On aika esittää lopullinen yhteenveto kirkolliselle uskovalle, niin kirkon uudistajalle kuin sivusta seuraavallekin. Loppupelissä kukaan ei tässä pelissä ole pelkkä sivustakatsoja, vaan jokainen vaikuttaa jollain tavalla olemassaolevaan tilanteeseen ja sen kehittymiseen.
Kysymys kuuluu: kumpi on tärkeämpi, evankeliumi vai kirkko?
Käytännössä kysymys rassaa omaa mukavuuttamme: uskallammeko asettua vastustamaan nykyistä valtavirtaa? Myönnän, että "ulkopuolelta on helpompi huudella", mutta samat ratkaisut olen itsekin aikanani tehnyt. Tiedän ja tunnen itse nahoissani, mitä se on maksanut ja miten se on vaikuttanut.
Kirkon herätysliikesiivelle kysymys kuuluu: miten kirkkoa voidaan muuttaa ja uudistaa, jos sitä ei uskalleta haastaa konfliktin ja lopullisen välirikon uhallakin?
Edellä siteeraamani turkulainen Hannu Muilu kuvaa osuvasti kirkon nykytilannetta ja herätysliikkeiden dilemmaa sen sisällä. Hänen mukaansa kirkon johto on "kuin virtahepo, jota ei saa suututtaa. Herätysliikkeet taas toimivat kuin läheisriippuvuuteen sairastunut lähiomainen. Ne sopeutuvat koko ajan niin, ettei virtahepo vain vihastu."
Tätä taustaa vasten kansanlähetysläisen Uuden tien päätoimittaja Leif Nummelan kesällä tekemä ehdotus piispaboikotista edustaa ilahduttavan raikasta tuulahdusta kirkollisessa keskustelussa. Nummelan - kaikki raamatulliset kriteerit hyvin täyttävä - aloite ansaitseekin "Vuoden kristillinen mediateko"-palkinnon. (Toinen palkinto menee Helsingin emerituspiispa Eero Huoviselle hänen ja kd-kansanedustaja Bjarne Kalliksen (ilmeisesti yhdessätuumin?) tekemälle aloitteelle kirkon vihkimisoikeudesta luopumisesta, mikäli homoliitoille aletaan vaatia kirkollisia vihkimisiä.)
Tämä on jännä ilmiö, mihin Muilukin kiinnittää huomiota: kristittyjen kesken pidetään jotenkin ihanneolotilana, ettei kukaan avoimesti konfrontoi, suututa, eikä aiheuta mitään koflikteja. Tämä on ihan totta ja tunnen itsekin monia vilpittömiä ja hyvää tarkoittavia kristittyjä, jotka "haluavat elää rauhassa kaikkien kanssa", eivätkä silloin ota oikein mitään kantaa mihinkään tai peräti kumartelevat joka suuntaan. Kirkon nykytilannetta seuratessa päinvastoin tuntuu siltä, että juuri se mitä kaivattaisiin olisi joku "pyhä provokaattori".
Millainen oli Jeesuksen esimerkki esim. temppelissä ja suhteessa fariseuksiin ja kirjanoppineisiin. Luepa joskus silmät avoimina Matteuksen evankeliumin lukuja 19-23 ja mieti siltä pohjalta meidän "kirkollista keskusteluamme". Herramme ei laskelmoinut, eikä mielistellyt, vaan oli itse "maan suolana" - tavalla, joka ei miellyttänyt kaikkia. Meiltä humanismin hapattamilta nykykristityiltä näyttää unohtuneen, mitä merkitsee "kiivaus Jumalan huoneen puolesta". Sellainen kiivaus on itse asiassa terve reaktio luopumukseen, epäoikeudenmukaisuuteen ja pahuuteen.
Kirkon nykytilannetta ajatellen tällainen "kiivaus" voi myös poikia aktiivisuutta ja oikeanlaista muutosta. Oikea konfrontointi ja jopa konflikti eivät itse asiassa kavennakaan vaihtoehtoja, vaan tarjoavat mahdollisuuden muutokseen. Mutta mikäli tällaista haastamista ei tapahdu - aina avoimeen konfliktiin asti, mikäli evankeliumi sitä vaatii - seurauksena on paikallaan pyöriminen nykyisessä tilanteessa, joka jälkeenpäin tarkasteltuna ei olekaan enää samanlainen kuin ennen, vaan pelottavalla tavalla erilainen. Vertaus sammakosta kuumassa vesikattilassa sopii tähän tilanteeseen enemmän kuin hyvin.
Muutos sattuu ja tekee kipeää, mutta jälkeen 12.10.2010 vaihtoehtoja ei näytä hirveästi olevan. Muutos merkitsee aina uskaltautumista pouis mukavuusvyöhykkeeltämme ja silloin kohtaamme aina kriisejä, jotka merkitsevät sekä uhkaa että mahdollisuutta.
PS. Suosittelen lähempää tutustumista edellä ahkerasti siteeraamani Hannu Muilun kirjoitukseen aiheesta. Löydät sen täältä. Minulle se on ollut eräs inspiroivimpia kirjoituksia kirkon tilanteeseen liittyen aikoihin.
