Lauantaiaamun mietteitä

Nykyään toiminnallisen kuuliaisuuden vaatimus on kovaa valuuttaa. Tavallista seurakuntalaista hyppyytetään mielellään erilaisissa jutuissa ihan väsyksiin asti. Käytännön kristillisyys punnitaankin juuri tämän kaltaisessa osallistumisaktiivisuudessa. Ja jos et lähde kyselemättä kaikkeen mukaan, niin kaiken valuminen hiekkaan kaadetaankin pahimmassa tapauksessa juuri Sinun niskaasi.

Rituaalinen käyttäytyminen ja muodollinen jäsenyys ajavat nykyään usein ohi omiin, sisäistettyihin arvoihin perustuvan uskon kuuliaisuuden. Hengellistä kenttäämme seuratessa tulee usein mieleen, että parempi ehkä olisikin vetäytyä säännöllisin väliajoin pois kaiken touhukkuuden keskeltä, oikein ymmärrettynä erakoitua ja tutkia Raamattua kaikessa hiljaisuudessa. Erämaa onkin usein Raamatussa Jumalan kasvojen etsimisen paikka ja kuva.

Kaikkea toimintaa ja hapuilua seuratessa näyttää selvältä, että jollemme kykene synnyttämään mitään uutta, olemme tuomittuja pysymään vanhassa.

Toiset ovat tässä tilanteessa valmiit sopeutumaan: "mitäs pahaa siinä vanhassa sitten muka on...?" Jotkut eivät uskalla - edes hiljaa mielessään - esittää oikeita kysymyksiä. Ne kun ohjaisivat helposti törmäyskurssille virallisen koneiston kanssa tai ainakin tekisivät penkissäistujan olosta epämukavan.

Mutta keitä ovat ne, jotka olisivat valmiita käymään kivuliaidenkin prosessien kautta etsimään uutta ilmestystä ja synnyttämään jotain uutta maamme hengelliseen kenttään?

Dogmi vai doksa

Joskus kuulee sanottavan, että oppi on kuivaa. Päällisin puolin näin saattaa vaikuttaakin, etenkin jos olet kärsimättömästi sivuuttanut vaikeat opinkohdat. Mutta kun syventyy oppiin, huomaakin siinä syvyyksiä, joita ei ole aiemmin havainnut. Niiden ohi on ikäänkuin huomaamattaan kulkenut, eikä ole ollut yhtään tietoinen vieressään lepäävästä huimasta näköalasta. Pienikin vilkaisu niihin olisi saattanut muuttaa koko elämäsi.

Näin myös kristillinen oppi, dogmatiikka ja Jumalan ylistäminen nähdään toistensa vastakohtina. Ensin mainittu on muka vain kuollut kirjain ja viime mainittu taas elävän Jumalan läsnäolossa olemista ja Hänen palvontaansa. Molempien laitojen puolustajat, niin dogman kuin doksankin, osaavat tarvitessaan nähdä toisissaan pahimmat harhaanmenemisen tunnusmerkit; opin puolustajat ylistäjissä esoteerisen hörhöilyn vaaran ja ylistäjät dogmaatikoissa kuolleen pään tiedon ja kuivan oikeaoppisuuden luiden kalinan.

Mutta entä sitten, kun oppi herättää Sinussa palvonnan, joka sitten pukeutuu ylistyksessä sanoiksi, joissa sama asia esitetään musiikin keinoin? Mystiikka ei ole kaukana oppiin uppoamisesta. Se on jopa opin oikean ja elävän harrastamisen tulos. Kristus on Logos, Jumalan Sana, joka tuli ihmiseksi. Hän on koko Raamattu kirjoitettuna. Mielesi voi askarrella Hänessä vuosia ja kuitenkin tulet vain lillutelleeksi varpaitasi valtameressä. Loppujen lopuksi voit vain palvoa ja kiittää Häntä, ihan niinkuin taivaassa tehdään. Mutta silti Hän edelleen on tuo Jumalan Sana - ei myytti, eikä pään tieto, vaan Elävä Sana.

Wayne Grudemin systemaattisen teologian opuksessa on jokaisen opinkappaleen lopussa ehdotettu muutama hengellinen laulu, ylistyshymni aiheen tiimoilta. Hyvin toimittu, sillä kun paneudut esim. ajatukseen kristologisesta pre-eksistenssistä, niin jollei tämä pohdiskelu herätä Sinua ylistämään ja palvomaan Häntä koko sydämestäsi, olet täydellisesti missannut pointin.

Hienon hieno ero

"Joka sanoo pysyvänsä Hänessä, on myös velvollinen vaeltamaan niin kuin Hän."
1.Joh. 2:6


Muistan, kuinka nuorena uskovana luin tuon kohdan ja se resonoi vahvasti sisimpäni kanssa. Elämä Kristuksessa... ei vain Hänen kanssaan, vaan Hänessä! Kaikki peliin Jumalan valtakunnan hyväksi... kokonainen antautuminen Jeesukselle!

Luulen kyllä, että monessa ns. vanhemmassa uskovassa - enkä nyt tarkoita vain biologista ikää - tämä kohtaa herättää pelon legalismista, vaikeasta ja ankeasta vaelluksesta lain alla. Jo ennestäänkin ison kuorman päällä killumassa täydellisen elämän vaatimus; niinkuin Hän, niin minäkin! Mission impossible ja koko ajan olan takana väijymässä tuo jokaisen suomalaisen kristityn suurin pelko; etten vain joutuisi lain alle...

Aamulla, kun luin tuon kohdan mieleeni nousivat tutun virren sanat - olenkohan tulossa vanhaksi...? "Tule kanssani Herra Jeesus, tule siunaa päivän työ..." etc. Välähdyksenomaisesti ymmärsin - ja nyt on uskallettava kyseenalaistaa menneiden sukupolvien viisautta! - ettei se ole ollenkaan näin. En enää pyydäkään Herraa siunaamaan (tai ainakin katselemaan vähän läpi sormiensa) minun tekosiani. Ei, vaan minä pyydän, että voisin vaeltaa tänään Hänen edeltä päin valmistamissaan hyvissä teoissa.

Tässä on se hiuksenhieno ero: meidän Jumalamme on Jumala, jolla on omia suunnitelmiaan, eikä Hän ole meidän viritelmiemme varassa. On kaksi eri asiaa pyytää Jumalaa siunaamaan sitä, mitä me teemme, kuin tehdä niitä asioita, joita Hän siunaa.

Mutta silloinhan koko tuo alussa siteerattu, edelleen ihanasti haastava raamatunpaikka saakin toisenlaisen merkityksen. Kun vaellan Hänessä, vaellan kuten Hän - tai vielä enemmän: Hän elää minussa ja tekee työtään minun kauttani. Olen Hänen "pyhä puutarhaletkunsa", vaikutuskanava, jonka kautta Hänen valtakuntansa todellisuus astuu tämän maailman keskelle.

