Ajanmukaisia mietteitä

Meillä on Suomessa yksi iso kirkko, jolla on
suuri varjo. Maatamme ei kai turhaan sanota
"maailman luterilaisimmaksi maaksi". Sana
hegemonia eli ylivalta kuvaa hyvin tätä
vallitsevaa tilannetta. Tämä on totta,
tykkäsimme siitä tai emme, tai oli se
mielestämme oikein tai ei.

Kirkon sisällä on useita, uudempia ja vanhempia herätysliikkeitä, joilla on suuri vaikutus sen asioihin. Tässä kohtaa tilanteemme eroaa ratkaisevasti esim. naapurimaamme Ruotsin tilanteesta, jossa herätysliikkeet ovat pääasiassa kanavoituneet valtiokirkon ulkopuolelle.

Tietenkin vanhimpien liikkeiden kohdalla voidaan aiheellisesti kysyä, missä määrin ne nykyään enää ovat varsinaisia herätysliikkeitä? Monien niiden kohdalla ollaan tilanteessa, jossa perinteiden vaaliminen on noussut pääosaan toiminnassa. Toiset kirkolliset herätysliikkeet, erityisesti ns. viidesläisyys, taas ovat ainakin pyrkineet säilyttämään entisen "suolaisuutensa" kirkollisia protestiliikkeinä.

Toinen - ja tässä tapauksessa itseäni kiinnostava - piirre ev. lut. kansankirkollisuudessa on sen pitkä perinne erilaisessa pienryhmätoiminnassa. Jo liki parisen sataa vuotta ollaan kokoonnuttu erilaisissa ompeluseuroissa, lähetyspiireissä, raamattu- ja rukouspiireissä jne. Monelle uskovalle luterilaisen kirkon piirissä tämä pienryhmä on käytännössä ollut se hengellinen koti, jossa ollaan koettu aitoa uskovien yhteyttä.

Sitten ovat isoa kirkkoa huomattavasti pienemmät vapaat suunnat; helluntailiike/kirkko, Vapaakirkko, Metodistikirkko, Baptistikirkko, Adventtikirkko etc. Tuo em. luterilaisuuden valta-asema suomalaisessa kristillisyydessä näkyy myös näiden vapaiden suuntien hengellisyydessä. Hyvänä osoituksena tästä on vaikkapa tämän sunnuntain tv-jumalanpalvelus Helsingin Saalem-seurakunnasta. Eipä Jaakko Elenius-vainaakaan aikanaan turhaan kehunut Klaus Korhosen saarnoja, että "oli niinkuin olisi kuullut nuoren Lutherin puhuvan".

Näiden vapaiden suuntien vaarana saatettiin ennen nähdä uskonnollinen ghettoutuminen, jossa ihannetilana olisi eräänlainen suljettu ja turvallisuushakuinen kristillinen yhtenäiskulttuuri. Tällä hetkellä niiden suuntana taas näyttää oleva voimakas kirkollistuminen, mikä tietysti tällä hetkellä näkyy selvimmin Helluntaikirkossa. Tältä pohjalta on aika suuri kiusaus nähdä niiden aikaa myöten muotoutuvan samanlaisiksi uskonnollisiksi perinneliikkeiksi kuin niiden isoiset esikuvat kirkon sisällä. Ne ovat selvästi tulleet yhteiskuntakelpoisiksi ja niiden yhteisöllisen elinkaaren tämän hetkistä vaihetta kuvaa hyvin sana "kylläisyys".

Ei kai nyt kenellekkään tule yllätyksenä se tosiasia, että myös näiden em. virallisesti rekisteröityneiden uskonnollisten yhdyskuntien ulkopuolella on elämää. 1980-luvun lopulta alkaen ovat maamme hengellistä kentää enenevässä määrin värittäneet ns. uudet seurakunnat (yhtenä nimityksenä ns. "näkyliike"). Termillä tarkoitetaan yhteisöä, joka on itsenäinen ja perinteisiin kirkkokuntiin sitoutumaton. Tosiasia on, että valitettavan usein monet niistä ovat syntyneet erilaisten splittien seurauksena.

