Kun seuraa maamme hengellistä tilannetta ei voi välttyä ajatukselta, että karaistuneimmat yksittäiset kristityt taitavat nykyään löytyä kirkon sisäpuolelta.
Yllättävää, eikö totta? Ja lisäksi ah niin perin epäsovinnaista. Perinteisten kirkkokuntien ulkopuolisille kristityille - ja nyt olen tietoisen itseironinen - on ollut hyvin mieluinen ajatus itsestään jonkinlaisena pyhien esikoisjoukkona seurakunnan ennallistamisprosessissa.
Kuitenkin kun tänä päivänä seuraa hengellistä liikehdintää maassamme, niin uskonsa takia kaikkein kovimmilla olevat kristityt löytyvät nimenomaan luterilaisen kirkon piiristä. Olen jo aiemmin viitannut Luther-säätiön tilanteeseen, jossa ollaan kovilla ja puristuksissa kirkollisen valtakulttuurin paineen taholta, kun halutaan pitää kiinni oikeaksi mielletyistä näkemyksistä. Tämä sanottuna ilman, että välttämättä mitenkään jaan näiden puhdasoppisten luterilaisten veljieni näkemyksiä.
Tosiasiassa kirkossa ei tänä päivänä tarvitse olla edes mitenkään "säätiöläinen", jotta joutuisi silmätikuksi ja vaikeuksiin. Tämän ilmapiirin muutoksen ovat monet minua viisaammatkin huomanneet. Kylmä fakta on se, että kirkossa täytyy tänä päivänä olla valmis maksamaan uskostaan hintaa.
Kun taas ajattelee ns. vapaita suuntia, niin tilanne on jotenkin kääntynyt päälaelleen. Yhteisöt, jotka aikaisemmin edustivat "lahkolaisuutta" ja jonkinlaista uhkaa tai ainakin vakavaa haastetta valtakirkolle ja sen edustamalle kristillisyyden näkemykselle, ovatkin nyt itse voimakkaasti kirkollistuneet ja menettäneet aiemman protestiliikkeen luonteensa. Niiden piirissä on suht helppo kulkea massan ja tunnevirran mukana, kokouksesta toiseen, sen suuremmin syvällisempiä ajattelematta.
Vastaavasti tietyt vanhat herätysliikkeet kirkon piirissä ovat - ehkä tieten (teologisten linjanvetojensa takia) tai tahtomattaan - joutuneet protestiliikkeen rooliin halutessaan pysyä uskollisina luovuttamattomina pitämilleen raamatullisille totuuksille ja arvoille. Tosin tähän joukkoon alkavat heränneet nyt odotetusti ottaa välimatkaa. Edes herätysliikkeen nimi ei enää kelpaa kirkolliselle valtavirralle. Ellen olisi kristitty, sanoisin, että nykymenon nähdessään kyllä Ukko-Paavo, Jonas Lagus ja Malmberg kääntyisivät haudassaan.
Mutta tämäkin detalji on hyvä merkki siitä ajan hengestä, jota useimmat sokeasti seuraavat. Tulevaisuus näyttää, miten aidon herätyskristillisyyden käy kirkon sisällä. Mikään ei tietenkään estä herätyksen ja virvoitusten aikojen ilmaantumista sinne tänne kirkon sisälle, mutta kirkon johdolta ne eivät luultavimmin enää hyväksyntää saa. Sen tähden ne taitavat toimia enemmän tai vähemmän laina-ajalla.
Mitä taas näihin alussa mainittuihin "perinteisten kirkkokuntien ulkopuolisiin kristityihin" tulee, niin olen aiempaa yhä enemmän huolissani näissä piireissä ilmenevästä judaismista ja lakihenkisyydestä, toisaalta kylmän ulkokohtaisesta oikeaoppisuudesta ja toisaalta sellaisesta karismaattisesta hörhöilystä, jossa Raamatun ilmoitus sivuutetaan erilaisten sielun sisäisten liikahdusten perusteella.
