Virtanen ja valtakunnan raha-asiat

Eräs asia, jota Virtanen oli usein ihmetellyt, oli uskovien tapa hoitaa raha-asioita ja ylipäätään suhtautua rahaan. Virtanen ei nyt ajatellut niinkään isoja kirkollisia instituutioita, joilla oli olemassa suuret kiinteistö- ja maaomaisuudet ja tältä pohjalta sijoitettava osakesalkku sen mukainen. Näidenhän ei niin hirvittävästi tarvinnut kantaa huolta taloudesta: oli verotusoikeudet ja muut vuosisataiset privilegiot. Virtanen ajatteli enemmänkin sellaisia yhteisöjä, jotka näkivät tärkeänä palata takaisin alkuseurakunnan mukaiseen uskovien seurakuntakäytäntöön.

Mutta ehkä juuri tämän tähden raha oli niin vaikea aihe käsitellä ja siinä mentiin helposti äärestä laitaan. Joko asiasta - siis rahasta - ei puhuttu lainkaan, jolloin siitä tuli tabu eli asia, joka oli yhtä aikaa sekä hyvä että paha. Virtanen muisti jostain lukeneensa, että tuo sana "tabu" alunperin tarkoitti sitä, että tietyt esineet ja asiat ovat niin pyhiä ja siten vaarallisia, ettei niihin kosketa eikä niistä puhuta.

No, toinen äärilaita oli sitten tietenkin se, että uskovien kokouksissa ei sitten oikein muusta puhuttukaan kuin rahasta - tai paremminkin sen puutteesta.

- Ja tämä sanottuna tämän länsimaisen hyvinvoinnin keskellä, Virtanen puuskahti ajatuksissaan kävellessään pankkiautomaatille nostamaan käteistä. Virtanen oli nimittäin juuri lukenut päivän lehdestä, että pian kaupatkin alkaisivat periä erillisen maksun kortilla maksamisesta, joten Virtanen halusi olla hyvin varustautunut ennen lauantaipäivän ostosparatiisiryntäystä.

Virtanen oli kyllästynyt kuuntelemaan niitä maratonpuheita rahan antamisen ihanuudesta, jossa "setelit aivan kuin lennähtävät lompakostasi uhrikoppaan". Virtanen näki pankkiautomaatin vieressä olevalla pelikoneella tutun miekkosen Paratiisi-seurakunnasta, joka Virtasen nähdessään kiirehti selittelemään pelaamistaan Virtaselle:
- Mie oon vaan vähän kylmäl paikal nyt kun pellaan...

Virtanen ei välittänyt jäädä kuuntelemaan kaverin rahapeliapologiaa, vaan nosti rahansa ja jatkoi matkaansa. Kauppakeskuksen rullaportaissa häntä vastaan lipui eteerisen näköinen pastori Mustahammas, joka jo kaukaa toivotti hänelle:
- Siunausta kotiseurakunnillekin missä ikinä ne kokoontuvatkin!

Mustahampaasta sai jotenkin oudon vaikutelman, hän kun näytti koko ajan sekä olevan omissa maailmoissaan että myös kulkevan muutama sentti maan pinnan yläpuolella. Virtanen huomasi syrjäsilmällä pelikoneveljen nopeasti häipyvän pois maisemista, kun näki oman seurakuntansa pastorin lähestyvän. Mustahammas ei tietenkään edes huomannut moisia apparaatteja, saati sitten "kylmällä paikalla olevaa" eksynyttä lammastaan, vaan jatkoi matkaansa autuaan tietämättömänä pahan maailman houkutuksista.

- Näin se paimenuus vaan sitten toimii, ajatteli Virtanen ironisesti mielessään. Hän muisti Mustahampaan parin muun saman Voima-liikkeen pastorin kanssa omistavan yhteisen hevosen, joka oli leikkisästi ristitty Juffeksi liikkeen isähahmon mukaan. Virtanen ei ollut oikein kartalla sen suhteen, oliko tuo Juffe ravihevonen, siitosori vaiko ihan vaan lemmikkieläin.

Virtanen muisti, että tuon yhteisön piirissä rahalla oli vallan voimakas asema sen toiminnassa ja elämässä. Tämä huvitti Virtasta sen tähden, että liikkeen piirissä korostettiin kuitenkin hyvin paljon uskon mukaan toimimista ja elämistä käytännössä. Tämä suuntautuminen sai sitten piirteitä, jotka olivat sekä huvittavia että karuja. Olipa eräässäkin kokouksessa selitetty "siunausten kulkevan tasajalkaa sinun antamisesi kanssa", minkä ymmärrettiin tapahtuvan ihan konkreettisesti kokouksen aikana, kun uhrikoppa kiersi kirkkokansan keskuudessa.

Rahan päälle taidettiinkin ymmärtää ihan hyvin. Virtanen muisti, miten erään kokoussarjan aikana oli sovittu, että ns. "uhritulot" pantaisiin puoliksi vierailevan puhujan ja isäntäseurakunnan kesken. Kun kerätty kolehti sitten laskettiin, huomattiin sen olevan kuitenkin niin suuri, että päätettiin muuttaa sopimusta jälkeenpäin. Nyt koko potti jaettiinkin siten, että vieraileva puhuja saisi 30% ja emoseurakunta loput.