-------

Tämä johtaa meidät väistämättä myös suuremman ja syvemmän teologisen totuuden äärelle. Raamatun ilmoitus Jumalan pelastusteosta Kristuksessa haastaa nimittäin koko meidän suomalaisen sovitusnäkemyksemme. Jeesus ei kuollut vain sovittaakseen syntimme. Kun Hän kuoli, myös minä, so. minun vanha ihmiseni, kuoli yhdessä Hänen kanssaan. Kun Hän nousi kuolleista, myös minä, so. uusi luomukseni Kristuksessa, nousi yhdessä Hänen kanssaan.

Ei vain meidän (teko)syntejämme ole sovitettu, vaan koko meidän syntiongelmamme on ratkaistu. Meidän vanha ihmisemme on yhdessä Hänen kanssaan ristiinnaulittu, ettemme enää syntiä palvelisi. Olemme Hänessä tulleet jumalallisesta luonnosta osallisiksi. Jo kelpaa vaeltaa niin kuin Hän.

Muutoksista, uhkista & tulevasta

Futuristi Elina Hiltunen luennoi eilen Lahden Sibeliustalossa sivuten monia otsikkomme esittämiä teemoja. Hän nosti esille muutamia mielenkiintoisia juttuja liittyen siihen, miksi muutos jää huomaamatta. Ensimmäinen perusvirhe on se, että yksinkertaistamme asiat, etsimme aina helpoimman selityksen asialle ja olemme näin sokeita muutokselle. Ongelmia voi myös tuottaa vastaan tulevien signaalien suuri määrä, jolloin on vaikea valita, mihin niistä reagoi ja minkä ottaa vakavasti.

Joukkosokeus ("keisarin uudet vaatteet"-ilmiö) on iso ongelma, joka toistuu uudelleen ja uudelleen. Suomalainen sanonta "joukossa tyhmyys tiivistyy" ei viittaa tässä kohtaa kehenkään Joukoon. Tässä tilanteessa tarvitaan aina joku uskalias härikkö tai muuten vain sinisilmäisen rehellinen ihminen, joka lausuu kaikkien kuullen sen, mikä on totta, mutta mitä muut eivät viitsi, halua tai rohkene sanoa ääneen.

Asioiden todellisen laidan kieltäminen, pään laittaminen pensaaseen on myös suosittu keino torjua muutos tai ylipäätään jättää se huomiotta. Tämä metodi on erityisen suosittu monien traditionaalisten ja konservatiivisten yhteisöjen piirissä (olivat ne sitten uskonnollisia, poliittisia, sosiaalisia tai muita).

Olet ehkä nähnyt videoklipin Youtubessa näkymättömästä gorillasta. Se on hyvä esimerkki asioiden valikoivasta huomioimisesta, johon yllättävän usein sorrumme. Toinen samantyyppinen haitallinen suhtautumistapa on ns. vastauksen lukitseminen, jolloin itsepintaisesti ankkuroidumme johonkin tiettyyn (so. totuttuun ja turvalliseen) vastaukseen.

Yhtä lailla voimme missata muutoksen havaitsemisen, jos kaikki tapahtuu hitaasti, ikäänkuin varkain. Meille on varmaan jokaiselle tuttu kertomus sammakosta, joka laitetaan vettä täynnä olevaan kattilaan ja naps, levy päälle. Sammakkoparka ei huomaa mitään kun se pikkuhiljaa veden kuumetessa lopulta kuolee kiehuvassa vedessä. Mutta jos sama sammakko heitettäisiin kiehuvaan veteen ns. kylmiltään, niin tilanne olisi toinen...

Mitä opimme näistä?

-------


Myönnän, että tulevaisuus kiinnostaa minua. Joku minua viisaampi on sanonut, että en voi tietää mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mutta voin kyllä itse päättää mitä vien sinne mukanani. No, ainakin varmaa on se, että tämän päivän valinnoilla voin vaikuttaa siihen, millainen tulevaisuuteni on. Uskon myös vakaasti siihen, että tietyllä tavalla - syyllistymättä mihinkään sykliseen historiannnäkemykseen - historia myös toistaa itseään.

Oikeasti, halutessamme voimme oppia historiasta paljonkin. Ajatellaan vaikka yhtä UT:n isoa teemaa, antikristillisyyttä. Apostoli Johannes, ainoa UT:n kirjoittajista, joka käyttää termiä antikristus, puhuu siitä, miten itse asiassa monta antikristusta on jo liikkeellä (1.Joh. 2:18, 2.Joh. 1:7). Historian varrelta voimmekin bongata useita antikristuksen lopullisen huipentuman, tuon pahan ruumiillistuman prototyyppiä.

Törmäsin tähän ajatukseen Olavi Paavolaisen teoksessa ("rapsodiassa") Kolmannen valtakunnan vieraana (1. painos Gummerus, 1936). Paavolaisen kuvaus vajaan kahdeksankymmenen vuoden takaa oman eurooppalaisen kansainkotimme sydänmailta on hätkähdyttävä, etten sanoisi veret seisauttava. Kyse on natsien juhlista Nürnbergissä v. 1936.


"Führerin ryhmä on jo ehtinyt melkein keskelle kenttää ennenkuin tyrmistyneen yleisön äänijänteet taas alkavat toimia ja se tajuaa hurjaan riemuun purkautuen, minkä ainutlaatuisen näyn todistajaksi se on joutunut.

Hitlerin päästyä kunniakorokkeelle alkaa illan fantastinen kunnianosoitus: ´25 000 lipun marssi´. Jälleen katseet kohdistuvat kentän takaosan parvekkeisiin. Hehkuvan sinisten valopylväiden lomasta alkaa musta yötaivas purkaa nielustaan kahdeksaa ihmeellistä, hopealta ja punaiselta säihkyvää, kimaltelevaa ja säihkyvää virtaa... Ne vyöryvät hitaasti kuin sulaa metallia olevaa jähmettyvä koski katsomon käytävien portaita - leikkaavat kuin verta huuruava hopeainen veitsi ruskeaa miesmassaa keskikentällä... Välimatkan takia silmä ei taaskaan valosuihkuista huolimatta tajua eri lippuja ja niiden kantajia. Vasta kun virtojen päät ovat pysähtyneet kunniatribuunin eteen, näkee lippusalkojen kärjissä loistavat hopeaiset hakaristit seppeleineen ja kotkineen. Ei tiedä enää mitä katsoa, mitä ihmetellä... Sinistä, punaista, ruskeata, mustaa ja hopeaa... Barbaarinen uni! Pakanallinen houre!

- Tässä on jotakin Asyyriasta ja Babyloniasta..., mutisee tukahtuneesti vieressäni istuva Koskenniemi.

