistä rasitukseksi" (3:7-8).

No, kyllähän pastoriystäväni ovat Raamattunsa hyvin lukeneet eli tässäkin Paavali toteaa, että "ei niin, ettei meillä olisi siihen valtaa". Paavali kuitenkin pitää jotain muuta vieläkin tärkeämpänä kuin omista etuoikeuksistaan kiinnipitämistä, nimittäin opetuslapseuttamista: "me tahdomme olla teille esikuvaksi, että te kulkisitte meidän jälkiämme" (3:9).

Ehkä meidänkin (etten sanoisi: "heidänkin") olisi syytä arvottaa asioita samalla tavoin.

Eittämätön tosiasia Paavalin työhistoriassa kuitenkin siis oli, että kiertävässä apostolintoimessaan hän edellytti elantonsa tulevan evankekliumin julistuksestaan. Niinpä tietyn mittaisen välivaiheen jälkeen Korinttissakin luemme, että "kun Silas ja Timoteus tulivat Makedoniasta, oli Paavali kokonaan antautunut sanan julistamiseen ja todisti juutalaisille, että Jeesus on Kristus" (Apt. 18:5).

Ehkäpä mielenkiintoisin ja koko käytäntöä parhaiten avaava kohta aiheeseen liittyen Paavalin kirjeissä löytyy Filippiläiskirjeen 4. luvusta. Siellä Paavali nimittäin ensinnäkin kiittää filippiläisiä heidän rahalahjastaan, joka ei suinkaan ollut ainoa laatuaan (Fil. 4:10, 16,18). Sen jälkeen hän karulla ja realistisella tavalla kuvaa hengellisen työntekijän arkea: "osaan elää niukkuudessa, osaan myös elää runsaudessa; kaikkeen ja kaikenlaisiin oloihin minä olen tottunut; sekä olemaan ravittuna että näkemään nälkää, elämään sekä runsaudessa että puutteessa" (4:12).

David Pawsonia lainaten, on tärkeää nähdä, mikä on se konteksti, jossa Paavali kirjoittaa seuraavat, kuolemattomat menestysteologiset sanansa: "kaikki minä voin hänessä, joka minua vahvistaa" (4:13).

Tässä kohtaa alan taas ymmärtää saarnaajaveljiäni paremmin ja vanhat muistijäljet aktivoituvat taas eläviksi mielessäni. Jumalan kutsu ajaa liikkeelle: "voi minua, ellen minä evankeliumia julista!" (1.Kor. 9:16) Käytännössä asiat eivät vain aina mene niin. Jumalan tarkoituksen ja Hänen säätämänsä järjestyksen me tiedämme, mutta kuitenkin Paavalinkin arki oli tätä: "evankeliumin alkuaikoina, kun lähdin Makedoniasta, ei mikään muu seurakunta kuin te yksin käynyt minun kanssani tiliyhteyteen annetusta ja vastaanotetusta" (4:15).

Mistä tämä Paavalin apostolintoimen hylkiminen johtui? Häntä dissaavista superapostoleista ja tuon aikuisista voimaveljistä, jotka mielellään käyttivät valtaansa yli laumasieluisten uskonnollisten ihmisten (niin Herran omia kun he olivatkin)? Vaiko Paavalin "tiukasta" teologisesta linjasta toisaalta evankeliumin puhtauden puolesta (vrt. judaistit) ja toisaalta Jumalan vaatiman pyhän elämän suhteen (vrt. korinttilaiset haureetikot)?

Oli syy mikä hyvänsä, niin juuri tällaisia tilanteita, elämänvaiheita ja pioneerityötä ajatellen Paavalilla oli ässä hihassa: teltantekijän ammattitaito, jolla sekä elättää itsensä ensihätään että välttyä vääriltä sidonnaisuuksilta "seurakuntaeliitin" suuntaan, ihmisiä kun kuitenkin ollaan. Mielenkiintoista on sitten myös se, että omien sanojensa mukaan Paavali halusi siirtää tämän saman käytännön eteenpäin omille hengeliisille lapsilleen (2.Tess. 3:7, 9).

