Yhteenvetoa kuluneesta vuodesta, osa II

Vuoden 2010 aikana kirkossa tapahtui kolme merkittävää muutosta. Valittiin uusi arkkipiispa ja pääkaupunkiseudulle ensimmäinen naispiispa sekä käytiin rivit jakavaa keskustelua suhtautumisesta samaa sukupuolta olevien parien oikeudesta kirkolliseen avioliittoon vihkimiseen. Kaikissa näissä kysymyksissä kirkkoa johtava liberaali linja veti pitemmän korren. Uusi arkkipiispa oli jo aiemmassa piispan tehtävässään hyvin kunnostautunut kirkon toisinajattelijoiden - tässä tapauksessa naispappeuden vastustajien - kurmoottajana. Loogista siis on, että hän on esiintynyt alusta lähtien selkeästi homoparien "oikeuksien" puolestapuhujana. Samoin on tehnyt myös uusi Helsingin naispiispa.

Surullinen episodi oli eläköityvien arkkipiispan ja Helsingin piispan kannanotot perinteisen kristillisen avioliittomallin puolesta vasta joko eläkkeellä jo turvallisesti oltaessa (emeritusarkkipiispa) tai juuri eläkkeelle lähdön kynnyksellä (Helsingin piispa). Mutta eipä kirkon ääni muutenkaan kirkkaana kuulunut median homodebateissa (vrt. Tampereen piispa), vaan selvimmän roolin otti ja suurimman vastuun kantoi muuan viidesläinen naispoliitikko.

Monet kysyvätkin huolestuneena nykyisessä tilanteessa: Quo vadis, kirkko?

Jos kirkko aiemmin salli eri herätysliikkeiden vaikuttaa sisällään ja rikastuttaa sen hengellistä elämää, niin nyt on tilanne toinen. Nokialaisuus sai lähteä ensimmäisenä ja viidesläisyys on ehkä vuorossa seuraavana. Kehityskulku on siinä mielessä mielenkiintoinen, että karsintaa suoritetaan rankalla kädellä ääripäiksi koetuista ilmiöistä. Nokia Missio ei ollut tarpeeksi luterilainen, Luther-säätiö taas liian luterilainen. Hajuton ja mauton keskiverto on pop huomispäivän kirkossa ja sama vaara uhkaa myös muita uskonnollisia yhteisöjä.

Kirkollisen herätyskristillisyyden tuntoja kuvastaa hyvin Opkon pääsihteeri Jussi Miettisen näkemys siitä, miten kirkon sisällä vallitsee niin suuri opillinen hajaannus, että sitä voidaan jo nimittää kaaokseksi. Miettisen mukaan kaaos johtaa yleensä siihen, että tarvitaan totalitaarista johtajuutta, jolla joukot saadaan kerättyä kasaan. Hänen mukaansa vuonna 2010 ihmisten luottamusta Raamatun arvovaltaan on nakerrettu "terävillä hampailla mediassa ja kirkollisissa keskusteluissa".

Kirkon sisäinen relativismi, asioiden suhteellistuminen, johtaakin ennen pitkää totalitarismiin, vahvan johtajuuden kaipuuseen. "Kun kaaos on riittävän suuri, syntyy pakottava tarve totalitaariseen johtajuuteen, joka palauttaa joukot ruotuun", Miettinen kirjoittaa Opkon Arkki-lehden pääkirjoituksessaan.

Tämä kehitys voi hänen mielestään synnyttää tilauksen myös uusille uskonpuhdistajille, jotka tuovat kansan takaisin Raamatun sanan äärelle. Luultavampaa on kuitenkin meno toiseen suuntaan eli se, että kaaosta nousee hallitsemaan johtajia, jotka luovat oman mielensä mukaiset uudet normit. "Yleensä heidän norminsa ovat tiukkoja toisinajattelijoita kohtaan. Se siitä relativismista!", päättää Miettinen kirkon tilaa käsittelevän pohdintansa. Ääriliberaali fundamentalismi siis elää ja voi hyvin kirkollisessa ajattelussa ja toimissa myös 2010-luvulla.

Kun ajattelee kirkollisen herätyskristillisyyden vielä jäljellä olevaa genreä, niin sekä ihmetystä että murhetta herättää se tosiasia, että tämän kaltaisia kommentteja ei pidetä niin suotavina myöskään herätyskristittyjen itsensä keskuudessa. Monissa asioissa, etenkin liittyen rahallisiin toiminta-avustuksiin tai kirkollisten tilojen ym. resurssien käyttöön, on totuttu toimimaan niin, että osataan toisaalta pitää omat joukot tyytyväisinä riittävällä ärhentelyllä kirkon suuntaan, mutta toisaalta osataan tehdä se niin, ettei ison kirkon johto ihan tosissaan siitä suutu. Pelataan siis jonkinlaista peliä, jossa toisessa vaakakupissa ovat raamatulliset arvot (jotka ulospäin markkinoidaan luovuttamattomiksi) ja toisessa vaakakupissa ovat em. privilegiot ja vapaus toimia kirkossa.

Tulevaisuudessa tämä tie taitaa vain olla kuljettu loppuun ja jokainen joutuu valitsemaan puolensa. Aika jälkeen 12.10.2010 TV2:n Ajankohtaisen kakkosen suuren homodebatin tulee olemaan tyystin erilainen kuin aika sitä ennen. Tärkeä, ehkä jopa iankaikkisuuskysymys joidenkin kohdalla on se, pystyvätkö uskovat muuttamaan kirkkoa vai muuttuvatko he sen sijaan itse? Ne ajat, jolloin kirkosta eroaminen kertoi ihmisen uskosta luopumisesta, on auttamatta takana päin. Nyt ihmiset enenevässä määrin eroavat kirkosta säilyttääkseen uskonsa.

Pelkään, että vääjäämättömästi tämä sama kysymys leikkaa myös vapaita suuntia ja uusia seurakuntia. Maamme hengellisen tilanteen polarisoitumista kuvaa hyvin (ja myös vaikeuttaa) se, että samaan aikaan kun kontrolli kirkollisten rakenteiden sisäpuolella tiukkenee, niiden ulkopuolella yleistyvät erilaiset hengelliset ääri-ilmiöt, joiden kehityksen todellista huippua emme (valitettavasti) ole vielä nähneet. Ehkä kiveen hakatut tunnustukset ja tradition nimeen vannominen ovat se hinta, mikä uskonnollisen yhteisön täytyy maksaa välttyäkseen hörhöilyltä, jossa kirjoitetun sanan yli, ohi ja ali ajaa mennen tullen (usein ko. lahkon johtajan) profeetalliseksi tulkittu sielullinen sisäinen sana.