Se, että eletään ja toimitaan tunnustuskuntien ulkopuolella ei tee kenestäkään vielä mitenkään raamatullista tai hengellistä. Päinvastaisia esimerkkejä on pelottavan paljon. Jos sanotaan, että ollaan jonkinlainen etujoukko, niin se täytyy osoittaa todeksi käytännössä.
Ja koko ajan on syytä muistaa, että Jumala on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille Hän antaa armon. Ylihengellisyyden ja hengellisen ylpeyden välinen ero kun on kuin veteen piirretty viiva.
11 comments:
Sanoit nyt sen, minkä sanomiselle on ollut pitkään tarvetta. Analyysistäsikin käy ilmi, että yksittäisen uskovan ja myös seurakunnan elämä on vaikeampaa nyt kuin Paavalin aikoina. Paavali itsekin sanoo niin, ja Jeesus viittaa siihen Matt.24. Varottavia ansoja on nyt paljon enemmän.
Osa vainoista tulee Jeesuksen seuraamisen tähden, mutta osa tulee uskovien omasta syystä. Miksi olla vainottavana sellaisen uskonnollisen järjestelmän sisällä, joka on Raamatun ilmoittaman seurakunnan irvikuva?
Uskonnollisista järjestelmistä lähteminen ei auta mitään, jos uskonnollinen järjestelmä on ihmisen sisällä. Silloin mikään ei muutu muuta kuin pahempaan suuntaan. Kun neuvostot ja kapitulit eivät ole enää pidäkkeinä, niin kaikki mielettömyys pääsee valloilleen.
Lääkkeenä tähän tautiin on, että ihminen näkee sydämensä Jumalan valossa ja suostuu puhdistettavaksi. Sen jälkeen ihminen ei jaksa olla lakihenkinen, ei suostu manipuloitavaksi eikä itse harjoita sitä. Tämä on siivottu pois ja tilalle nousee Kristus, joka agape-rakastaa, on armollinen ja on totuudellinen.
Kari Kangasharju
Vielä jatkoa. Näkemykseni on, että ylihengellisyys ei synny siten, että hengellisyys vahvistuu yli "keskimääräisen tason". Silloinhan pitäisi varoa kasvamasta hengellisesti. Alunalkaenkaan ylihengellisyys ei ole ollut aitoa hengellisyyttä eli Pyhän Hengen työtä, vaan ihmisen omaa rakennelmaa.
Toinen näkemykseni on, että mitä hengellisemmäksi ihminen tulee, sitä tavallisemmaksi hänet nähdään. Mitä lähemmäksi Jumalaa ihminen saa nousta, sitä alemmaksi hän pystyy kumartumaan ihmisten luo, ja sitä helpompi tavallisen ihmisen on kohdata häntä. Jumalan Poika otti orjan muodon ja hänet "havaittiin olennaltaan sellaiseksi kuin ihminen". Hän ei esittäytynyt ihmisille Jumalan Poikana, vaan Ihmisen Poikana.
Omatekoinen uskonelämä (=uskonnollisuus) on kuollutta ja se voi jopa sairastuttaa. Se vääntää ihmistä väkisin luonnottomuuksiin. Jos lapsia kasvatetaan sellaisella lähtökohdalla, lopputulos on valitettavan usein tuhoisa. Sama ilmiö on manipuolintia ja muuta henkistä väkivaltaa harjoittavissa ryhmissä. Aito Pyhän Hengen hengellisyys ei sisällä mitään sellaista väkivaltaa eikä vääristä ihmisyyttä.
Kari K
Kirkon sisäpuolella oleminen on osittain turvallisushakuista. Etsitään vuosisataisen ja oikeaksi uskotuin Lutherin perinnön kaikkivaltiuteen. Halutaan vain puhdistaa luterilaisuus sille vieraasta hapatuksesta.