(Isommassa kuvassa Paavali toki ymmärsi Jumalan tarkoituksen olevan se, että kukin seurakunta toimisi apostolisen työn sillanpääasemana muihin alueen paikkakuntiin. Tältä pohjalta hän kirjoittaa roomalaisille halustaan julistaa Kristusta Espanjassa asti (Room. 15:22-24, 28), mikä Jerusalemista katsottuna alkoi jo olla "maan äärissä". Korinttilaisille kirjoittaessaan hän puhuu siitä vaikutusalasta, jonka Jumala on hänelle (ja hänen kutsumukselleen apostolina) mitannut. Siinäkin apostoli näkee Korinttin ponnahduslautana siihen, että "saamme julistaa evankeliumia vielä teitäkin etäämpänä asuville" (2.Kor. 10:16).)

-------
Tämä postaus olisi voitu otsikoida esim. "Keskusteluja pastoriveljieni kanssa", mutta kun tämä nyt toimii tällaisena pitkähkönä (ja aiheesta vähän sivuun poikkeavana johdantona varsinaiseen aiheeseen, niin lisään tuonne yllä olevaan otsikkoon vain roomalaisen ykkösen. Eli seuraavassa lisää (ja toivottavasti varsinaisesta aiheesta).

Mistä löytyy etujoukko?

Kun seuraa maamme hengellistä tilannetta ei voi välttyä ajatukselta, että karaistuneimmat yksittäiset kristityt taitavat nykyään löytyä kirkon sisäpuolelta.

Yllättävää, eikö totta? Ja lisäksi ah niin perin epäsovinnaista. Perinteisten kirkkokuntien ulkopuolisille kristityille - ja nyt olen tietoisen itseironinen - on ollut hyvin mieluinen ajatus itsestään jonkinlaisena pyhien esikoisjoukkona seurakunnan ennallistamisprosessissa.

Kuitenkin kun tänä päivänä seuraa hengellistä liikehdintää maassamme, niin uskonsa takia kaikkein kovimmilla olevat kristityt löytyvät nimenomaan luterilaisen kirkon piiristä. Olen jo aiemmin viitannut Luther-säätiön tilanteeseen, jossa ollaan kovilla ja puristuksissa kirkollisen valtakulttuurin paineen taholta, kun halutaan pitää kiinni oikeaksi mielletyistä näkemyksistä. Tämä sanottuna ilman, että välttämättä mitenkään jaan näiden puhdasoppisten luterilaisten veljieni näkemyksiä.

Tosiasiassa kirkossa ei tänä päivänä tarvitse olla edes mitenkään "säätiöläinen", jotta joutuisi silmätikuksi ja vaikeuksiin. Tämän ilmapiirin muutoksen ovat monet minua viisaammatkin huomanneet. Kylmä fakta on se, että kirkossa täytyy tänä päivänä olla valmis maksamaan uskostaan hintaa.

Kun taas ajattelee ns. vapaita suuntia, niin tilanne on jotenkin kääntynyt päälaelleen. Yhteisöt, jotka aikaisemmin edustivat "lahkolaisuutta" ja jonkinlaista uhkaa tai ainakin vakavaa haastetta valtakirkolle ja sen edustamalle kristillisyyden näkemykselle, ovatkin nyt itse voimakkaasti kirkollistuneet ja menettäneet aiemman protestiliikkeen luonteensa. Niiden piirissä on suht helppo kulkea massan ja tunnevirran mukana, kokouksesta toiseen, sen suuremmin syvällisempiä ajattelematta.

Vastaavasti tietyt vanhat herätysliikkeet kirkon piirissä ovat - ehkä tieten (teologisten linjanvetojensa takia) tai tahtomattaan - joutuneet protestiliikkeen rooliin halutessaan pysyä uskollisina luovuttamattomina pitämilleen raamatullisille totuuksille ja arvoille. Tosin tähän joukkoon alkavat heränneet nyt odotetusti ottaa välimatkaa. Edes herätysliikkeen nimi ei enää kelpaa kirkolliselle valtavirralle. Ellen olisi kristitty, sanoisin, että nykymenon nähdessään kyllä Ukko-Paavo, Jonas Lagus ja Malmberg kääntyisivät haudassaan.

