Suositeltava kirja jokaiselle
Vieressä oleva kirja (Kuva ja sana, 2010) on itselleni ollut eräs parhaita lukukokemuksia hiljattain. Kirja käsittelee nimensä mukaisesti Raamatun asemaa Jumalan ilmoituksena, joka on - ajan patinasta, kulttuurisesta murroksesta ja länsimaisen humanistisen rationalismin pohjalta nousseesta liberaalista yliopistoteologiasta huolimatta - edelleen sekä "inspiroitu ja erehtymätön". Suosittelen tätä luettavaksi kaikille, joita kysymys Raamatun arvovallasta ja asemasta kristittyjen - niin yhteisöjen (vrt. esim. evl. kirkko tai helluntailiike) kuin yksilöidenkin (esim. Sinä ja minä) - elämässä, opissa ja toiminnassa.
Kirja on - näin olen ymmärtävinäni - syntynyt tiettyyn tilannekohtaiseen tarpeeseen, joka tuli eteen noin vuosi sitten Eksegeettinen safari- nimisen blogin kirjoittelusta koskien "liian korkean raamattunäkemyksen opettamista epäeettisenä". Useat ko. blogin kirjoittajista ovat nuoren polven nousevia helluntaiteologeja.
Tämän kirjan ovat toimittaneet Petri Mäkilä ja Pasi Turunen ja muita kirjoittajia ovat Martti Ahvenainen, Hannu Vuorinen, Leif Nummela, Juha Ahvio ja Tapio Puolimatka. Kirja edustaa perinteisen kristillisen raamattunäkemyksen puolustamista ajankohtaisella ja hyvin perustellulla tavalla. Raamattu on Pyhän Hengen inspiroimaa ja erehtymätöntä Jumalan Sanaa. Kirjan liitteenä on (ensimmäistä kertaa suomeksi) ns. Chicagon julistus eli "...julkilausuma Raamatun virheettömyydestä", joka syntyi v. 1978 evankelikaalisten kristittyjen johtajien kansainvälisessä konferenssissa Chicagossa. Siihen kannattaa myös perehtyä.
Suositeltavaa lukemistä tämäkin
Jos edellistä opusta voi suositella kaikille uskoville, niin seuraavan kirjan kohderyhmä voi olla hieman rajatumpi. Petri Mäkilän teos Helluntailainen - Klassisen helluntailaisuuden teologinen ihmiskäsitys (Kuva ja sana, 2010) on mielenkiintoinen matka helluntai- mutta myös yhtä lailla koko karismaattisen liikkeen historiallisiin ja teologisiin juuriin. Kuten Mäkilä toteaa, usko ja oppi ei koskaan synny missään tyhjiössä (vaikka jotkut helluntailiikkeen edustajat ovatkin pyrkineet asian näin esittämään), vaan sillä on aina juurensa ja alkulähteensä jossain, se on imenyt vaikutteita jostain aiemmista kristityistä, heidän yhteisöistään, elämästä ja kirjoituksista - ts. teologiasta.
Kirja tuo siis hyvin esille helluntailaisen ihmiskuvan juuret ja siihen viimeksi kuluneen sadan vuoden aikana vaikuttaneet virtaukset, korostukset ja opit. Se on hyvin "teologinen" ja tieteellinen (se on itse asiassa Mäkilän teologian pro gradu-työn kirjallinen muunnos), eikä varmaan sovellu ihan hartauskirjallisuudeksi. Muuten se tarjoaa hyvän lukuelämyksen aiheesta kiinnostuneille.
Uusi blogi
Sitten yksi blogivinkki. Teemu Lehtonen on tässä kuussa aloittanut hyvää asiaa ja ajankohtaista pohdintaa sisältävän blogin Lectio Selecta. Se, mihin oma mielenkiintoni erityisesti kohdistuu on "ajatus jumalanpalvelusyhteisöistä (tai "seurakuntayhteisöistä")". Lehtonen näkee "uusien yhteisöjen rakentamisen kirkon sisälle kenties parhaana kirkon kasvun edistäjänä ns. jälkikristillisissä länsimaissa".