En tiedä, onko tämä puhdistamisidea uskottavaa. Siinä on sama vaara kuin Keskustapuolueen viimekesäisellä kasvojenpesuyrityksellä. Jos perusajattelutapa säilyy ennallaan ja yritetään vain meikata ulkokuori uskotavaksi, niin
se on kuin hammasreikää yrittäisi paikata Burana 500:lla.
Sama uskottavuusongelma on luterilaisuuden syvyyden esiinrapsuttamisessa.
Luterilaisuus ajaa usein Jumalan valtakunnan ohi. Luterilainen pappeuskäsitys nousee katolisesta Raamatun vastaisesta ja UT:lle vieraasta pappeuskäsityksestä. Luterilainen kansankirkollinen seurakuntakäsitys ei vastaa UT:n opetusta seurakunnasta uskovista tietyn paikkakunnan kristityistä. Luterilainen kastekäsitys on perkelellinen valhe, joka vääristää heti lapsesta alkaen
hengellisen todellisuuden. Sitä ei edes kasteenvahvistamisella eli konfirmaatiolla korjata. Eikä ruumiinsiunaaminen ja siunattuun maahan haudan lepoon laskeminen korjaa, vaikka kuinka taikauskoisilla sakramenteilla elämän merkkihetkissä voideltaisiin.
Eikö kannattaisi viedä uskonpuhdistus pidemmälle kuin mihin puhtainkaan luterilaisuus yltää?
Ymmärrän - tai oikeammin en ymmärrä - niitä luterilaisia uskovia, jotka juuri tässä kaoottisessa ja perusarvoja polkevassa kirkollisessa ilmapiirissä - jossa Opettaja-lehtikin nimittää piispa Irja Askolaa oikeudenmukaisuuden, suvaitsevaisuuden ja kansainvälisyyden Obamaksi - näkevät järkeväksi toimia kirkon sisällä - ja vielä yrittää pelastaa tätä haaksirikkoista lotjaa.
Kyllä minusta karaistuneimpia kristittyjä ovat ne, jotka lähtevät ulos tietämättä, minne lähtevät. Ei perustamaan uutta kirkkokuntaa, vaan yhdessä muiden paikkakunnan kristittyjen kanssa etsimään "luvattua maata" ehkäpä lähempää kuin luulevatkaan. Ei tässä ensisijaisesti kannata maanlaajuisia organisaatioita kehitellä.
Toisaalta en väheksy Luther-säätiön miesten vainoa. Mutta onko se Kristuksen nimen takia? Tai jos Päivi Räsänen saa pyyhkeitä naispapeutta vastustavien mielipiteidensä takia, niin eihän sillä ole mitään tekemistä UT:n kristillisyyden kanssa. Osa vastakkainasettelusta on kirkkokunnan sisäistä problematiikkaa. Aivan kuin helluntailiikkeessä kirkkokuntakannattajat ja alkuperäistä herätystä edustavat perinteiset vääntävät uskonsotaansa naama irvessä.
Timon teksti kirkkokuntien ulkopuolisten kristittyjen monivärisyydestä ja osittain sairaalloisesta hengellisyydestä (johon Kari K viittaa) on varsin osuva ja aiheellinen.
Perinteisistä kirkkokunnista lähtevät valitettavasti usein ensin ne hörhöt ja psykopaatit, jotka eivät tule toimeen missään yhteisössä - oli se sitten kirkkokunnan sisällä tai ulkona, tiehoitokunnassa tai hiihtoseurassa. He ovat sitä joukkoa, joista ei yksinkertaisesti ole pioneereiksi.
Enemmän toivoisi lähtijöiden - terveemmin lähetettävien - joukossa olevan tasapainoisia apostoleja ja profeettoja, eikä pelkällä itsekirjoitetulla nimellä ja kyltillä.
Asiaa kirjoitatte veljet, vaikka tämä saattaa tehdäkin kipeää monien mielessä. Jos nämä mielipiteet herättää Jumalan mielen mukaisen murheen, niin hyvä.