Mutta tämäkin detalji on hyvä merkki siitä ajan hengestä, jota useimmat sokeasti seuraavat. Tulevaisuus näyttää, miten aidon herätyskristillisyyden käy kirkon sisällä. Mikään ei tietenkään estä herätyksen ja virvoitusten aikojen ilmaantumista sinne tänne kirkon sisälle, mutta kirkon johdolta ne eivät luultavimmin enää hyväksyntää saa. Sen tähden ne taitavat toimia enemmän tai vähemmän laina-ajalla.

Mitä taas näihin alussa mainittuihin "perinteisten kirkkokuntien ulkopuolisiin kristityihin" tulee, niin olen aiempaa yhä enemmän huolissani näissä piireissä ilmenevästä judaismista ja lakihenkisyydestä, toisaalta kylmän ulkokohtaisesta oikeaoppisuudesta ja toisaalta sellaisesta karismaattisesta hörhöilystä, jossa Raamatun ilmoitus sivuutetaan erilaisten sielun sisäisten liikahdusten perusteella.

Se, että eletään ja toimitaan tunnustuskuntien ulkopuolella ei tee kenestäkään vielä mitenkään raamatullista tai hengellistä. Päinvastaisia esimerkkejä on pelottavan paljon. Jos sanotaan, että ollaan jonkinlainen etujoukko, niin se täytyy osoittaa todeksi käytännössä.

Ja koko ajan on syytä muistaa, että Jumala on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille Hän antaa armon. Ylihengellisyyden ja hengellisen ylpeyden välinen ero kun on kuin veteen piirretty viiva.

Quo vadis, osa V

On aika esittää lopullinen yhteenveto kirkolliselle uskovalle, niin kirkon uudistajalle kuin sivusta seuraavallekin. Loppupelissä kukaan ei tässä pelissä ole pelkkä sivustakatsoja, vaan jokainen vaikuttaa jollain tavalla olemassaolevaan tilanteeseen ja sen kehittymiseen.

Kysymys kuuluu: kumpi on tärkeämpi, evankeliumi vai kirkko?

Käytännössä kysymys rassaa omaa mukavuuttamme: uskallammeko asettua vastustamaan nykyistä valtavirtaa? Myönnän, että "ulkopuolelta on helpompi huudella", mutta samat ratkaisut olen itsekin aikanani tehnyt. Tiedän ja tunnen itse nahoissani, mitä se on maksanut ja miten se on vaikuttanut.

Kirkon herätysliikesiivelle kysymys kuuluu: miten kirkkoa voidaan muuttaa ja uudistaa, jos sitä ei uskalleta haastaa konfliktin ja lopullisen välirikon uhallakin?

Edellä siteeraamani turkulainen Hannu Muilu kuvaa osuvasti kirkon nykytilannetta ja herätysliikkeiden dilemmaa sen sisällä. Hänen mukaansa kirkon johto on "kuin virtahepo, jota ei saa suututtaa. Herätysliikkeet taas toimivat kuin läheisriippuvuuteen sairastunut lähiomainen. Ne sopeutuvat koko ajan niin, ettei virtahepo vain vihastu."

Tätä taustaa vasten kansanlähetysläisen Uuden tien päätoimittaja Leif Nummelan kesällä tekemä ehdotus piispaboikotista edustaa ilahduttavan raikasta tuulahdusta kirkollisessa keskustelussa. Nummelan - kaikki raamatulliset kriteerit hyvin täyttävä - aloite ansaitseekin "Vuoden kristillinen mediateko"-palkinnon. (Toinen palkinto menee Helsingin emerituspiispa Eero Huoviselle hänen ja kd-kansanedustaja Bjarne Kalliksen (ilmeisesti yhdessätuumin?) tekemälle aloitteelle kirkon vihkimisoikeudesta luopumisesta, mikäli homoliitoille aletaan vaatia kirkollisia vihkimisiä.)