- Iskikö ahneuden perkele? oli Virtanen kysynyt pokkana eräältä ko. yhteisön vanhimmistoveljeltä, saaden osakseen murhaavia katseita. Virtanen ei tätä nykyä moisesta juuri piitannut. Hänellähän ei ns ollut markkaakaan ristissä koko homman kanssa ja hän halusi pysyä puhtaana ja erillään moisesta touhusta. (Sitä paitsi hänen lapsensa olivat jo niin isoja, ettei tarvinnut pelätä isän suorapuheisuudesta koituvan niin seurauksia lapsillekaan. Ja vaimo taas oli jo niin tottunut Virtasen vastavirtaan uimiseen.)

Sivumennen sanoen, Virtanen muisti erään ei-uskovan työkaverinsa kerran ihan ääneen ihmetelleen sitä, että "miten siellä kokouksessa tapahtuu se uhrin kantaminen?" Virtanen ei voinut olla hiljaa hymyilemättä vilpittömälle kysymykselle: hän näki sielunsa silmin, miten tummiin pukuihin sonnustautuneet vanhimmistoveljet kantoivat miehissä kirkkosalin etuosaan jaloistaan paksuun parruun köytettyä eläinparkaa, joka suurilla silmillään säikähtyneenä seurasi mitä tapahtuisi...

Virtanen ei ollut oikein koskaan ollut sinut tuon kaanaankielen kanssa...

Virtanen muisti myös Voima-liikkeen piiristä kiertävän urbaanilegendan, jonka mukaan jollekin tuon liikkeen seurakunnalle olisi annettu tiettyä tarkoitusta varten suurehko perintö. Tuohon aikaan elettiin maassa syvän taloudellisen laman aikaa ja (monista uskonhenkisistä julkilausumista huolimatta) seurakunnassa päätettiin ottaa tuo perintö ihan muuhun käyttöön. Mikäli Virtanen muisteli oikein, niin ensimmäisenä tehtiin kirkkorakennukseen kallis ränniremontti. Perintörahan käyttöä oikeaan kohteeseen päätettiin kaikessa hiljaisuudessa siirtää, kunnes "ajat Jumalan armosta olisivat taas suotuisammat". Tätä odottelua olikin sitten jatkunut kymmenkunta vuotta, kunnes uusi tilintarkastaja huomasi koko jutun.

Loppu olikin sitten ihmekertomusta "uuden apostolisen työmuodon uraauurtavasta työstä kotikaupungissamme".

Sen Virtanen tiesi, että vanhimmisto oli koko tuon em. pimityksen ajan ollut autuaallisen tietämätön koko jutusta ja siten viaton itse väärinkäytökseen. Sillä sellaisesta voitiin hyvällä syyllä puhua, koska tuon reilun kymmenen vuoden kuluttua perinnön saamisesta ko. rahasumma siirrettiin sellaisenaan tälle "uudelle apostoliselle työmuodolle". Jopa Virtasen matematiikkapäällä pystyi jollain tavalla pääsemään selville inflaatiokehityksesta ja koroista otetulle lainalle jne.

Ilmeisesti ko. seurakunnan vanhimmistolla olikin ollut yllin kyllin puuhaa seurakunnan muiden raha-asioiden hoitamisessa, jolloin pienemmät lapsukset saattoivatkin jäädä huomaamatta. Em. puhujavieraan hotellilaskun käsittely kun oli kestänyt melkein kuukauden ja vaatinut kaksi vanhimmiston kokousta (sekä johtoryhmän asiaa koskeva palaveri päälle). Puhujavieras läntisestä naapurimaasta kun oli ensin sijoitettu leirikeskukseen, mutta puuttuvien internet- ja tv-yhteyksien takia tämä oli parin yön jälkeen vaatinut päästä kaupungin kalleimpaan hotelliin kokoussarjan loppuajaksi. Hänen kun piti olla koko ajan yhteydessä omaan kotiseurakuntaansa ja huolehtia uuden tabloidtyyppisen seurakuntalehden toimittamisesta.

- Hengellisiä vanhimpiako he siellä ovat vai diakoneja? oli Virtanen kysynyt eräältä pitkäaikaiselta tutultaan, joka oli ko. seurakunnan jäsen. Tämä oli vain ns. hymyillyt hiljaa sisäänpäin, eikä ollut virkkanut mitään. Virtanen ymmärsi, että tämä halusi olla lojaali omilleen, mutta ihmetteli, että kai sitä nyt silti voi omilla aivoillaan ajatella.

Kassalla näissä mietteissään jonottaessaan Virtanen ei voinut olla vielä miettimättä sitä, mitä tapahtuisikaan näille kaikille hyvin voidelluille seurakunnallisille systeemeille, joissa talous ajoi mennen tullen ohi näyn ja uskon, jos seurakunnan Herra jonain päivänä ottaisikin tämän rahan tuen pois?