Sinisen jättiläistemppelin halki lentää sokaistunut lintuparvi värjäytyen luonnottoman suureksi ja valkeaksi. Näytännön aavemainen upeus on jo tehnyt tehtävänsä. Sekä arvostelu- että vastaanottokyky on heikentynyt ja pää kuohuu hurjia mielikuvia. Olemme uuden ihmisjumalan temppelissä, korkeimmassa kuin mikään kirkko maan päällä..." (s. 224-226)


Huomatkaa, miten Paavolainen kaiken kuohunnan ja fanaattisuuden, suoranaisen hysterian keskellä erittelee kokemaansa: "sekä arvostelu- että vastaanottokyky on heikentynyt". Koskenniemen mielestä kyseessä oli Assyriaa ja Babyloniaa ja minä lisäisin siihen vielä Rooman. Paavolaisen mukaan natsismi on "ensimmäinen Euroopan maaperällä syntynyt uskonto". Kuvaus on toimiva, mutta se nostaa viimeisetkin hiukset pystyyn, kun ajattelee sen syntysijoja Euroopan sydämessä, valistuksen ajan jälkeisen humanismin kehdossa. Kun tähän vielä liitetään loppuyhteenveto - "arbeit macht frei", Auschwitz, Dachau ja Bergen-Belsen - ja sen mukainen perintö tuleville eurooppaisille sukupolville, niin kuva on täydellinen.

Paavolainen lainaa vielä varmemmaksi vakuudeksi Joseph Goebbelsia: "Adolf Hitleristä on tämän taistelun johtajana samalla tullut paras eurooppalainen." Olemmeko nyt siis eurooppalaisuuden todellisen identiteetin lähteillä? Jonkun mielestä tuolloin Nürnbergissä v. 1936 itse saatana astui alas maan päälle. Minä taas mietin, onko se koskaan todella poistunutkaan mantereeltamme?

Mietiskelyä linjasta

Amerikkalaisten rikossarjojen huippua edustaa (ainakin minun asteikollani) Kova laki. Sarja nostaa esille selvitettävien rikosten ja oikeusjuttujen kautta monia ajankohtaisia teemoja. Viime jaksossa käsiteltiin amerikkalaisten sotilaiden syyllistymistä "laittomien taistelijoiden" (so. terroristien tai siitä epäiltyjen) kidutukseen Irakissa. Paikallinen syyttäjä halusi mennä tarvittaessa niin pitkälle kuin oli välttämätöntä totuuden selvittämiseksi ja oikeuden saamiseksi. Niinpä syytettyjen penkillä istui - tai ainakin sinne haastettiin - monia korkeita puolustusministeriön virkamiehiä Bushin hallintokaudelta, aina Donald Rumsfeldiä myöten. Vaikka sarja - lopputekstiensä mukaisesti - onkin täysin kuvitteellinen, paljastui (ainakin meikäläiselle) hetken ajan se todellisuus ja ne arvot, joiden perustalle uuden mantereen uudisasukkaat halusivat rakentaa uuden kotimaansa. Jokainen on lain edessä samassa asemassa: syytön, kunnes toisin osoitetaan, mutta myös ilman mitään erityisasemaa mitä tulee tutkimuksiin, syytteisiin ja tuomiohin. Näin ainakin teoriassa.

No, syy miksi näin pitkälti tuosta tv-viihteen helmestä, on yksinkertaisesti se, että se luo mielenkiintoisen analogian hengelliseen elämään, seurakuntien ja kirkkojen toimintaan ja suhteeseen Jumalan ilmoitukseen muutenkin. Olen nimittäin viime päivinä useammassakin yhteydessä törmännyt ajatukseen Jumalan Sanan totuudesta ja raamatullisesta linjasta hengelliseen työhön ja uskonelämään liittyen.

Muistan nuoruudessani (so. 70-luvulla), miten Kauniaisten raamattuopistolla meitä opettanut vanha rovasti ja sotaratsu, itsensä Ukko-Muroman työtovereita, Martti Häkkinen usein toisti käsitystään siitä, miten kaikessa tekemässämme hengellisessä työssä tulee aina olla jokin opillinen, teologinen linja, joka nousee Raamatun ilmoituksesta. Itse olen ymmärtänyt tämän - laajemminkin kuin vain perinteisessä viidesläisessä kehyksessä - olevan jotakuinkin sama asia kuin ns. armonjärjestys (lat. ordo salutis). Siis millainen ihminen perusluonnoltaan on, miten  ihminen pelastuu ja miten hänestä tulee Jumalan lapsi ja miten elää uskoaan käytännössä todeksi arkipäivän elämässä jne.

Nykyään tämä ei liene kovin suosittua tai ainakaan sitä ei kovin usein tapaa. Voin toki olla väärässäkin, mutta näyttää siltä, että nykyisin monet muut seikat ovat nousseet hallitsevaan asemaan. Joillekin tärkeimmäksi ja kaiken sanelevaksi motiiviksi on tullut oman yhteisön etujen ajaminen, jossa totuuskysymyksetkin määritellään tästä seurakuntafundamentalismista käsin. Tällöin apologiakin voi olla pelkkää kulttuuritaistelua, kun jokin kulttuurinen muoto, joka usein on kehällinen asia, nähdään ydinkysymyksenä. Apologia ei enää silloin kohdistukaan kristinuskon perustotuuksien puolustamiseen, vaan siitä on tullut perinteestä nousevien kristillisten tapojen puolustamista.

Toisille taas monet käytännön toimintaan liittyvät jutut ajavat ohi kaikkien raamatullisten argumenttien. Tärkeintä on pitää proggis pyörimässä eli show must go on. Tämä ilmenee sitten suhteessa nuorempiin uskoviin ns. kosmisena shakkina, jossa joku nähdään muutama siirto eteenpäin kirkkokunnallisessa virassa. Yhteisöllinen agenda ajaa kaiken muun ohi: "God loves you and I have a plan for you!" Jonkun muun näky ajaa ohi oman kutsumukseni. Lohdutuksena sanotaan sitten, että ensimmäinen päivä hirressäkin on aina se vaikein...

Jotkut taas ohittavat hengellisen työn raamatullisen linjan toisenlaisin pragmaattisin perustein: tärkeintä on olla ns. "etsijäystävällinen" ja miellyttää oman aikamme ihmistä. Opetuksessa panostetaan relevantteihin ajankohtaisiin aiheisiin, joiden ajatellaan kiinnostavan ihmisiä ja monet ns. epämukavat kysymykset, kuten vaikkapa syntikysymykset sivuutetaan mukavuussyistä.

Tai sitten ollaan vaan niin voimattomia joka paikkaan vyöryn tavoin tunkevan moniarvoisuuden ja relativismin edessä. Ei enää jakseta vääntää kättä teologisista linjakysymyksistä. Totuus ei ole tänään enää muodissa, eikä se ollut enää eilenkään suosittu. Nyt "truth is out there... somewhere". Oppikysymyksiä ei nähdä mitenkään tärkeinä, pikemminkin vain kristittyjä erottavina. Eivät kristitytkään ole jääneet mitenkään ajan hengen saastuttamatta. Itsekin joudun jatkuvasti tarkkailemaan omaa tilaani ja korjaamaan kurssia oikean suunnan mukaisesti.