Tämä on jännä ilmiö, mihin Muilukin kiinnittää huomiota: kristittyjen kesken pidetään jotenkin ihanneolotilana, ettei kukaan avoimesti konfrontoi, suututa, eikä aiheuta mitään koflikteja. Tämä on ihan totta ja tunnen itsekin monia vilpittömiä ja hyvää tarkoittavia kristittyjä, jotka "haluavat elää rauhassa kaikkien kanssa", eivätkä silloin ota oikein mitään kantaa mihinkään tai peräti kumartelevat joka suuntaan. Kirkon nykytilannetta seuratessa päinvastoin tuntuu siltä, että juuri se mitä kaivattaisiin olisi joku "pyhä provokaattori".

Millainen oli Jeesuksen esimerkki esim. temppelissä ja suhteessa fariseuksiin ja kirjanoppineisiin. Luepa joskus silmät avoimina Matteuksen evankeliumin lukuja 19-23 ja mieti siltä pohjalta meidän "kirkollista keskusteluamme". Herramme ei laskelmoinut, eikä mielistellyt, vaan oli itse "maan suolana" - tavalla, joka ei miellyttänyt kaikkia. Meiltä humanismin hapattamilta nykykristityiltä näyttää unohtuneen, mitä merkitsee "kiivaus Jumalan huoneen puolesta". Sellainen kiivaus on itse asiassa terve reaktio luopumukseen, epäoikeudenmukaisuuteen ja pahuuteen.

Kirkon nykytilannetta ajatellen tällainen "kiivaus" voi myös poikia aktiivisuutta ja oikeanlaista muutosta. Oikea konfrontointi ja jopa konflikti eivät itse asiassa kavennakaan vaihtoehtoja, vaan tarjoavat mahdollisuuden muutokseen. Mutta mikäli tällaista haastamista ei tapahdu - aina avoimeen konfliktiin asti, mikäli evankeliumi sitä vaatii - seurauksena on paikallaan pyöriminen nykyisessä tilanteessa, joka jälkeenpäin tarkasteltuna ei olekaan enää samanlainen kuin ennen, vaan pelottavalla tavalla erilainen. Vertaus sammakosta kuumassa vesikattilassa sopii tähän tilanteeseen enemmän kuin hyvin.

Muutos sattuu ja tekee kipeää, mutta jälkeen 12.10.2010 vaihtoehtoja ei näytä hirveästi olevan. Muutos merkitsee aina uskaltautumista pouis mukavuusvyöhykkeeltämme ja silloin kohtaamme aina kriisejä, jotka merkitsevät sekä uhkaa että mahdollisuutta.



PS. Suosittelen lähempää tutustumista edellä ahkerasti siteeraamani Hannu Muilun kirjoitukseen aiheesta. Löydät sen täältä. Minulle se on ollut eräs inspiroivimpia kirjoituksia kirkon tilanteeseen liittyen aikoihin.

Yhteenvetoa... osa IV

Kuten edellisessä postauksessa totesimme, Luther-säätiön tai Kansanlähetyksen jumalanpalvelusyhteisöt voidaan nähdä ratkaisuyrityksinä emoyhteisön eli ison kirkon ilmeisiin ongelmiin. Varsinkin ensin mainittu pyrkii olemaan nimenomaan opillisesti puhdas versio luterilaisesta kirkosta. Tämä juuri asettaa haasteen yhteisöllisyydelle. Oikean opin ja toisaalta ihmissuhteiden ja vuorovaikutuksen välinen tasapaino on iso kysymys yhteisölle kuin yhteisölle.

Siteeraamani Hannu Muilu kirjoittaa tästä hyvin Perustassa (6/2010, s. 317). Parhaimmillaan oikea oppi ja oikea teologia vapauttavat ihmisen ja vaikuttavat hengellistä kasvua hänessä. Pelkkään oikeaan oppiin keskittymällä ei kuitenkaan kyetä vaikuttamaan ihmisten elämään kokonaisvaltaisesti ja syvällisesti. Oikeaoppisuudesta voi myös tulla väärän vallankäytön väline, jolla ihmisiä kontrolloidaan ja manipuloidaan. Vastaavasti esim. yhteisön huono ilmapiiri ja ongelmat ihmissuhteissa ja vuorovaikutuksessa vaietaan kuoliaaksi ja peitellään hautaan hengellisin korulausein.