Oleellinen kysymys niiden kohdalla on, kuinka hyvin ne tavoittavat suuria massoja? Aina silloin tällöin niiden toiminnassa näkyy valitettavan voimakas "seurakuntafundamentalismi". Tällöin korostuu oman seurakunnan asema jonkinlaisena absoluuttina. Pääasiaan nousevat toiminta, ohjelma ja johtaja. No, oltiin näistä ilmiöistä mitä mieltä hyvänsä, niin siitä kaikki varmaan ovat yksimielisiä, että yllättävän nopeasti ne ovat rutinoituneet enemmän säilyttäjiksi kuin tienraivaajiksi.

Mutta olemassaolevien kirkollisten rakenteiden ulkopuolelta löytyy toki paljon muutakin. On erilaisia "villejä" kotiseurakuntia, periaatteessa missä vain kokoontuvia hajanaisia ryhmiä, verkostoja ja muita löyhiä yhteenliittymiä. Ne menevät useimmiten limittäin ja lomittain, päällekkäin ja poikittain toistensa kanssa ja myös eri kirkollisten yhteisöjen kanssa. Yhteistä niille on keskusjohdon ja hierarkkisen, organisatorisen rakenteen puuttuminen, hengellinen impulsiivisuus ja pyrkimys luonnolliseen elämään ja toimintaan.

Myös niille voidaan asettaa sama kysymys kuin muille suomalaisille hengellisille yhteisöille: tavoittavatko ne tehokkaasti uskosta osattomia, tavallisia suomalaisia vai toimivatko ne enemmän vanhan "säilömöinä"? Joskus tällaisen liikehdinnän piirissä törmää siihen, että pyöritetään vanhaa ohjelmaa vain uudessa ympäristössä. Ajatellaan, että kun vanha, hyvä kokoussapluuna vain siirretään jonkun olohuoneeseen, niin homma toimii ja Herra siunaa. Tosiasiassa sama johtaja- ja ohjelmakeskeisyys voi ihan yhtä hyvin tupaseuroissa kuin rukoushuoneellakin.

Ollaanko sitten kirkkojen ja "virallisten" seurakuntien ulkopuolella automaattisesti oikeassa, enemmän raamatullisia tai lähempänä uusitestamentillista seurakuntamallia kuin perinteisissä kirkoissa? Vastaus on, että ei tietenkään. Päinvastoin pahin moka voi olla se, että nyt vasta löytyykin oikea osoite Kristuksen tosi pyhien seurakunnalle omalla paikkakunnallamme: "se on nimittäin tää meiän pikkulafka..." Kokoustavan ja -kulttuurin vaihtoa tulee edeltää vanhasta poisoppiminen ja "kovalevyn vaihto".

Mutta mutta. "Kun tuuli kääntyy, niin kaikki muuttuu." Eli 12.10.2010 jälkeen moni asia näyttää muuttuneen maamme hengellisessä kentässä. Tuona päivämääränä nimittäin pidettiin TV2:ssa tuo kuuluisa Ajankohtaisen kakkosen homokeskusteluilta. Mikä on siis tilanteemme tämän jälkeen?

Ensimmäisenä täytyy rientää toteamaan se tosiasia (mihin monet muutkin ovat eri yhteyksissä viitanneet), että tuossa keskustelussa esim. Päivi Räsänen ei tuonut esille mitään sellaista, mitä ei olisi todettu jo useaan kertaan aiemminkin. Mutta se, millainen kohu aiheesta nousi, osoittaa jonkun selvästi olevan toisin kuin ennen.

Ollaan siirrytty entistä selvemmin median pakkovaltaan ja kirkko on kiltisti sen talutusnuorassa. On tapahtunut entistä tiukempi polarisoituminen. Toisaalta tämä voidaan nähdä hyvänä asiana. Kankaanpään kirkkoherra Keijo Rainerma totesi kirkolliskokouksen homosiunausäänestyksen jälkeen, että on hyvä, että kirkon sisällä sekä sen raamatullinen että liberaalisiipi erottuvat entistä selvemmin toisistaan. Mutta yhtä kaikki: ilmapiiri on muuttunut ja arvot ovat koventuneet ja tämän seurauksena keskustelu on rajusti kärjistynyt. Se, mikä nyt on kohdannut Päivi Räsästä, voi ensi viikolla työpaikan kahvipöydässä kohdata ketä hyvänsä samoin ajattelevaa.