Meidän pitää palauttaa takaisin luottamus Raamatun Sanaan ja kristinuskon perusfundamentteihin.  Kaikki ei ole kaupan, eikä miten tahansa määriteltävissä. Jokainen tradition siemen ei suinkaan ole säilyttämisen arvoinen vain sen vanhuuden takia. Matkan aikana karavaanin matkaan tarttuun kaikenlaista. Kun Israel lähti Egyptistä, niin matkaan lähti myös paljon sekakansaa. Niinpä nämä nykyäänkin osaavat puhua, rukoilla ja toimia "kristillisesti", mutta Henkeä heillä ei ole. Ei myöskään jokainen uusi trendi ole vastaanottamisen arvoinen. Jumalan seurakunta ei uudistu metodisin keinoin, trendiä muuttamalla tai uutta tyyliä lanseeraamalla. Herätykseen tarvitaan Pyhä Henki, eikä Hän ole meidän hyppyytettävissämme.

Voimme kyllä löytää takaisin kadotetun raamatullisen linjan, mutta se kysyy meiltä vaivannnäköä ja mukavuusvyöhykkeen ulkopuolelle astumista. Totuuskysymykset eivät suinkaan aina ratkea "mikä on vanhaa, mikä on uutta?"-akselilla. Se, että jokin on vanhaa ja perinteistä ei tee siitä parempaa. Siitä, miten asiat nyt ovat tai miten ne ovat olleet, emme voi vielä päätellä, miten asioiden tulisi olla. Tarvitsemme kipeästi itsemme ulkopuolelta tulevaa jumalallista ilmoitusta, johon peilata itseämme ja elämäämme. Sellainen meillä on Raamatussa.

Mutta varoitan jokaista: historiassa on kylliksi esimerkkejä osoittamaan meille, että Herra, vastatessaan omiensa odotuksiin ja rukouksiin, ei useinkaan toimi meidän perinteiseksi katsomallamme tavalla. Haikaileva nostalgia saattaa ohjata meidät ihan yhtä lailla harhaan, kuin viimeisimpien trendienkin perässä juokseminen.

Esteet ja hidasteet

Meidän tulee laskea rima alas sen suhteen, mitä kutsumme seurakunnaksi. Vastaavasti meidän on nostettava rima ylemmäs sen suhteen, ketä me kutsumme Jeesuksen opetuslapseksi.

On olemassa todellinen kiusaus yksinkertaistaa asia niin, että kaikki johtuu vain pappisvaltaisuudesta. Työntekijät kun on palkattu tekemään seurakunnan työ. Tämä passivoittaa uskovat ja tekee heistä hyviä kokouksissa istujia. Yhteytemme rajoittuu niskayhteyteen parin tunnin ajan viikossa. Tämän kokemuksen voimalla jaksamme painaa arkipäivän elämässä tämän maailman ehdoilla, kunnes taas pääsemme pyhien yhteyteen. Uskovan elämästä tulee uskonnollisessa "sitku"-tyytyväisyydessä elämistä. Uskovan elämän jännite "jo nyt - ei vielä" saa tässä kokousrumbassa uuden sisällön, kun kaiken tähtäyspiste on kokoontuminen penkkiin istumaan...

No, eipä lähestytä asiaa nyt noin negatiivisesti. Oikeasti klerikalismin ohella on hengellisen vanhemmuuden toteutumiselle arkipäivän elämässä muitakin esteitä tai hidasteita. Suurimmat niistä nousevat hengellisestä kulttuuristamme seurakunnissa.

Juttelin kerran erään nuoren kaverin kanssa seurakunnan elämästä. Lainasin hänelle Paavalin kuvausta siitä 1.Kor. 14:26:ssa: "kun tulette yhteen, on jokaisella jotain annettavaa...". Hänen vastakysymyksensä oli kuvaava: "entäs jos ei oo mitään annettavaa?" Kuulostaako tutulta? Se nimittäin nousee suoraan meidän vääristyneestä uskonnollisesta ajattelutavastamme: "minä vaivainen oon, mato matkamies maan..." ja "minenoomittään, enkä oikein kunnolla sitäkään".

Kun me tulemme yhteen Jeesuksen opetuslapsina ja jaamme elämää - kuului siihen sitten mitä hyvänsä - niin Herra itse on siinä meidän keskellämme. Herra on tarkoittanut meidät siinä ruohonjuuritason pyhien yhteydessä palvelemaan toisiamme kukin omilla lahjoillamme. Siihen ei tarvita muuta kuin Pyhän Hengen tuli ja meidän elämämme kuivat puut.

Meillä on oikeasti paljon poisoppimista vanhasta tavasta ajatella itsestämme kristittyinä. Olisi liian helppoa sanoa kaiken olevan vain esim. körttiläisyyden syytä. Tosiasiassa kuitenkin törmäämme tähän samaan ruikutukseen joka puolella. Se on osa meidän suomalaisten väärää kristityn identiteettiä. Se ottaa petollisen helposti meidät otteeseensa kirkkokunnasta ja herätysliiketaustasta riippumatta.

Eräs syy tähän on sen mieluisuus meidän luonnolliselle ihmisellemme. Paavali kutsuu sitä "lihaksi". Kyse on mukavuudenhalusta, joka näkyy vaikkapa kymmeniä vuosia uskossa olleissa, jotka edelleen ovat kuin maitoruokaa tarvitsevia. Se, että viime lauantaina Agricolan kirkko oli täynnä uskovia, joiden Herra haluaisi jo alkavan olla vanhempina nuoremmille uskoville, puhuu korutonta kieltään tästä.

Kyse on myös pelokkuudesta. Monessa kohtaa edellinen sukupolvi on jättänyt riman killumaan liian korkealle. Monessa vanhassa, kunnianarvoisessa seurakunnassa ei ohjelmansuorittamisessa ole juurikaan varaa harjoitteluun, epäonnistumisista puhumattakaan. Työelämässäkin vaateet ovat usein kevyemmät kuin uskonnollisessa systeemissä.

Lopeta pelkääminen. Tee parannus hengellisestä laiskuudestasi. Hanki oma elämä ja ala elää sitä. Ala ottaa omaehtoisesti vastuuta muista uskovista lähelläsi. Kyse ei ole niinkään mistään toimintamuodoista, kuin ihmissuhteista. Jos mitään muuta ei tapahdu, niin tapahdu Sinä.

Raamattukansan kirkkopäivät

Olin eilen lauantaina Hesassa Agricolan kirkossa Kirkkokansan raamattupäivässä. Juttu järjestettiin toisen kerran, kun vuosi sitten oltiin Lahessa Ristin kirkossa. Sama trendi näytti jatkuvan täälläkin eli väki oli suhteellisen iäkästä, perinteikästä viidesläistä herätysliikeväkeä. Nuorempaa porukkaa (so. alle 40v.) oli mukana edellisvuotta enemmän, mutta se oli ehkä yhden järjestäjätahon eli Tuomasmessu-genreen lukeutuvan Agricola-yhteisön vaikutusta, luulisin. Äkikseltään voisi siis vetää sen johtopäätöksen, että nuoria ja nuoria aikuisia ei perinteinen viidesläinen eetos hirveästi kiinnosta, mutta luulen sen tässä kohtaa olevan enemmänkin näköharhaa. Kyllä heitä kiinnostaa, mutta eilinen muoto ja foorumi on väärä.


Raamatullinen moniarvoisuus?