Oikeaa oppia korostavat yhteisöt keskittyvät siis helposti tähän erityisosaamiseensa muiden hengellisen elämänalueiden kustannuksella. Aikaa myöten tämä johtaa yksipuolisuuteen korostuksissa ja painotuksissa, joka taas vetää puoleensa vain tietyn tyyppisiä ja samoilla tavoin orientoituneita ihmisiä. Valtaosa maamme hengellisen kentän pirstaloitumisesta on tapahtunut juuri tältä pohjalta, oli sitten kyseessä kaste, ylistys, raha, lopun ajat, Israel tai jokin muu painotus. Näin hengellinen yhteisö voi asettaa itse itselleen rajat, joita se ei voi enää itse ylittää. Paradoksaalista tässä on se, että ei sitä rajaa saisi sitten mikään muukaan yhteisö ylittää.

Kun ajatellaan kaikkea sitä armolahjojen, karismojen rikkautta, jonka Herra on seurakunnalleen tarkoittanut, niin sitä ei voida saavuttaa ilman avoimuutta Pyhän Hengen kaikille raamatullisille ilmenemismuodoille. Jo pelkästään tämä tosiasia haastaa perinteisen seurakunnan tavan toimia. Esim. perinteisellä seurakuntapastorilla on sekä suuri valta että ilmeinen kiusaus määritellä todellisuutta pelkästään omista lähtökohdistaan käsin. Tavallisesti tätä on pidetty Jumalan pastorille antamana näkynä taivaasta, vaikka kyse saattaa olla inhimillisestä rajoittuneisuudesta. Käytännössä tämä johtaa kuitenkin siihen, että seurakunnassa ilmenee pääasiassa vain sellaista hengenelämää, jota pastori itsekin tavoittelee. Vastaavasti sellainen spiritualiteetti, joka ei sovi pastorin näkyyn ja jota hän ei rohkaise, sammuu tai kanavoituu jonnekin muualle.

Mielestäni jo tämä pieni esimerkki kertoo meille hyvin sen, miksi emme löydä uusitestamentillisesta seurakunnasta yksijohtajuusmallia, vaan sen johtajuus on aina lähtökohtaisesti kollektiivista ja luonteeltaan valtuuttavaa. Seurakunnassa on aina useita vanhimpia ja sitä kautta myös eri karismojen rikkaus pääsee toteutumaan seurakunnassa käytännössä. Jumala on tarkoittanut koko täyteytensä asumaan seurakunnassa, eikä pirstoitumaan eri katuosoitteisiin samalla paikkakunnalla.

Yhteisö, jossa korostetaan voimakkaasti oikeaa oppia tai hyvää raamatunopetuksesta, johtaa helposti pastorikeskeiseen passivoitumiseen, jossa pastori perehtyy Sanaan, soveltaa sitä käytäntöön, rukoilee ja loppupelissä jopa uskoo minun, seurakuntalaiseni puolestani. Tällöin ei vapaissa suunnissakaan olla kovin kaukana Luther-säätiön mallista, jossa itse papinvirkakin on yksi armonvälineistä, sakramenteista, joiden kautta Jumala toimii ja joissa Jumala ilmestyy. Vastaavasti ns. maallikoiden tehtävät rajoittuvat seurakunnassa pakostakin vain käytännölliseen palveluun, kuten esim. kolehdin kantamiseen, styrkkareiden roudaamiseen, kättelyyn kirkon ovella ja kahvin keittämiseen.

Vastaavasti yhteisöissä, joissa on vahvoja esirukoilijoita, kahvilaevankelistoja, nettiapologeettoja, ylistyksenjohtajia tai profeetallisia näkijöitä, paimenen (lat. pastor) kutsulla ja opettajan lahjalla varustettu joutuu tunnustamaan, että muilla seurakunnassa onkin ylivertaisia armoituksia häneen nähden. Tästä taas seuraa se, että vaikka hän olisikin kaitsija (kr. episkopos) seurakunnassa, hän on hyvin riippuvainen näistä muista. Kukaan ei siis olekaan seurakunnassa korvaamaton - ellei sitten jokainen ole. Näin siis Jumalan suuri salaisuus on seurakunta, emmekä me vielä ole nähneet sen tulevan kaikessa voimassaan ja täyteydessään.