Lehtosen blogista selviää myös, että hän puhuu nimenomaan evl. kirkon sisällä tapahtuvasta toiminnasta. Ajatuksenahan tämä ei ole mikään uusi. Eri edistyksellisimmissä evl. seurakunnissa esim. Lahdessa ja Jyväskylässä sekä pääkaupunkiseudulla on jo pitempään ollut tällaista toimintaa. Tämän nimiinhän myös Kansanlähetyksen johto näyttää kovasti vannovan nykyisessä kirkkopoliittisessa tilanteessa. Tietty herää kysymys - ainakin meikäläiselle - että miksei samanlaista "myyräntyötä" voisi yhtä hyvin harjoittaa myös Vapaakirkon tai muiden perinteisten kirkkokuntien sisällä? Toinen ongelma, johon jo aiemmin kesällä reagoin, on se, ollaanko nyt kuitenkin about kymmenen vuotta myöhässä?
Jumalanpalvelusyhteisöllä Lehtonen tarkoittaa paikallisen seurakunnan yhteydessä toimivaa kristittyjen ryhmää, joka kokoontuu säännöllisesti yhteen ("iso kokous") sekä pienempinä ryhminä ("lähiyhteys"). Tällä yhteisöllä olisi oma johtoryhmänsä (jonkinlainen vanhimmisto?) ja toiminnassaan "jonkinasteinen autonomia" ja jossain määrin omaa taloudenpitoa ("itsenäinen hallinto ja talous").
Lehtosen ideoinnin mukaan yhteisön toiminta ei ole riippuvainen seurakunnan työntekijöiden työvuorolistoista, vaan se kytkee yhteen monenlaisia henkilöstöresursseja, etenkin vapaaehtoisia ("itsenäinen työ"). Jumalanpalvelusyhteisö ei myöskään ole muusta seurakunnasta irrallinen tai erillinen ryhmä, vaan sen toiminta nivoutuu selkeästi ja yhteisin päätöksin seurakunnan ja sen sidosryhmien (herätysliikkeet, yhdistykset) yhteyteen.
Tämä mallihan on hyvin toiminnassa esim. Lahdessa Joutjärven evl. seurakunnassa. Lehtosen kuvaaman mallin toimiminen käytännössä perustuukin juuri olemassaolevien rakenteiden suopeaan suhtautumiseen tämänkaltaiseen "uuteen yhteisöllisyyteen". Jatkossa toimintaa tulevat varmasti säätelemään kirkon johdon linjaukset ja näkemykset siitä, mihin suuntaan mennään. Itse ajattelen tämän ajattelun hakevan vahvasti näkemystä ja tukea kirkollisen tilanteen kehittymisestä Brittein saarilla ja pyrkivän soveltamaan sitä - aika lailla tyypilliseen suomalaiseen tapaan - sellaisenaan tänne.
Teemun blogi kosketti kyllä monia ajankohtaisia mietteitä mielessäni ja antoi paljon rouheita asioiden työstämiseen eteenpäin. Näen kirjoittajan ongelmana ehkä vähän sen, että hänellä ei ilmeisestikään ole juurikaan kokemuksia toimimisesta kirkon rakenteiden sisäpuolella (paitsi tietysti Vapaakirkon puolella). Tämä voi olla tietysti hyväksikin (oikeanlaisen ennakkoluulottomuuden saavuttamiseksi), mutta toisaalta se voi antaa vähän liikaa löysää ruusunpunaisen tulevaisuudenkuvan luomiseksi tulevaisuutta kirkossa ajatellen.
Joka tapauksessa tätä blogia kannattaa seurata. Tulen itsekin ottamaan jatkossa kantaa Teemun postauksiin.
1 comment:
Olet Timo ihan oikeassa siinä että yritän oppia siitä mitä muualla tapahtuu, mutta sinänsä en usko että mikään muualla kehitelty malli sellaisenaan sopii meille Suomeen. Parin viime vuoden aikana olen saanut sen verran vastakaikua luterilaisilta, että katson vaivan arvoiseksi panostaa näiden ajatusten esillä pitämiseen. Varsinainen käytäntö syntyy sitten seurakunnissa, kun päätä lyödään seinään (sekä itse että muut), ja jossain onnitutaankin, Jumalan armosta.
Samoin olen erittäin samaa mieltä siitä, että täsmälleen samassa tilanteessa ollaan Vapaakirkon seurakuntien kanssa suurimmissa kaupungeissa: uusia malleja pitää kehittää, jotta saadaan enemmän tilaa uudelle elämälle.
Kiitos ja tsemppiä!
Post a Comment