Sinänsä oli mielenkiintoista, että Agricola-yhteisö oli lupautunut tilojen antajaksi ja järjestäjätahoksi. Ehkä on ihan hyvä saada aikaan (ainakin jonkinlaista) keskusteluyhteyttä eri kristittyjen piirien kesken. Raamatullisuus ja sen mukaiset argumentit kun eivät enää näytä olevan kirkossa konservatiivien yksinoikeus, mikäli ko. yhteisön nokkamies Teemu Laajasaloa  on uskominen. Mikäli ymmärsin häntä oikein, niin myös seksuaalimoraalin alueella konsevatiivien kanssa eri tavoin ajattelevat käyttävät raamatullisia perusteita ratkaisujensa tukemiseksi. Mitä ne olisivat, jäi ainakin minulle epäselväksi.

Laajasalo yrittikin parhaansa mukaan säilyttää kasvonsa jonkinlaisena kirkollisena keskustelunavaajana ja "pyhänä provokaattorina". Vai mitä mieltä olette teesistä, että kirkon liberaalisiipi olisikin uusi(n) herätysliike kirkossa? Kirkon tutkimuskeskuksen tutkija Hanna Salomäki torppasi tämän tosin jo heti alkuun sillä perusteella, että libaraalille ajattelulle on ominaista uskonkäsitysten rakentaminen yksin, eikä yhteisössä.


Yhteisöllisyys vs. raamatullisuus


Yhteisöllisyys, jota Agricola-yhteisökin osana Tuomiokirkkoseurakuntaa haluaa ilmentää esittääkin mielenkiintoisen haasteen kirkolliselle herätysliikesiivelle. Perinteisten kuivahkojen kirkonmenojen seuraaminen kun ei oikeasti enää ihmisille riitä, vaan uskon harjoittamiseen tarvitaan jotain enemmän arjen haasteiden kanssa keskustelevampaa. Meidän viisikymppisten ja sitä vanhempien sukupolvi vielä joten kuten uskoo, että tylsät kirkonmenot ovat jees ja okei juttu, joiden kestäminen viimeistään taivaassa palkitaan. Myöhäismoderni ikäryhmä taas ei, vaan homman on oikeasti oltava todellista ja uskottavaa.

Mutta mitä sitten kun yhteisöllisyys irtoaa pois raamatulliselta perustalta? Mitä sitten kun kulttuurinen ilmenemismuoto ja asioiden esitystyyli on sama, kuin vaikkapa new wine- tai vineyard-liikkeen juttujen kanssa, mutta uskon sisältö (so. raamatullinen perusta) alkaakin lähteä omille teilleen, niin kuin kirkossa muutenkin on käynyt. En suosittele naiivia sinisilmäisyyttä tässä kohtaa kenellekkään.

Mielenkiintoisen lisänsä tähän yhteisöllisyys-teemaan tuo se ilmeinen tosiasia, että kuulemani mukaan konservatiivisissa Luther-säätiön ja Sley:n messuyhteisöissä on mukana paljon nuoria aikuisia ja nuoria perheitä. Missä viidesläiset ovat menneet vikaan - vai ovatko?


Tilausta hengelliselle vanhemmuudelle


Viittasin jo edellä Kansanlähetyksen lähetysjohtaja Mika Tuovisen kehotukseen perustaa raamattupiirejä, joissa uskoa käytännössä eletään todeksi. Tämä teema nousi luonnollisesti esille myös lauantaina. Nyt on aika panostaa hengellisen vanhemmuden esille tuloon. Mutta mikäli se jää vain työntekijöiden harteille, ollaan hukassa. Niitä uskovia, joita ennen on kutsuttu maallikoiksi, on nyt syytä alkaa rohkaista ja varustaa ottamaan vastuuta nuoremmista uskovista.

Erästä paikalla ollutta veljeäni lainaten, eilen oli Mikael Agricolan kirkon sali täynnä potentiaalisia hengellisiä vanhempia. Näin ajattelen itsekin. Tämä tulee olemaan yksi suurimpia kysymyksiä koskettaen, ei vain herätysliikkeiden tulevaisuudessa kirkossa, vaan koko Kristuksen seurakuntaa maassamme.

Mitä mieltä paradigman muutoksesta?

"Parasta on, kun jatketaan vaan entiseen tapaan niinku mitään ei olis tapahtunutkaan. Vaikka kaikki näyttäs kuinka pahalta tahansa, niin lopulta pahikset saavat rangaistuksensa ja hyvikset palkkionsa. Lopulta kaikki kuitenkin kääntyy parhain päin."

Reino, 56v. Sisäsuomalaisen perinteisen linjan vapaan seurakunnan maltillinen vanhimmistoveli. Ammatiltaan kirjanpitäjä, harrastaa kuorolaulua ja kuuluu oman yhteisönsä hallitukseen, musiikkitoimikuntaan ja kirjallisuustyöryhmään.

"Vastustamme lähtökohtaisesti paradigman muutosta. Emme ainoastaan roiku kaikin keinoin kiinni häviämässä olevassa paradigmassa, vaan edustamme paluuta menneeseen yhtenäiskulttuurin aikaan. Kirkolliset perinteet, papiston privilegiot ja muutenkin säätyläisyhtenäiskunnan paluu mahdollistavat klassisen kristinuskon voittokulun maailmassa... tai ainakin Suomessa... tai ainakin jossain päin Suomea. Mutta mikäli täytyy valita liberaalin kansankirkon ja roomalaiskatolisen korkeakirkollisuuden välillä, niin kallistumme kyllä viime mainitun kannalle." 

Joakim, 31v. Puhdasoppisen luterilaisen jumalanpalvelusyhteisön paimen Länsi-Suomesta. Vaimo Kristiina kotona kolmen lapsen kanssa. Perhe asuu vanhassa pappilassa, jonka paikallinen seurakunta myi rahapulassaan toissa vuonna.

"Tässä kohtaa on hyvä olla käytännöllinen realisti. Praxis on kuitenkin aina enemmän kuin ortodoksia. Tai: actions speak louder. Uudessa tilanteessa, joka on väistämätön muutos, meillä on edessämme paljon uusia, ennen käyttämättömiä mahdollisuuksia kommunikoida evankeliumi kulttuurisesti relevantilla tavalla postmodernissa kontekstissa."

Janita, 34v. Pääkaupunkiseudulla sijaitsevan etsijäystävällisen uuden seurakunnan johtotiimin webbikoordinaattori. Työskentelee ad:nä stadilaisessa mainostoimistossa, puhuu viittä kieltä ja seurustelee puuseppä-artesaani Nikon kanssa.

"Paradigman muutos tarkoittaisi kristinuskon väistämätöntä tuhoa perinteisesti kristityissä länsimaissa. Jumala on ilmoittanut itsensä siinä kulttuurisessa muodossa, jonka kristinusko on kahdentuhannen vuoden aikana täällä ottanut. Tämä selittää sen, miksi tiede on länsimaista ja länsimainen kulttuuri niin ylivertaista muihin nähden. Meidän tuleekin näin ollen työskennellä kaikin keinoin uhan torjumiseksi. Kulttuurimme ja sen arvot on pelastettava. Lähin tähtäyspiste ovat seuraavat kirkolliskokousvaalit."