Yhteenvetoa kuluneelta vuodelta, osa III

Viimeisimmässä Perusta-lehdessä turkulainen psykoterapeutti Hannu Muilu kirjoittaa osuvasti:

"Ollaanpa Luther-säätiöstä mitä mieltä tahansa, se ei ole valinnut helppoa tietä. Sen toiminnassa toteutuu myös yksi Lutherin todellisen kirkon tuntomerkeistä: ristin kantaminen ja vaino. On asetettu oma hyvinvointi, talous ja maine konkreettisesti alttiiksi kuuliaisuudessa Jumalan sanaa kohtaan, niin kuin se on ymmärretty." (Perusta 6/2010, s. 316)

Muilun mukaan sana "vaino" on länsimaisessa tilanteessa käsitetty väärin. Vaino tarkoittaa ennen kaikkea vihollisen painostusta kristityn mieltä vastaan. Tätä voidaan kokea - ilman mitään pahoinpitelyjä tai vankileirejä - tavallisessa arjessa, työ- ja opiskelupaikoilla jne.

Uudessa tilanteessa tällainen Muilun kuvaama vaino tulee mitä suurimmalla todennäköisyydellä kohdistumaan myös niihin herätyskristittyihin piireihin, jotka tähän asti ovat saaneet elää rauhassa kirkollisen suvaitsevaisuuden sateenvarjon alla. Luterilaisen Opiskelija- ja koululaislähetyksen pääsihteeri Jussi Miettinen peräänkuulutti em. Arkki-lehden pääkirjoituksessaan kirkollisen herätysliikerintaman yhteistyötä, mutta se ei enää riitä. Me olemme uskovina kaikki samassa veneessä, sitä eivät kaikki vain vielä huomaa.

Tosiasiassa tarvitaan kipeästi Raamatulle uskollisten kristittyjen yhteistä rintamaa yli kaikkien tunnustuskuntarajojen. Nykyisessä kulttuurisessa tilanteessamme perinteiset tunnustuskunnat ovat auttamatta tulleet tiensä päähän. Ne ovat osoittautuneet huonosti toimiviksi, liian ahtaiksi Jumalan Hengen pidempään viihtyä niiden piirissä ja yksityisen uskovan hengenelämää pahasti rajoittaviksi. Tulevaisuutta ajatellen meidän tulee rakentaa niiden tilalle jotain luovempaa, innovatiivisempaa ja verkostomaisempaa, joka kykenee joustavammin toimimaan uudessa tilanteessa.

Paljon puhuttu yhteisöllisyys ja ns. jumalanpalvelusyhteisöt voivat olla askel oikeaan suuntaan. Tosin valitettavan usein aliarvioidaan yhteisöjen luonnollinen voima pysyä koossa ja säilyttää reviirinsä. Esim. jonkun kirkollisen organisaation piirissä esiintyvä uudistustoiminta voi olla merkki sen halusta uudistua. Mutta yhtä hyvin tällaisen "vaihtoehtopuskurin" ja "uskonnollisen iskunvaimentimen" tosiasiallisena tarkoituksena voikin olla juuri pyrkimys torjua muutospaineet. Organisatorisilta lainalaisuuksiltaan olemassaolevat kirkkolaitokset eivät juurikaan eroa vaikkapa keskisuuresta kunnasta Keski-Suomessa.

Suurin ongelma jumalanpalvelusyhteisöissä, joita Kansanlähetyksen pääsihteeri Timo Rämäkin kesällä peräänkuulutti vaihtoehtona kirkosta lähtemiselle on siinä, etteivät ne itse asiassa tuo mitään uutta. Pahimmillaan niissä vain toistetaan ikivanhaa kirkollista "papit - maallikot"-peliä uudessa kontekstissa (jos aina siinäkään). Kun nimittäin tarkastellaan mallia "uusi yhteisö vanhojen rakenteiden sisällä", niin löydämme tietynlaista vastaavuutta näiden kahden välillä.