Liittäisin tähän keskusteluun vielä yhden asiaa sivuavan näkemyksen niille, jotka ovat päässeet tai pääsemässä irti kirkkokunta kahleesta.
Teen tämän esillenoston kysymys muotoisena.
Onko meille hyväksi osallistua kirkon järjestämiin tapahtumiin silloin kun ne pitävät sisällään sellaisia elementtejä joissa ikäänkuin yhdytään siellä vallitsevaan "henkeen"?
Tarkoitan kirkon järjestämää ehtoollista, messuja....hmmm....joulukirkkoa ym. hartausmenoja. Eikö osallisuus tällaiseen pidä sisällään viestin hyväksyvästä suhteesta langenneeseen kirkkoon?
Selvyyden vuoksi erotan tämän mielipiteen ulkopuolelle yhteyden kirkkoon kuluvien todellisten ukovaisten kanssa harjoitettavaan yhteyteen.
Tuomo esitti hyvän kysymyksen, jota sietää pohtia ja jota varmaan on jo pohdittukin. Tätä hyvää kysymystä sopii vähän laajentaa.
Eli miten suhtaudumme tunnustuskuntien ulkopuolisten uskovien ryhmien hörhöilyyn, ylihengellisyyteen tai lahkohenkiseen ajatteluun? Emmekö mukana olollamme niissä osoitakin hyväksyntäämme heidän epäraamatulliselle toiminnalleen?
Tai onko meille hyväksi osallistua toimintaan, jossa edistetään esim. juutalaista lakiuskontoa juhlineen, tapoineen ja muine Mooseksen lakiin perustuviin sääntöineen tai kun mukana on tällaisia tarkoitusperiä ajavia henkilöitä?
Tarkoitan esim. lehtimajanjuhlia, sapatin viettoa ym. vanhaan liittoon kuuluvia menoja, jotka eivät kuulu uuden liiton kristityille. Tässä kohtaa on hyvä katsoa mitä aiheesta sanoo niin Galatalaiskirje kuin Heprealaiskirjekin.
Emmekö osallistumalla tällaiseen hyväksykin lakihenkisyyden ja siirrä ihmisten mieliä pois Kristuksesta Mooseksen lain ja sen mukaisen uskonnollisuuden ulkonaiseen täyttämiseen?
Miten Paavali kirjoittaakaan? "Tämän vain tahdon saada teiltä tietää: lain teoistako saitte Hengen vai uskossa kuulemisesta?" (Gal. 3:2)
Tämä vain ikäänkuin jatkoksi Tuomon hyvälle ajatukselle.
Olen samaa mieltä siinä, että jossakin menee raja, mihin voi osallistua, mutta tarpeen vaatiessa pystyn osallistumaan niihin. Voin mennä kapakkaankin, kun en mene ryyppäämään, vaan kohtaamaan ihmisiä.
Kari K
Tuomo-tp kirjoitti: "Onko meille hyväksi osallistua kirkon järjestämiin tapahtumiin silloin kun ne pitävät sisällään sellaisia elementtejä joissa ikäänkuin yhdytään siellä vallitsevaan "henkeen".
No, en tiedä onko se hyväksi, mutta ei kai se henki noin vain vieraillessa tartu. On monia oikeaoppisia pien- tai kotiryhmiä, joiden tilaisuuksiin osallistuminen on hengellisen (ja joskus myös psyykkisen ) tasapainon kannalta paljon vaarallisempaa kuin esimerkiksi perinteisen kirkkokunnan joulukirkkoon osallistuminen.
Tuomo jatkaa "Tarkoitan kirkon järjestämää ehtoollista, messuja ....hmmm....joulukirkkoa ym. hartausmenoja. Eikö osallisuus tällaiseen pidä sisällään viestin hyväksyvästä suhteesta langenneeseen kirkkoon?"