Teemu, 48v. Perinteisen kirkollisen herätysliikejärjestön työntekijä Pirkanmaalta. Kd:n kunnallisvaali-, kirkolliskokous-, seurakuntavaali- ja eduskuntavaaliehdokas. Vaimo Marianne on opettaja ja pojat (Juho, 12v., Markus, 10v. ja Timo, 8v.) käyvät kristillistä koulua.

"Parempi vaan, että puhkeaa koko konstantinolainen kupla. Moni asia helpottuu Jumalan valtakunnan eteenpäin viemisessä, kunhan väärä uskonnollisuus saadaan poistettua ihmisten mielistä. Parempi rehellinen pakanuus kuin muotojumalinen kirkollisuus ihmisiä harhaanjohtavine oppeineen, tapoineen ja perinteineen."

Jorkka, 43v. Rekkakuski ja itäsuomalaisen kotiseurakunnan vetäjä. Äänesti ennen kristillisdemokraatteja, mutta nyt persuja. Mersu, vaimo ja kuusi lasta. 

"Ei tällä ulkonaisella ole niin väliä. Tärkeintä on nyt keskittyä ihmisiin ja kuuntelemiseen. Vahvuus nousee tästä... niin, ja heikkoudestamme. Sakramenttien pyhyyskään ei ole koskaan ollut kiinni jakajiensa pyhyydestä. Messun kannalta on sinänsä yhdentekevää, käykö siellä ketään. Tärkeintä on, että se pidetään kirkkokäsikirjan mukaisesti. Tietoisuus tästä ja kirkonkellojen soiton kuuleminen antavat ihmisten mieliin rauhan kiireen ja muutoksen keskellä. Nämä kantavat niiden yli. Ja loppujen lopuksihan minkään ei tarvitse muuttua. Kaikki voi pysyä hyvinkin ennallaan, vaikka uskon sisältö kyselyn tuloksena muuttuisikin."

Anu-Riikka, 38v. Teol. tri (väitöskirja käsitteli varhaisen gnostilaisuuden vaikutusta paavalilaisen tekstiperheen seksuaalikäsityksiin) ja tutkija Kirkkohallituksessa. Elää rekisteröidyssä parisuhteessa sukupuolitutkija Elaine Zetterberg-Cameliuksen kanssa sukupuolivapaassa kommuunissa Siuntiossa.

Paradigman purkaminen

Kulttuuriministeri Paavo Arhinmäen taannoinen määrärahaleikkaus kristillisiltä järjestöiltä on hyvä osoitus otsikkomme mukaisesta tilanteesta. Kyseessä on paradigman purkaminen. Sanakirjan mukaan paradigmalla tarkoitetaan laajasti käytössä olevaa, oikeana pidettyä, yleisesti hyväksyttyä ja auktoriteetin asemassa olevaa teoriaa tai viitekehystä ja sen mukaista toimintatapaa. Suomalaisessa kirkkohistoriassa käytetään nykyään mieluummin termiä konstantinolainen käänne kuin paradigma. Itse olen ehdottomnasti paradigman käytön kannalla, sen verran suuresta, monoliittisen yksimielisyyden meitä ympäröivästä todellisuudesta siinä on tähän asti ollut kyse. Jo muutamia vuosia sitten merkkejä Suomessakin näkyi tämän todellisuuden muuttumisesta. Erityisen hyvin tämä on näkynyt homoliittokeskusteluissa.

Kansanlähetyksen johtaja Mika Tuovinen kirjoitti viime viikon Uusi tie-lehdessä (1.3.2012, s. 7) kirkon muuttuneesta tilanteesta Suomessa.

"Kirkon tutkimuskeskuksen tutkija on talven aikana todennut, että kirkolta on katoamassa identiteetti. Konservatiiviset kristityt eivät löydä paikkaansa, pappisvihkimykset ovat tiukassa ja järjestöiltä otetaan rahat pois. Syynä on se, että nämä järjestöt haluavat pitäytyä kirkon perinteisessä opetuksessa. Tutkijan mukaan heitä kuitenkin tarvitaan, koska kirkossa pitää olla niitä, joiden usko on vahva. Näitä kristittyjä tarvitaan myös siksi, että he tekevät paljon vapaaehtoistyötä."

Tuovisen mukaan tilanteen muuttuessa nyt - paradigmaa purettaessa - "tämä joukko joutuu etsimään hengellistä ravintoa jumalanpalvelusyhteisöistä, pienpiireistä, rukouspiireistä ja kotiseuroista". Joku voisi tähän heti huomauttaa, että mitäs uutta tässä nyt on? Näiltä foorumeiltahan Herran kansa on aina konventikkeliplakaatin päivistä lähtien etsinyt hengellisen eväänsä. Tuovinen kutsuu "kristittyjä rohkeasti perustamaan pienryhmiä, joissa yhdessä rukoillaan ja luetaan Raamattua ja tuetaan lähetystyötä".

Tämä onkin oikea suunta. Pienryhmätoiminta kodeissa, työpaikkoilla, kouluissa ja oppilaitoksissa, kahviloissa ja periaatteessa missä tahansa on vanhastaan ollut hyvä ja toimiva urbaanin hengellisen sissisodankäynnin muoto. Tämä kaikki on vain nykyisessä tilanteessa syytä korottaa potenssiin kaksi tai kolme. Hengellisen vanhemmuuden ja ruohonjuuritason paimenuuden on alettava ilmetä käytännössä näissä pienryhmissä. Niille olisi myös käytännön tasolla annettava seurakunnan taso, jos ja kun kerran niissä toteutuu seurakunnan kokoontumisen tunnusmerkit 1.Kor. 14:26:n mukaisesti.

Vähintäänkin yhtä tärkeää on apostolisen dna:n omaksuminen niin, ettei lähetystyötä vain tueta, vaan myös aktiivisesti itse tehdään. Siinä kun on aina enemmän kysymys menemisestä, kuin lähettämisestä. Ja uskokaa huviksenne, tämä on paljon enemmän kuin vain pelkkää semantiikkaa.

Ensi lauantaina kokoontuvat toista kertaa Kirkkokansan raamattupäivät, tällä kertaa Helsingissä Agricolan kirkossa. Vaikka omat odotukseni eivät toden sanoakseni ole niin hirveän korkealla, niin ihan mielenkiinnolla sinne olisi tarkoitus mennä. Sitäkin lupaavammalta vaikuttavat kolme viikkoa tuon jälkeen Ryttylässä järjestettävät Paavalin synodin kirkkopäivät. Niiden teemana kun on Jumalankansalaistottelemattomuus.

Teologian harrastamisesta

Kristinusko oli alunperin lähtöisin aramean kieltä puhuneiden juutalaisten parista. Se ei siis ole alkujaan eurooppalainen tai länsimainen uskonto. Juutalaisessa traditiossa uskonto oli hyvin käytännöllinen asia: Mooseksen lain mukainen elämäntapa ja sen määräämän juhlakalenterin noudattaminen. Niinpä nykyäänkin, länsimaisen kristinuskon glorian piukkuhiljaa hiipuessa, monet kristityistä pitävät tärkeänä näiden ulkonaisten tapojen noudattamista. Se ei kuitenkaan ole ratkaisu mihinkään.

