Virtanen ja kirkon palkitut

Virtanen istuskeli kotisohvalla ja maisteli kuumaa glögiään. Hän oli jostain saanut käsiinsä uusimman Kirkkomaa-lehden. Lehti oli alun perin perustettu v. 1890 nimellä Kirkko ja kotimaa, mutta se oli 60-luvun taistolaismyllerryksissä lyhennetty Kirkkomaaksi. Virtanen tiesi kyllä, että lehden oli taas pidemmän tauon jälkeen puhottanut hänen postilaatikkoonsa hyväntahtoinen vanha naisihminen, edesmenneen rovasti Peltomaan leski, joka asui samalla kadulla pari taloa kauempana. Virtanen tiesi vanhan rouvan motiiviksi vilpittömän ja hyvää tarkoittavan yrityksen saattaa eksynyt lammas takaisin äitikirkon helmaan.

Virtanen selaili lehteä ja kiinnitti huomionsa suurehkoon uutiseen keskiaukeamalla: "Kirkon vuotuiset tunnustuspalkinnot".

"Kotimaisten makkarantuottajien tunnustuspalkinto kappalainen, teol. lis. Juhana Kessi hänen uudesta ehtoollisnäkemyksestään, jossa makkara voi korvata öylätin ja olut viinin. Palkinto sisältää myös Suomen Mallastuottajien stipendin."

Virtanen tunsi miehen. Hän oli saanut hankituksi paljon julkisuutta tietoisen kohahduttavilla lausunnoillaan ja päässyt jo alle kolmikymppisenä kuuluisan kirkon radikaalien yhteenliittymän The Apupapit ry:n puheenjohtajaksi. Virtanen muisti Kessin esimiehen, kirkkoherra Parkulan kiitettävästi puolustaneen alaistaan, joka "teki rohkeita keskustelunavauksia kirkon kentässä".

Virtanen jatkoi lukemista.

"Kansainvälisen Uskontojen yhdentymiskehitys ry:n tunnustuspalkinto myönnetään emerituspiispa Thor Wickergrenille hänen julkisesta anteeksipyynnöstään kirkon vuosisataisesta aatteellisesta kolonialismista."

Virtanen huokaisi alistuneesti. Tätä "aateellista kolonialismia" oli tähän asti kutsuttu kirkollisessa kielenkäytössä lähetystyöksi. Entinen Saaristolaishiippakunnan piispa oli vanhoilla päivillään kääntänyt kelkkansa, liittynyt vapaamuurareihin (Pietari Kalastajan Loosi) ja alkanut epäillä koko kristillisen sanoman mielekkyyttä. Virtanen muisteli, että yleensähän kirkon papit ja piispat eläkkeelle jäätyään vasta uskalsivat sanoa, mitä ajattelivat, mutta yleensä se merkitsi palaamista perinteisiin kristillisiin arvoihin ja näkemyksiin.

Wickergrenin kohdalla oli käynyt päinvastoin. Hän oli tehnyt maan suurimmassa päivälehdessä julkisen kääntymyksen "nuoruutensa muita haavoittavasta evankelioimisinnosta" (hän kun oli nuorempana toiminut jopa Suomen Evankelioimisyhdistyksen sihteerinä) ja vähän myöhemmin julistanut "koko perinteisen lähetystyön tien loppuun kuljetuksi" ja vastaavasti "uuden yhdentymisen ajan alkaneeksi".

Kolmas palkinto oli mennyt Kirkollisen mediasäätiön toimesta Väli-Suomen Sanomien päätoimittaja Hannu Haka-Lehtimäelle "kiitettävästä ja nöyrästä yhteistyöstä niin kirkollisen kuin sekulaarinkin median kesken". Päätoimittaja Haka-Lehtimäki oli niittänyt erityisesti mainetta "suuressa homokeskustelussa" edellisenä keväänä, jonka seurauksena yli 50 000 ihmistä oli eronnut kirkosta. Päätoimittajan lehti oli tuolloin ollut "edistyksellisyyden keulakuvana suomalaisessa suvaitsevaisuuskeskustelussa", Virtanen luki perusteluista. Virtasen muistikuvan mukaan tuossa lehdessä ei paljon perinteisen kristillisen arvopohjan edustajilla ollut mahdollisuuksia saada ääntänsä kuuluville.

Neljäs tunnustuspalkinto oli myönnetty KirPoSexin (Kirkollispoliittinen Seksuaalisuusseura) toimesta yliopiston teologisen tiedekunnan Vanhan testamentin selitysopin vanhemmalle professorille Markku Hissiselle, joka oli perusteluiden mukaan "löytänyt kunniallisen ja kirkolliseen agendaan sopivan ulospääsyn Raamatun homokielteisestä neurotismista". Virtanen muisteli, että Hissinen oli lupsakkaan savolaistyyliinsä (hän oli Savon piispan Kerkko Wiekkisen hyvä kala- ja saunakaveri) vain todennut, että "suattaapa se noinnii olla tai sitten ei".

Illalla Virtanen sytytti saunan puut juuri tuolla Kirkkomaa-lehdellä. Tuli hyvät ja kuumat löylyt.