3 comments:
Jos kokee että kirkko on eksynyt tai ajatunut "vinoon", siihen tulee suhtautua asiaankuuluvalla vakavuudella. Ilmeisesti kirjoituksessasi peilaat asiaa enemmänkin evl.kirkkoon?
Toisaalta, esimerkiksi ortodoksinen kirkko ei ajattele vastakkain että "kumpi on tärkeämpi, evankeliumi vai kirkko", koska kirkko on Kristuksen ruumis eikä Kristuksen ruumis ja evankeliumi ole erillisiä asioita.
Itseäni nykyään hieman kiusaa sana "uudistus" koska sillä on eteenpäin menemisen sävy joka ei aina tarkoita samaa kuin edistys. Toisaalta,sitä käytetään niin usein ja monessa erimerkityksessä että se saa jo hieman kuluneen sävyn. Hieman ehkä negatiivisenkin? Puhuisin enemmänkin "tiestä" taikka sitten ihan "kulkemisesta". Olen sen ennenkin sanonut, että mielestäni ainoa suunta johon tulee kulkea on kohti vuotta noin 33, ensimmäiseen helluntaihin. Se onsuuntana oikaa ja todellinen "uudistus". Tietynlaisessa pysähtyneisyydessä on oma vaikutuksensa ja latauksensa, kirkossakin.
Evl.kirkolla ja sen vaikutuksesta syntyneillä eri herätysliiikkeillä on myös omat ongelmansa, jotka onkin näissä tuotu hyvin esiin. On hyvä myös muistaa, että Kristusta ei lyöty ristille reformaation aikana, vaan oli elämää noin 1500 vuotta ennen reformaatiota. Kristinusko ei alkanut Lutherin toimesta, vaikka usein niin jopa luullaan. Puhutaan jopa luterilaissta uskonnosta!
Kun muistellaan Lutherin teesejä, niin pitää sanoa että ne eivä tolleet teesejä vaan antiteesejä. Teesihän oli katolisenkirkon oppi. Mitä tästä muodostui? No, koulusta tuttu ketju teesi-antiteesi-synteesi antaa siihen vastauksen. Itse koen että evl.kirkko on Lutherin toimesta luonut synteesin, ja synteesillehän on omianaista sen muodon muuttuminen. Jos vaikka verrataan keskenään lutterilaisuutta ja nykyluterilaisuutta, niin samaksi kirkkokunnaksi ei voi mitenkään näitätunnistaa ellei tiedä. Tämän vuoksi en suuremmin ihmettele mitään nyt viimeaikojen tapahtuneita, joita on mm. naispiispa ym.
Vastaavailainen jatkuva muuntuminen tuntuu olevan yleisesti valloillaan, harvemma istahtaa alas ja on rauhassa.Onniin kova tekemisen ja touhumisen maku. Nyt jouluana tervehditään toisia sanoilla Kristus syntyy - kiittäkää, eikä Kristus syntyy - kiitäkää :)
Nykyään kaipaan rauhallisuutta ja kiireettömyyttä, niin kirkossa kuin elmässäkin. Että kerkiää itse elämään omaa elämäänsä.
Jokaiselle, jolla on silmät ja korvat, on varmasti jo täysin selvää, että kirkkolaitos ja Raamatun tarkoittama seurakunta ovat täysin eri asioita. Niiden ero on täsmälleen sama kuin Johanneksen evankeliumin luvulla 17 ja Johanneksen Ilmestyskirjan luvulla 17.
Entisenä ev.lut.kirkon viranhaltijana voin sanoa 100%:n varmuudella, että pyrkimys muuttaa kirkkoa on täysin hukkaan heitettyä aikaa. Jumalaa ei saa siihen työhön mukaan hevillä eikä edes polvirukouksilla eikä vesipaastoilla, koska hän on ilmoittanut sanassaan, että tämä "suuri Babylon" jatkaa omalla linjallaan ihan lopunajan loppumetreille asti. Jumala kohdistaa työnsä Babyloniin vasta viimeisen vihan maljan yhteydessä, joka onkin sitten lopullinen tuomio.
En sano tätä vihamielisesti enkä edes kiivaillen, vaan se on tyyni toteamus. Ihmissuhdetasolla olen säännöllisesti ystävällisessä kanssakäymisessä ev.lut.kirkon työntekijöiden kanssa, ja meillä on ihan hauskaakin.
Toivotan kaikille samaa kuin kaimani, mutta pienellä aikamuodon muutoksella: Kristus on syntynyt, kiittäkää!
Kari K.
Voi hyvinkin olla että evl.kirkon tilanne on tuo, en tunne sitä kirkkokuntaa kovin hyvin. Ja jos näin on, se on valitettavaa.
Minulle Kristus syntyy eilen, nyt ja huomenna koska käsitän sen "ajan tapahtumana". En menneenä tapahtumana vaan olevana ja tulevana.
"Ajan tapahtumassa" elävänä voin yhtyä Joulukontakin sanoihin tulevana lauantaina:
"Tänä päivänä Neitsyt yliolennollisen synnyttää, ja maa tarjoa luolan lähestymättömälle. Enkelit paimenten kanssa ylistystä veisaavat, tietäjät tähden mukana vaeltavat, sillä meidän tähtemme on syntynyt lapsukainen, iankaikkinen Jumala.”
Siksi Kristus syntyy ja kiitän :)
Post a Comment