Juutalaiset opettajat, rabbit, käyttivät mielellään opettaessaan vertauksia sekä havainnollistamaan että salaamaan asioita, jotta kuulijassa syntyisi sekä kiinnostus että kilpailu, jopa kipuilu oikean tiedon ja ymmärryksen perään. He pyrkivät niiden avulla opettamaan jotain tärkeää ja oleellista esillä olevasta asiasta. Jeesus itse on erinomainen esimerkki tämän opetusperinteen toimimisesta käytännössä. Ajattelepa vaikka Matteuksen lukua 13.

Kreikkalaiset oppineet, filosofit taas olivat saaneet aivan toisenlaisen koulutuksen. Sen tavoite oli  tarkasteltavien asioiden teoreettinen hallitseminen. Siksi oppineet määrittelivät käsitteitä ja johtivat niistä filosofisen logiikan avulla taas uusia käsitteitä. Tämän älyllisen ponnistelun tavoitteena oli määritellä ja ymmärtää käsiteltävä asia mahdollisimman täydellisesti. Kysymys esim. totuudesta oli siis enemmän intellektuaalinen kuin käytännöllinen asia. Rankasti pelkistäen voimme sanoa länsimaisen sivistyksemme lepäävän näiden kahden peruspilarin varassa, juutalaisen uskonnon korkean etiikan ja hellenistisen sivistyksen rationalismin.

Kun kristinusko alkoi erityisesti apostoli Paavalin - kutsuisin sitä antiokialaiseksi koulukunnaksi - toimesta murtautua ulos pelkän juutalaisen lahkon statuksesta ja tavoittaa piiriinsä hellenistisen sivistyksen saaneita, koineekreikkaa äidinkielenään puhuvia ihmisiä, sen tapa puhua Jumalasta vertausten avulla ei aina oikein riittänyt kreikkalaisille, Jo Paavali itse valitteli sitä, miten juutalaiset haluavat tunnustekoja ja kreikkalaiset etsivät viisautta, mutta yhtä kaikki, ristiinnaulittu Kristus on molemmille vieras, toiselle vitsi, toiselle skandaali. (Ks. 1.Kor. 1. luku.)

Varsinkin ns. konstantinolaisen käänteen myötä 300-luvulla jKr. hellenistisen sivistyksen saaneita ihmisiä suorastaan tulvi seurakuntiin. He vaativat Jumalaa koskevan opetuksen muuttamista oman ajattelutapansa mukaiseksi täsmälliseksi, teoreettiseksi tiedoksi. Monet näkevät tämän ongelman olleen olemassa aina Justinos Marttyyrin ajoista lähtien 100-luvulta jKr. ja vaikuttaneen 300-luvun alussa puhjenneisiin teologisiin kiistoihin. Vähitellen tästä kreikkalaisesta ajattelutavasta tuli teologien joukossa itsestäänselvyys. Ehkä ei ole liioiteltua väittää koko länsimaisen teologian perinteen lepäävän tämän varassa.

Amerikkalainen tieteiskirjailija Isaac Asimov esittää legendaarisessa Säätiö-sarjassaan  (sen 1. osassa) mielenkiintoisen ajatuksen arkeologian kehittymisestä (tai oikeammin muuttumisesta, jopa rappeutumisesta) vuosituhansien myötä. Joskus kaukaisessa tulevaisuudessa, v. 10 000 ja jotain paikkeilla arkeologi ei enää työskennellyt kaivauksilla maastossa ns. kenttätyössä, vaan arkeologia tieteenalana tapahtui pääasiassa kirjastossa, jossa tutkitija kahlasi läpi valtaisan määrän alan kirjallisuutta. Mielestäni siinä on mielenkiintoinen analogia teologian tekemiseen jossain kaukana elämästä, korkealla norsunluutornissa. Teologia, so. oppi Jumalasta, ei enää ole käytännöllinen asia, vaan enemmänkin älyllistä voimistelua.

Muistan joskus viime vuosituhannen lopulla lukeneeni mielenkiintoisen tutkimuksen Liisa Eerikintyttärestä, joka oli Länsi-Suomen rukoilevaisuudeksi sanotun, kirkkomme vanhimman (ja ehkä myös vanhoillisimman) herätysliikkeen hengellinen äitihahmo. Liisa oli näkijä, profeetallinen hahmo, jonka hauraaseen astiaan astui häntä itseään suurempi valo ja voima. Kirjan lopulla tutkija kadottaa aikakirjojen jäljet Liisasta ja jää ihmettelemään tämän häipymistä historian hämärään 1700-luvun puolivälin Ruotsi-Suomessa.

Ihmettelin jo tuolloin tutkijan reaktiota. Miksei hän, sensijaan, että voivotteli tilannetta, etsiytynyt itse saman ilmestyksen alkulähteille, josta Liisa Eerikintytärkin oli ammentanut? Tästä kai siinä teologiankin harrastamisessa on perimmältään kyse, mikäli nimittäin teemme sen oikein. Palavan pensaan äärellä viipymisestä ja ilmestyksen rukoilemisesta omalle kohdalleen. Eihän mitään todellista viisautta muuten löydä.

Pako hengellisestä vanhemmuudesta

Juttelimme tuossa viikolla parin veljen kanssa nuoren sukupolven hengellisistä johtajista. Heitin keskusteluun kommentin siitä, miten Raamatun antama kuva johtajuudesta on erilainen kuin oman aikamme. Se on ikäänkuin monipolvinen. Otetaan esimerkki. Jossain on nuori daavid, Herran sotaurho ja Jumalan mies täynnä näkyä, tarmoa, lahjoja ja voimaa, jopa niin, että testostereoni läikkyy yli. Sitten on vanhempi samuel tai naatan, usein profeetallisella silmällä ja pitkällä elämänkokemuksella varustettu luotettava neuvonantaja, tarvittaessa jopa ojentaja.

Nuori daavid on se, jonka Herra on valinnut aseekseen toteuttamaan omia suunnitelmiaan maan päällä. Johtajuus on kiistatta hänen, sen tunnustaa koko Jumalan Israel. Kuitenkin hengellinen vanhemmuus - ja sen mukana viisaus, harkinta ja taidollisuus - asuu tuon toisen, ehkä vähän taustalla olevan miehen majan suojissa. Jumalan tarkoitus on, että toinen ammentaa toiselle ja toinen toiselta ja joskus, aikaa myöten ehkä useinkin, yhteisestä lähteestä ammentavat molemmat rakentuakseen hengellisesti.

UT:ssa näemme tämän monipolvisen hengellisen vanhemmuuden toteutuvan hyvin Barnabaan, Paavalin ja Timoteuksen kohdalla. Jatkumo alkaa alussa olleen herätyksen nähneestä, uudistumishaluisesta ja oppimiskykyisestä vanhemmasta, joka ottaa suojiinsa uusia näkyjä nähneen apostolin. Tämä puolestaan ottaa työtoverikseen kehityskelpoisen nuoren miehen, jolle voi uskoa asioita, joita hän sitten uskoo eteenpäin luotettaville miehille. Nämä puolestaan ovat soveliaita muitakin opettamaan eteenpäin. Ja niin edelleen... aina hamaan paruusiaan saakka.

