Mietiskelyä linjasta

Amerikkalaisten rikossarjojen huippua edustaa (ainakin minun asteikollani) Kova laki. Sarja nostaa esille selvitettävien rikosten ja oikeusjuttujen kautta monia ajankohtaisia teemoja. Viime jaksossa käsiteltiin amerikkalaisten sotilaiden syyllistymistä "laittomien taistelijoiden" (so. terroristien tai siitä epäiltyjen) kidutukseen Irakissa. Paikallinen syyttäjä halusi mennä tarvittaessa niin pitkälle kuin oli välttämätöntä totuuden selvittämiseksi ja oikeuden saamiseksi. Niinpä syytettyjen penkillä istui - tai ainakin sinne haastettiin - monia korkeita puolustusministeriön virkamiehiä Bushin hallintokaudelta, aina Donald Rumsfeldiä myöten. Vaikka sarja - lopputekstiensä mukaisesti - onkin täysin kuvitteellinen, paljastui (ainakin meikäläiselle) hetken ajan se todellisuus ja ne arvot, joiden perustalle uuden mantereen uudisasukkaat halusivat rakentaa uuden kotimaansa. Jokainen on lain edessä samassa asemassa: syytön, kunnes toisin osoitetaan, mutta myös ilman mitään erityisasemaa mitä tulee tutkimuksiin, syytteisiin ja tuomiohin. Näin ainakin teoriassa.

No, syy miksi näin pitkälti tuosta tv-viihteen helmestä, on yksinkertaisesti se, että se luo mielenkiintoisen analogian hengelliseen elämään, seurakuntien ja kirkkojen toimintaan ja suhteeseen Jumalan ilmoitukseen muutenkin. Olen nimittäin viime päivinä useammassakin yhteydessä törmännyt ajatukseen Jumalan Sanan totuudesta ja raamatullisesta linjasta hengelliseen työhön ja uskonelämään liittyen.

Muistan nuoruudessani (so. 70-luvulla), miten Kauniaisten raamattuopistolla meitä opettanut vanha rovasti ja sotaratsu, itsensä Ukko-Muroman työtovereita, Martti Häkkinen usein toisti käsitystään siitä, miten kaikessa tekemässämme hengellisessä työssä tulee aina olla jokin opillinen, teologinen linja, joka nousee Raamatun ilmoituksesta. Itse olen ymmärtänyt tämän - laajemminkin kuin vain perinteisessä viidesläisessä kehyksessä - olevan jotakuinkin sama asia kuin ns. armonjärjestys (lat. ordo salutis). Siis millainen ihminen perusluonnoltaan on, miten  ihminen pelastuu ja miten hänestä tulee Jumalan lapsi ja miten elää uskoaan käytännössä todeksi arkipäivän elämässä jne.

Nykyään tämä ei liene kovin suosittua tai ainakaan sitä ei kovin usein tapaa. Voin toki olla väärässäkin, mutta näyttää siltä, että nykyisin monet muut seikat ovat nousseet hallitsevaan asemaan. Joillekin tärkeimmäksi ja kaiken sanelevaksi motiiviksi on tullut oman yhteisön etujen ajaminen, jossa totuuskysymyksetkin määritellään tästä seurakuntafundamentalismista käsin. Tällöin apologiakin voi olla pelkkää kulttuuritaistelua, kun jokin kulttuurinen muoto, joka usein on kehällinen asia, nähdään ydinkysymyksenä. Apologia ei enää silloin kohdistukaan kristinuskon perustotuuksien puolustamiseen, vaan siitä on tullut perinteestä nousevien kristillisten tapojen puolustamista.

Toisille taas monet käytännön toimintaan liittyvät jutut ajavat ohi kaikkien raamatullisten argumenttien. Tärkeintä on pitää proggis pyörimässä eli show must go on. Tämä ilmenee sitten suhteessa nuorempiin uskoviin ns. kosmisena shakkina, jossa joku nähdään muutama siirto eteenpäin kirkkokunnallisessa virassa. Yhteisöllinen agenda ajaa kaiken muun ohi: "God loves you and I have a plan for you!" Jonkun muun näky ajaa ohi oman kutsumukseni. Lohdutuksena sanotaan sitten, että ensimmäinen päivä hirressäkin on aina se vaikein...

Jotkut taas ohittavat hengellisen työn raamatullisen linjan toisenlaisin pragmaattisin perustein: tärkeintä on olla ns. "etsijäystävällinen" ja miellyttää oman aikamme ihmistä. Opetuksessa panostetaan relevantteihin ajankohtaisiin aiheisiin, joiden ajatellaan kiinnostavan ihmisiä ja monet ns. epämukavat kysymykset, kuten vaikkapa syntikysymykset sivuutetaan mukavuussyistä.

Tai sitten ollaan vaan niin voimattomia joka paikkaan vyöryn tavoin tunkevan moniarvoisuuden ja relativismin edessä. Ei enää jakseta vääntää kättä teologisista linjakysymyksistä. Totuus ei ole tänään enää muodissa, eikä se ollut enää eilenkään suosittu. Nyt "truth is out there... somewhere". Oppikysymyksiä ei nähdä mitenkään tärkeinä, pikemminkin vain kristittyjä erottavina. Eivät kristitytkään ole jääneet mitenkään ajan hengen saastuttamatta. Itsekin joudun jatkuvasti tarkkailemaan omaa tilaani ja korjaamaan kurssia oikean suunnan mukaisesti.

Meidän pitää palauttaa takaisin luottamus Raamatun Sanaan ja kristinuskon perusfundamentteihin.  Kaikki ei ole kaupan, eikä miten tahansa määriteltävissä. Jokainen tradition siemen ei suinkaan ole säilyttämisen arvoinen vain sen vanhuuden takia. Matkan aikana karavaanin matkaan tarttuun kaikenlaista. Kun Israel lähti Egyptistä, niin matkaan lähti myös paljon sekakansaa. Niinpä nämä nykyäänkin osaavat puhua, rukoilla ja toimia "kristillisesti", mutta Henkeä heillä ei ole. Ei myöskään jokainen uusi trendi ole vastaanottamisen arvoinen. Jumalan seurakunta ei uudistu metodisin keinoin, trendiä muuttamalla tai uutta tyyliä lanseeraamalla. Herätykseen tarvitaan Pyhä Henki, eikä Hän ole meidän hyppyytettävissämme.

Voimme kyllä löytää takaisin kadotetun raamatullisen linjan, mutta se kysyy meiltä vaivannnäköä ja mukavuusvyöhykkeen ulkopuolelle astumista. Totuuskysymykset eivät suinkaan aina ratkea "mikä on vanhaa, mikä on uutta?"-akselilla. Se, että jokin on vanhaa ja perinteistä ei tee siitä parempaa. Siitä, miten asiat nyt ovat tai miten ne ovat olleet, emme voi vielä päätellä, miten asioiden tulisi olla. Tarvitsemme kipeästi itsemme ulkopuolelta tulevaa jumalallista ilmoitusta, johon peilata itseämme ja elämäämme. Sellainen meillä on Raamatussa.

Mutta varoitan jokaista: historiassa on kylliksi esimerkkejä osoittamaan meille, että Herra, vastatessaan omiensa odotuksiin ja rukouksiin, ei useinkaan toimi meidän perinteiseksi katsomallamme tavalla. Haikaileva nostalgia saattaa ohjata meidät ihan yhtä lailla harhaan, kuin viimeisimpien trendienkin perässä juokseminen.