Luterilaisen kirkon alakulttuurit, kuten Nokia Missio, Luther-säätiö, Hengen uudistus kirkossamme, Effata ja New Wine toimivat suhteessa kirkolliseen emokulttuuriin ratkaisuyrityksinä sen ongelmiin, ristiriitoihin ja uhkatekijöihin. Kuitenkaan missään näissä ei kajota itse peruskysymykseen eli seurakunnan malliin ja sen rakenteisiin. Hyvin suurelta osin tämä johtuu käytännöllisistä syistä ("kirkossa on hyvä toimia, kun on valmiit puitteet"), joskus myös ihan mukavuudenhalusta.

Maallistumiseen, relativismiin tai teologiseen liberalisoitumiseen reagoidaan joko karismaattisella vastakulttuurilla (Nokia Missio) tai puhdasoppisella käänteiskulttuurilla (Luther-säätiö). Vastaavasti historiansa alussa esim. Vapaakirkko on lähtenyt liikkeelle ajatuksesta olla paranneltu versio luterilaisesta kirkosta (vrt. kysymys ehtoolliselle osallistujista). Tänään samanlainen kehitys on nähtävissä suomalaisen helluntailaisuuden piirissä, kun perinteinen helluntaiväki ottaa etäisyyttä Helluntaikirkkoon. Siinäkin pyrkimyksenä on olla helluntailaisempi kuin (oletetusti) "kylmällä paikalla" elävä emokirkko.

Yhteistä kaikille näille esimerkeille on nähdäkseni se, että peruskäsitys seurakunnasta ei ole muuttunut mihinkään. Perimmältään tämä (ekklesiologinen probleema eli näkemys seurakunnan mallista ja rakenteesta käytännössä) estää myös yhteisöllisyyden aidon toteutumisen niiden piirissä.

Yhteenvetoa kuluneesta vuodesta, osa II

Vuoden 2010 aikana kirkossa tapahtui kolme merkittävää muutosta. Valittiin uusi arkkipiispa ja pääkaupunkiseudulle ensimmäinen naispiispa sekä käytiin rivit jakavaa keskustelua suhtautumisesta samaa sukupuolta olevien parien oikeudesta kirkolliseen avioliittoon vihkimiseen. Kaikissa näissä kysymyksissä kirkkoa johtava liberaali linja veti pitemmän korren. Uusi arkkipiispa oli jo aiemmassa piispan tehtävässään hyvin kunnostautunut kirkon toisinajattelijoiden - tässä tapauksessa naispappeuden vastustajien - kurmoottajana. Loogista siis on, että hän on esiintynyt alusta lähtien selkeästi homoparien "oikeuksien" puolestapuhujana. Samoin on tehnyt myös uusi Helsingin naispiispa.

Surullinen episodi oli eläköityvien arkkipiispan ja Helsingin piispan kannanotot perinteisen kristillisen avioliittomallin puolesta vasta joko eläkkeellä jo turvallisesti oltaessa (emeritusarkkipiispa) tai juuri eläkkeelle lähdön kynnyksellä (Helsingin piispa). Mutta eipä kirkon ääni muutenkaan kirkkaana kuulunut median homodebateissa (vrt. Tampereen piispa), vaan selvimmän roolin otti ja suurimman vastuun kantoi muuan viidesläinen naispoliitikko.

Monet kysyvätkin huolestuneena nykyisessä tilanteessa: Quo vadis, kirkko?

Jos kirkko aiemmin salli eri herätysliikkeiden vaikuttaa sisällään ja rikastuttaa sen hengellistä elämää, niin nyt on tilanne toinen. Nokialaisuus sai lähteä ensimmäisenä ja viidesläisyys on ehkä vuorossa seuraavana. Kehityskulku on siinä mielessä mielenkiintoinen, että karsintaa suoritetaan rankalla kädellä ääripäiksi koetuista ilmiöistä. Nokia Missio ei ollut tarpeeksi luterilainen, Luther-säätiö taas liian luterilainen. Hajuton ja mauton keskiverto on pop huomispäivän kirkossa ja sama vaara uhkaa myös muita uskonnollisia yhteisöjä.