Nykyään puhutaan paljon mentoroinnista ja opetuslapseuttamisesta. Hyvä niin. Se edustaa tervettä ja käytännöllistä vastapainoa pelkän teologisen tiedon hankkimiselle. Ihanteena voisi pitää jopa sitä, että tuo teologian opiskelukin tapahtuisi tällaisessa hengellisen vanhemmuuden ja ohjauksen kontekstissa. Ortodoksisessa perinteessä puhutaan ns. ohjaajavanhuksista, jotka olivat vetäytyneet luostariin ja joilla oli erityinen hengellisen ohjaajan armolahja. Tässä ei sinänsä ole mitään kummallista, kutsuivathan apostolitkin kyprolaista leeviläistä nimeltä Joosef Barnabaaksi (kirj. "profeetallisen kehoittamisen poika"), koska hänellä oli kehottamisen armolahja. (Kun luet Apostolien teoista lisää Barnabaasta, näet tuon lahjan käytännössä.)

Niin hengellisesti vanhempi kuin nuori daavidkin saattavat kuitenkin kulkea toistensa ohi. He saattavat olla tunnistamatta toisiaan tai olla hyväksymättä toinen toisensa armoitusta ja kutsua. Hengellinen ylpeys saattaa rajoittaa Jumalan tahdon toteutumista molempien kohdalla. Vanhemman sukupolven kohdalla ongelmaksi voi tulla yhtä hyvin se, että he - nuorempien mielestä - eivät osaa oikein mitään enää kunnolla ("aika on jo auttamatta ajanut ohi heistä"). Tai sitten ongelmana voi olla se, että vanhempi sukupolvi osaa kaiken liian hyvin ja rima on aivan liian korkealla kenenkään nuoremman tulla siihen harjoittelemaan ("olen ollut Herran tiellä jo viisikymmentä vuotta").

Pako hengellisestä vanhemmuudesta voi siis johtua kummasta hyvänsä. Hengellisen ohjauksen kato voi tapahtua kummassa päässä hyvänsä. Traagisimmillaan tilanne on silloin, kun molemmat syyttelevät toisiaan ja haluavat omin neuvoin ja voimin yrittää rakentaa jotain. Kuitenkaan Jumalan siunaus ei ole siinä loppupelissä mukana, eikä sen hedelmä pitkässä juoksussa ole kestävää. Ei Herra turhaan sano profeetta Malakian kautta, että isien sydänten tulee ensin kääntyä lasten puoleen ja sitten lasten sydänten kääntyä isien puoleen. En usko sattumaan, enkä semantiikkaan tämän sanajärjestyksen kohdalla, vaan näen siinä selkeän, Jumalan mielen mukaisen järjestyksen.

Nuoremman sukupolven niskoittelun raamatullinen esimerkki löytyy 2. Aikakirjan 10. luvusta, jossa kerrotaan Israelin kuningas Jerobeamin kahdenlaisista neuvonantajista ja miten siitä seurasi kansan kahtiajakautuminen. Vastaavasti vanhemman sukupolven hengellisen neuvonantajan vastuusta kieltäytynyttä, teränsä menettänyttä Herran palvelijaa kuvaa hyvin pappi Eelin traaginen hahmo 1. Samuelin kirjan alussa. Surullista on, että hän vasta ikäänkuin pakon edestä ymmärtää neuvoa ja ohjata nuorta Samuelia, kun Herra oli hänelle ilmestynyt.

Meillä on paljon opittavaa näistä molemmista esimerkeistä. Meidän on myös hyvä panna mieleemme tuo Malakian kirjan loppuennustus.

Jumala ja Haag

Myöhäismoderniksi kutsuttu aikamme on jälkikristillistä sanan siinä merkityksessä, että se on maailmankuvan ja moraalin tasolla irtaantunut siitä kristillisestä viitekehyksestä, joka aiemmin on hyvin pitkälle määritellyt sen arvoja ja käytäntöjä. Tämä kristinuskon valtakauden jälkeinen aikamme ei esiinny vain sekularisoituneena, vaan myös pakanallistuvana. Tämä kehitys näkyy meillä täällä Suomessa toistaikseksi vain lähinnä etelän suurissa asutuskeskuksissa, muualla Euroopassa jo paljon laajempanakin ilmiönä.

Olemme siis monin paikoin näin siirtymässä suorastaan esikristilliseen aikaan, mikä täytyy ottaa huomioon aiemmin esille tuodussa missionaarisuudessa: ihmisillä ei enää välttämättä ole sitä kristillissävytteistä esiymmärrystä, joka aiemmin on tietyllä tavalla helpottanut evankeliumin esille tuomista. Näin ainakin monien mielestä. Tietenkin siinä on ollut koko ajan, ja on ehkä edelleenkin, tietynlaisena rasitteena ulkokohtainen, jopa "vääränlainenkin" kristillinen pintasilaus. Joskus hyvä voi näin muodostua parhaan vihamieheksi.

Olen viime aikoina muutaman kerran höristellyt korviani bongatessani arkipäivän elämän keskeltä mediasta, ihmisten kommenteista tai viattomasta kahvipöytäkeskustelusta sellaisia painotuksia, joissa Jumala esitetään jonkinlaisena meihin ihmisiin nähden tasavertaisena juridisena objektina. Häneenkin siis voidaan tarvittaessa kohdistaa erilaisia oikeudellisia toimenpiteitä, jollei Häntä muuten saada alistumaan vaikkapa Yhdistyneiden kansakuntien  päätöslauselmiin. Viimeisenä keinona Jumalakin voidaan tämän ajattelun pohjalta vetää Haagin kansainväliseen tuomioistuimeen historiassa tapahtuneista etnisistä puhdistuksista, yhteisöjen hävittämisestä ja muista ihmisoikeusrikkomuksista.


Tämä kehitys ei voi olla näkymättä myös kristityissä. Lesslie Newbiginiä lainaten, ihminen ei koskaan usko tai epäile missään tyhjiössä, vaan aina yhteydessä johonkin. Olemme kaikki aina - enemmän tai vähemmän - oman aikamme lapsia, mikä on myös hyvä ottaa huomioon langettaessamme jälkiviisaita tuomioitamme meitä edeltävien sukupolvien päälle. Historia on nimittäin opettanut meille ainakin sen, että kaikki meistä eivät suinkaan ole osanneet ottaa oppia historiasta niin, että kykenisivät välttämään esi-isiensä virheet.


Niinpä nykyään saattaa kuulla kristityn nuoren aikuisen suusta kuittauksen esim. raamatullisiin argumentteihin seksuaalimoraaliin tai naisen ja miehen asemaan liittyen: "No, sehän nyt on vain Paavalin... tai Jumalan näkemys". Ikäänkuin Jumalallakin olisi oikeus omaan näkemykseensä, niinkuin myös minulla, mutta mikäli Jumalan näkemys ei sitten sovi yksiin minun näkemykseni kanssa, niin "poor you..."