Minusta menee kohtuullisen vaikeaksi, jos tarvitsee ruveta boikotoimaan tiettyjen kirkkokuntien tilaisuuksia ja samalla tahtomattaankin luetteloida ne tilaisuudet, joihin voi osallistua. Helposti sulkee omien makujensa mukaan toiset ulos ja toiset sisään.
Tässä on mielestäni vaarana se, että oikeat kristityt, joihin tietysti itse uskomme kuuluvamme - erotellaan langenneista. Syntyy asetelma "me esikoiset" ja "langenneet vanhoilliset" - niin kuin lestadiolaisuudessa 1800-luvun lopulla kävi ja välirikko on jatkunut jo toistasataa vuotta samaan aikaan, kun molempien ryhmittymien sisällä on tehty Jumalan, ihmisen ja perkeleen tekoja.
Lisäksi vallitseva henki -kysymys on suhteellista. Esimerkiksi kirkkokunnallistumista vastustavien helluntailaisten mielestä kirkkokuntahelluntaiseurakunnissa on vieras henki - ja päinvastoin, tosin ulkoisesti sivistyneemmin. Molemmat palvelevat / ovat palvelevinaan kuitenkin samaa Jumalaa...
Tällainen vastakkainasettelu on toistunut kirkkohistoriassa jatkuvasti.
Uskovat tunnetaan liiaksi ei-ihmisinä. Jos kieltäydymme kaikesta - ja vieläpä provosoivasti - niin lopputulos ei ole Jumalan valtakunnan kannalta luultavasti voitokas.
Minusta merkittävämpää kirkonjohdolle on luterilaisten omasta keskuudestaan mahdollisesti nouseva boikotti.
Lisäksi on hyvin erilaisia luterilaisia, helluntailaisia ja vapaita seurakuntia. Esimerkiksi lahtelaisen Joutjärven seurakunnan jouluyön messua pidin niin hyvänä kuin luterilainen messu nyt yleensä pappiskeskeisyydessään voi olla. "Oli se niin hyvä kokous...en kyllä muista mitä pappi puhui..."
Juhlat, syömiset ja uskonnolliset tilaisuudet ovat mielestäni niitä asioita, joissa jokainen tekee omatuntonsa mukaan. Toinen tekee näin, toinen niin. Heikkojen veljien suhteen on syytä olla varovainen, ettei johdateta heitä esimerkiksi juutalaisten juhlien viettämiseen tai kielletä heiltä joulun juhlimista Jeesuksen syntymäjuhlana.
Tässä tuli nyt ikään kuin puolustettua sitä, mitä ei oikeasti koe omaksi tehtäväkseen rakentaa.
Hyvä - ja provosoiva kysymys - Tuomolta.
Vielä lopuksi pienimuotoinen Gallup-kysely:
Kumpi on vaarallisempaa/tyhmempää:
1. Osallistua joulukirkkoon vai lähteä lehtimajanjuhlille Jerusalemiin?
2. Olla työnarkomaani vai viettää sapattia?
3. Kehottaa nuorta opetuslastaan opiskeluun, perheenperustamiseen ja työntekoon / Profetoida nuorelle uskon ensiaskeleita ottavalle suuresta tehtävästä Jumalan elopellolla, aviopuolisosta ja taloudellisesta huolettomuudesta
4. Istuttaa mullan alla Jumalan valtakuntaa oman paikkakuntansa kristittyjen kanssa / Aloittaa apostolinen maanlaajuinen verkosto edustavien nettisivujen julkaisemisella
Ps. Oikein vastanneiden kesken arvotaan viisi talvea hiihdetty Fischerin perinteisen tyylin suksipaketti ja Adibaksen uskovaiset leukamonot.
1. -
2. A
3. B
4. B
Palkinnon voi postittaa osoitteella:
Kari K,
Kolmas jokilaakso,
Ala- ja yläjuoksun välillä,
Pähkinäsaaren rauhan rajasta 1 km etelään,
Karsikkokuusesta 15 km pohjoiseen.
Hupsista!