Perinteiset instituutiot ovat hajoamassa. Evankelista Kalevi Lehtinen kertoo kannattajakirjeessään (4.10.2010) osallistumisestaan syyskuussa Helsingin hiippakunnan synodaalikokoukseen. Täällä häneen teki mieleenpainuvan vaikutuksen dosentti Olli-Pekka Vainion kanava "Kuinka Luther pilasi kristinuskon?" Vainio siteerasi tunnetun saksalaisen luterilaisen teologin Wolfhart Pannenbergin lausumaa: "Vuonna 2050 ei luterilaisuutta enää ole." Lehtinen oli esittänyt Vainiolle kysymyksen, "millä lääkkeillä luterilaisuus selviäisi?", johon tämä oli vastannut, että "ei millään". Sitten hän oli tilastojen pohjalta selittänyt Lehtiselle, että samaan aikaan kun herätyskristilliset kirkot kasvavat kaikkialla maailmassa, luterilaiset ja muut protestanttiset kansankirkot romahtavat.

Myös Kalevi Lehtisen mukaan kansankirkot surkastuvat ja häviävät - verotusoikeudesta huolimatta tai ehkä juuri sen takia. Kansankirkot kadottavat teränsä tasapäistämällä. Tämä näkyy Lehtisen mukaan esim. silloin, kun joku tulee uskoon ja hänet koetaan jo pelkän olemassaolonsa takia kiusalliseksi rauhanhäiritsijäksi kirkossa. Lehtisen mukaan luterilaisuudella sinänsä menee hyvin. Tämä näkyy ennen kaikkea ns. lähetysmaissa, joissa se jopa kasvaa (esim. Etiopiassa). Kuitenkin täällä meillä luterilaisuus(kin) akatemisoituu, kesyyntyy ja virkavaltaistuu.

Ehkäpä meidän tulisi siis nähdä luterilainen kirkko tulevaisuuden lähetyskenttänämme? Tai ehkä jo nykyisenäkin. Tilanteemme alkaa nimittäin erehdyttävästi muistuttaa apostolista aikaa, jossa paikoilleen jämähtäneen, kirjanoppineisuuden kyllästämän juutalaisuuden kupeesta versoi uusi Jeesus-usko, valmiina valloittamaan koko maailma. Sen väsymätön esitaistelija ja tienraivaaja Paavali käytti häikäilemättä hyväkseen tuon juuutalaisuuden sisällä olevaa synagoogajärjestelmää uuden evankeliumin levittämisessä. Synagoogan piiristä nimittäin löytyi - ainakin alussa - hyvä ja otollinen maaperä hyvälle sanomalle Jeesuksesta, joka on Kristus. Siellä oli jo valmiina tietty esiymmärrys tälle evankeliumille Vanhan testamentin kirjoitusten pohjalta.

Ehkä meidän tulisi tehdä samoin. Ehkä meidänkin siis tulisi rohkeasti tukea seurakunnan orgaanista elämää ja kasvua aina siellä, missä sitä ilmenee - ilman ns. "omaa agendaa". (Tällä viittaan tuohon em. ajattelutapaan "meidän kotiseurakunta on aito Kristuksen seurakunta täällä".) Miten me esim. voisimme rohkaista jotain kirkollista raamattu- tai rukouspiiriä omaksumaan itselleen seurakunnan identiteetti ja status, jos kerran siellä nyt jo tapahtuvat ne asiat (poislukien ehkä ehtoollisen vietto), jotka Uusi testamentti liittää aitoon uskovien yhteyteen kuuluviksi? (Vrt. 1.Kor. 14:26.)

Kuitenkin, kaiken tämän edellä sanotun jälkeen, me vielä odotamme sitä aikaa, jossa ns. "pystymetsästä" uskoon tulleet ihmiset alkavat itse elää todeksi UT:n mallin mukaista seurakuntaelämää - Pyhän Hengen johdossa ja Raamatun sanan pohjalta.