Kirkollisen herätyskristillisyyden tuntoja kuvastaa hyvin Opkon pääsihteeri Jussi Miettisen näkemys siitä, miten kirkon sisällä vallitsee niin suuri opillinen hajaannus, että sitä voidaan jo nimittää kaaokseksi. Miettisen mukaan kaaos johtaa yleensä siihen, että tarvitaan totalitaarista johtajuutta, jolla joukot saadaan kerättyä kasaan. Hänen mukaansa vuonna 2010 ihmisten luottamusta Raamatun arvovaltaan on nakerrettu "terävillä hampailla mediassa ja kirkollisissa keskusteluissa".

Kirkon sisäinen relativismi, asioiden suhteellistuminen, johtaakin ennen pitkää totalitarismiin, vahvan johtajuuden kaipuuseen. "Kun kaaos on riittävän suuri, syntyy pakottava tarve totalitaariseen johtajuuteen, joka palauttaa joukot ruotuun", Miettinen kirjoittaa Opkon Arkki-lehden pääkirjoituksessaan.

Tämä kehitys voi hänen mielestään synnyttää tilauksen myös uusille uskonpuhdistajille, jotka tuovat kansan takaisin Raamatun sanan äärelle. Luultavampaa on kuitenkin meno toiseen suuntaan eli se, että kaaosta nousee hallitsemaan johtajia, jotka luovat oman mielensä mukaiset uudet normit. "Yleensä heidän norminsa ovat tiukkoja toisinajattelijoita kohtaan. Se siitä relativismista!", päättää Miettinen kirkon tilaa käsittelevän pohdintansa. Ääriliberaali fundamentalismi siis elää ja voi hyvin kirkollisessa ajattelussa ja toimissa myös 2010-luvulla.

Kun ajattelee kirkollisen herätyskristillisyyden vielä jäljellä olevaa genreä, niin sekä ihmetystä että murhetta herättää se tosiasia, että tämän kaltaisia kommentteja ei pidetä niin suotavina myöskään herätyskristittyjen itsensä keskuudessa. Monissa asioissa, etenkin liittyen rahallisiin toiminta-avustuksiin tai kirkollisten tilojen ym. resurssien käyttöön, on totuttu toimimaan niin, että osataan toisaalta pitää omat joukot tyytyväisinä riittävällä ärhentelyllä kirkon suuntaan, mutta toisaalta osataan tehdä se niin, ettei ison kirkon johto ihan tosissaan siitä suutu. Pelataan siis jonkinlaista peliä, jossa toisessa vaakakupissa ovat raamatulliset arvot (jotka ulospäin markkinoidaan luovuttamattomiksi) ja toisessa vaakakupissa ovat em. privilegiot ja vapaus toimia kirkossa.

Tulevaisuudessa tämä tie taitaa vain olla kuljettu loppuun ja jokainen joutuu valitsemaan puolensa. Aika jälkeen 12.10.2010 TV2:n Ajankohtaisen kakkosen suuren homodebatin tulee olemaan tyystin erilainen kuin aika sitä ennen. Tärkeä, ehkä jopa iankaikkisuuskysymys joidenkin kohdalla on se, pystyvätkö uskovat muuttamaan kirkkoa vai muuttuvatko he sen sijaan itse? Ne ajat, jolloin kirkosta eroaminen kertoi ihmisen uskosta luopumisesta, on auttamatta takana päin. Nyt ihmiset enenevässä määrin eroavat kirkosta säilyttääkseen uskonsa.

Pelkään, että vääjäämättömästi tämä sama kysymys leikkaa myös vapaita suuntia ja uusia seurakuntia. Maamme hengellisen tilanteen polarisoitumista kuvaa hyvin (ja myös vaikeuttaa) se, että samaan aikaan kun kontrolli kirkollisten rakenteiden sisäpuolella tiukkenee, niiden ulkopuolella yleistyvät erilaiset hengelliset ääri-ilmiöt, joiden kehityksen todellista huippua emme (valitettavasti) ole vielä nähneet. Ehkä kiveen hakatut tunnustukset ja tradition nimeen vannominen ovat se hinta, mikä uskonnollisen yhteisön täytyy maksaa välttyäkseen hörhöilyltä, jossa kirjoitetun sanan yli, ohi ja ali ajaa mennen tullen (usein ko. lahkon johtajan) profeetalliseksi tulkittu sielullinen sisäinen sana.