Taisi nyt Pohjanmaan poika lipaista ennen kuin tipahti. Gallup-kyselyissä ei ole oikeita vastauksia, joten palkintoa ei tällä(kään) kertaa jaeta.
Vielä muutama sana tilaisuuksiin osallistumisista, juhlista jne.
Kyllähän sitä joutuu esimerkiksi sukulaisuus- tai ystävyyssyistä osallistumaan uskonnollisiin kekkereihin, joissa joskus valehdellaan enemmän kuin poliittisissa vaalipippaloissa. Hautajaiset, kastajaiset ja konfirmaatiot ovat usein kirkollisen taikauskon huipentumia...
Mutta osallistutaanhan me naapurin äijän jumalattomille viiskymppisillekin, joissa juontaja voi heittää kaksimielistä juttua enemmän kuin yhden illan aikana television luontokanavalta ulos päästetään.
Voivatko uskonnolliset tilaisuudet olla vaarallisempia kuin julkijumalattomat pidot?
Jossakinhan se raja tulee jokaisella vastaan. Itse en missään tilanteessa ottaisi ehtoollista homopapin kynsistä. Tai suostuisi Irja Askolan siunattavaksi. Toisaalta en nykyisin osallistu enää työpaikkani pikkujouluihinkaan muutaman kerran kokemuksesta viisastuneena.
Pahimpia kohdalleni sattuneista uskonnolisista tilaisuuksista ovat olleet karismaattiset hörhökokoukset (niin isommat hallitapahtumat kuin pienimuotoiset kotiseurat), joissa illan päätähti on heitellyt sellaista legendaa, että jälkeen päin miettii, miten voi profetoida/valehdella noin paljon joutumatta vastuuseen sanoistaan jo raastuvanoikeudessa.
Jotkut ystäväpiiristäni ovat hissuksen irtisanoutuneet joulun vietosta. Tilalle on tullut joko
a) ei mitään b) israelhörhöilyä hanukkajuhlineen. Tyhjiö (voiko sitä olla?) ei tunnu mielestäni hyvältä. Hanukkahihhulointi tuntuu pahemmalta. Ovatpa jotkut kehitelleet kulutushysteriasta ja pakanallisesta pukkiaineistosta irtisanotun ja riisutun kristillis-perhe-vapaapäiväpainotteisen version. Olisko siinä ideaa? Vastakulttuuria kristittyjen tulisi joka tapauksesa tarjota...
Nyt ollaan jo aika kaukana Timon alkuperäisestä "Mistä löytyy etujoukko?" kysymyksestä.
Kohtuullisen kaukana taidetaan olla seurakuntana myös Jumalan alkuperäisestä suunnitelmasta. Etujoukkoja tarvitaan ei vain vanhan entisöintiin ja petraamiseen, vaan kokonaan uuteen (tai siis alkuperäiseen) astumisessa.
Pekan epäilystä huolimatta ajattelen, että ei tässä nyt olla niin kaukana alkuperäisestä "Mistä löytyy etujoukko?"-kysymyksestä. Ei-liikkeet nimittäin hyvin usein kuvittelevat olevansa näitä "esikoisia". Siinä on vaan se huono puoli, että siinä porukka koko ajan vähenee, koska "meitä oikeauskoisia" on lopulta niin vähän. :)
Sen tähden:
- jokaisen on hyvä miettiä tarkkaan, mihin lähtee mukaan ja mitä asioita pönkittää
- mutta jokainen viettäköön omat juhlansa rauhassa; niistä on turhaa tehdä mitään hengellisyyden mittareita ja väärin lähteä ketään tuomitsemaan
- keskitytään pääasiaan eli uskoon Jeesukseen, muissa asioissa vallitkoon rauha ja hallitkoon rakkaus
Oikeanlainen vastakulttuuri syntyy Jeesuksen seuraamisesta, ei käsky- tai kieltoluettelojen tekemisestä. (Sillä synnytetään vaan lisää kuollutta uskonnollisuutta.)
Post a Comment