Antiokialainen paradigma III

(Seuraava on kolmas osa Uuden testamentin seurakunnan kasvua käsittelevää kirjoitusta. Neljäs osa seuraa jossain vaiheessa myöhemmin.)




Nyt Antiokiassa siis tapahtui jotain uutta ja - mikä tärkeintä - Herra oli mukana siinä. Antiokiaan kulkeutuneiden uskovien joukossa oli nimittäin muutamia kavereita Kyproksesta ja nykyisen Libyan alueelta, jotka kertoivat Jeesuksesta myös ei-juutalaisille pakanoille eli kreikkaa äidinkielenään puhuville hellenisteille. Tätä rajojen rikkomista ja irtiottoa aiemmasta seurasi Jumalan siunaus. Luukas kertoo, että paljon tätä porukkaa tuli uskoon. Herätys Antiokiassa oli todennäköisesti hyvin erilainen ilmenemismuodoiltaan kuin mitä oli ollut herätys Jerusalemissa, tutun ja turvallisen yhtenäiskulttuurin keskellä. Täällä taas oltiin ikäänkuin uudella, vieraalla - jopa vihamielisellä - maaperällä, pakanoiden keskellä. Joka tapauksessa Antiokiaan syntyi seurakunta, ja sen dna oli alusta lähtien erilainen kuin mihin Jerusalemissa oli totuttu.

Antiokian seurakunta oli nimittäin suuntautunut ulospäin. Se ei ollut niinkään keskittynyt oman toimintansa pyörittämiseen, kuin siihen miten muilla menee. Ensinnäkin se oli valmis kantamaan taloudellisesti vastuuta monen sadan kilometrin päässä sijainneesta Jerusalemin seurakunnasta ja sen köyhistä (11:28-30). Mutta ennen kaikkea Antiokian seurakunta oli ensimmäinen monikansallinen lähetystyöhön suuntautunut seurakunta. Meidän aikamme kielellä sanottuna: sillä oli selkeä suunnitelma istuttaa uusia seurakuntia. Kun katsomme tuon seurakunnan (Luukkaan mainitsemia) johtavia veljiä (13:1), niin näemme joidenkin heistä olleen juutalaisia, toisten taas kreikkalaisia ja jopa afrikkalaista syntyperää. Tällä seurakunnalla ei siis ollut vain jotain maahanmuuttajatyötä, vaan tämä monikansallisuus ja monikulttuurisuus läpäisi aidosti sen koko elämän ja toiminnan, aina sen hengellisiä johtajia myöten.

Ennen kaikkea Antiokian seurakunta oli altis kuulemaan Hengen ääntä ja sillä oli sydäntä vastaamaan "pakanoiden hätään", toisin kuin Jerusalemin alkuseurakunta. Se oli valmis lähettämään parhaat työntekijänsä, Barnabaksen ja Paavalin, työhön täysin tuntemattomalle maaperälle. Tässä tapauksessa siis lähetetyt (so. apostolit) todellakin siis lähtivät ja menivät. Vaikka Antiokian seurakunta saattoi rakenteidensa puolesta vielä muistuttaakin vanhaa "emoseurakuntaansa" - vanhasta poisoppiminen kun on tunnetusti hidasta ja sieltähän ne Antiokian seurakunnan perustajatkin tulivat! - niin kuitenkin sen dna:ssa oli uusi, paavalilainen virus. (Vrt. Gal. 1:11 alk.) Tämä dna sai alusta alkaen aikaan paljon suuremman vaikutuksen, kuin mihin Jerusalemissa oli totuttu, ei vain omalla alueellaan, vaan läpi koko tuon ajan tunnetun maailman.

Tätä tarkoitan yrittäessäni kuvata "antiokialaista paradigmaa", johon näen meillä olevan tarvetta löytää tiemme uudelleen. Konstantinolainen paradigma toi meille valtiollistetun kristinuskon ja sen mukana tietyn vuosisataisen kulttuuriperinnön. Se toi meille isot kirkkoinstituutiot ja kristinuskon hellenistisen (ellei peräti roomalaisen) muodon, johon törmäät mennessäsi jokasunnuntaiseen jumalanpalvelukseen melkein missä tahansa perrinteisessä kirkossa länsimaissa. Se, että parhaillaan seuraamme sen auringon laskua läntiseen valtamereen, ei monien mielestä mitenkään vähennä sen loistokkuutta.

Alussa ei kuitenkaan ollut näin. "Antiokialainen paradigma" toteutui ensimmäisten vuosisatojen kristillisyydessä sillä räjähdysmäisellä voimalla, jolla se sai aikaan ennen näkemättömän seurakunnan kasvun reilun kahdensadan vuoden kuluessa. Lähes tulkoon kaikki UT:ssa mainitut seurakunnat - ehkä vain Roomaa lukuunottamatta? - kantavat nimittäin mukanaan vahvasti antiokialaista leimaa. Tämä pätee niin lähetyshenkiseen ulospäin suuntautumiseen kuin uskovien keskinäisen yhteyden harjoittamisen muotoonkin. Missään ei varsinaisesti mainita antiokialaisten uskovien kokoontuneen kodeissa, mutta epäilemättä he niin tekivät. Jerusalemissa nimittäin tehtiin näin ja niin tehtiin kaikissa niissä seurakunnissa, jotka antiokialaisen lähetystyön toimesta istutettiin eri puolille Kreikkaa ja Vähä-Aasiaa. Jopa Roomassa tehtiin ja elettiin niin. (Ks. Apt. 2:42-47, Room. 16:5-15, 1.Kor. 16:19, Kol. 4:15 ja Filem. jae 2.)