Meidän tulee laskea rima alas sen suhteen, mitä kutsumme seurakunnaksi. Vastaavasti meidän on nostettava rima ylemmäs sen suhteen, ketä me kutsumme Jeesuksen opetuslapseksi.
On olemassa todellinen kiusaus yksinkertaistaa asia niin, että kaikki johtuu vain pappisvaltaisuudesta. Työntekijät kun on palkattu tekemään seurakunnan työ. Tämä passivoittaa uskovat ja tekee heistä hyviä kokouksissa istujia. Yhteytemme rajoittuu niskayhteyteen parin tunnin ajan viikossa. Tämän kokemuksen voimalla jaksamme painaa arkipäivän elämässä tämän maailman ehdoilla, kunnes taas pääsemme pyhien yhteyteen. Uskovan elämästä tulee uskonnollisessa "sitku"-tyytyväisyydessä elämistä. Uskovan elämän jännite "jo nyt - ei vielä" saa tässä kokousrumbassa uuden sisällön, kun kaiken tähtäyspiste on kokoontuminen penkkiin istumaan...
No, eipä lähestytä asiaa nyt noin negatiivisesti. Oikeasti klerikalismin ohella on hengellisen vanhemmuuden toteutumiselle arkipäivän elämässä muitakin esteitä tai hidasteita. Suurimmat niistä nousevat hengellisestä kulttuuristamme seurakunnissa.
Juttelin kerran erään nuoren kaverin kanssa seurakunnan elämästä. Lainasin hänelle Paavalin kuvausta siitä 1.Kor. 14:26:ssa: "kun tulette yhteen, on jokaisella jotain annettavaa...". Hänen vastakysymyksensä oli kuvaava: "entäs jos ei oo mitään annettavaa?" Kuulostaako tutulta? Se nimittäin nousee suoraan meidän vääristyneestä uskonnollisesta ajattelutavastamme: "minä vaivainen oon, mato matkamies maan..." ja "minenoomittään, enkä oikein kunnolla sitäkään".
Kun me tulemme yhteen Jeesuksen opetuslapsina ja jaamme elämää - kuului siihen sitten mitä hyvänsä - niin Herra itse on siinä meidän keskellämme. Herra on tarkoittanut meidät siinä ruohonjuuritason pyhien yhteydessä palvelemaan toisiamme kukin omilla lahjoillamme. Siihen ei tarvita muuta kuin Pyhän Hengen tuli ja meidän elämämme kuivat puut.
Meillä on oikeasti paljon poisoppimista vanhasta tavasta ajatella itsestämme kristittyinä. Olisi liian helppoa sanoa kaiken olevan vain esim. körttiläisyyden syytä. Tosiasiassa kuitenkin törmäämme tähän samaan ruikutukseen joka puolella. Se on osa meidän suomalaisten väärää kristityn identiteettiä. Se ottaa petollisen helposti meidät otteeseensa kirkkokunnasta ja herätysliiketaustasta riippumatta.
Eräs syy tähän on sen mieluisuus meidän luonnolliselle ihmisellemme. Paavali kutsuu sitä "lihaksi". Kyse on mukavuudenhalusta, joka näkyy vaikkapa kymmeniä vuosia uskossa olleissa, jotka edelleen ovat kuin maitoruokaa tarvitsevia. Se, että viime lauantaina Agricolan kirkko oli täynnä uskovia, joiden Herra haluaisi jo alkavan olla vanhempina nuoremmille uskoville, puhuu korutonta kieltään tästä.
Kyse on myös pelokkuudesta. Monessa kohtaa edellinen sukupolvi on jättänyt riman killumaan liian korkealle. Monessa vanhassa, kunnianarvoisessa seurakunnassa ei ohjelmansuorittamisessa ole juurikaan varaa harjoitteluun, epäonnistumisista puhumattakaan. Työelämässäkin vaateet ovat usein kevyemmät kuin uskonnollisessa systeemissä.
Lopeta pelkääminen. Tee parannus hengellisestä laiskuudestasi. Hanki oma elämä ja ala elää sitä. Ala ottaa omaehtoisesti vastuuta muista uskovista lähelläsi. Kyse ei ole niinkään mistään toimintamuodoista, kuin ihmissuhteista. Jos mitään muuta ei tapahdu, niin tapahdu Sinä.
4 comments:
Lueskelin blokiasi ja palasin siihen ajatuksen tasolla uudelleen, ja ihan on kysyttävä, että lause " --- klerikalismin ohella on hengellisen vanhemmuuden toteutumiselle arkipäivän elämässä muitakin esteitä ---". Tarkoititko tuota noin yleisesti läpi kristillisen "kentän" vaiko jotakin tiettyä/tiettyjä seurakuntaa/-ia taikka kirkkokuntaa/-ia?
UT ei tunne muuta pappeutta kuin jokaisen uskovan kuninkaallisen pappeuden (1.Piet. 2:9), joka on ymmärrettävä jokaista koskevaksi yleiseksi pappeudeksi. Jokainen uskova on käytännössä Herran pappi omalla asuin-, opiskelu- tai työpaikallaan ja ylipäätään omassa elämässään suhteessa lähiympäristöönsä.
Klerikalismin taas ymmmärrän pappivaltaisuudeksi, joka ilmenee käytännössä VT:n mallin kaltaisen välimiessysteemin rakentamisena ns. maallikoiden ja Jumalan välille. UT ei kuitenkaan tunne ketään muuta Välimiestä kuin Kristuksen (1.Tim. 2:5).
Tämän klerikalismin näen sekä passivoivan että alistavan uskovia läpi koko kristillisen kentän. Se jakaa uskovat kähden kerroksen väkeen - pappeihin ja maallikoihin - jota erottelua UT ei tunne.
Toisaalta se voi siis antaa tekosyyn paeta vastuuta syystä, ettei ole pastori, työntekijä, teologi tmv. Toisaalta se voi myös estää uskovia ottamasta omaa rooliaan lahjojensa ja kutsunsa puolesta samasta syystä.
Vaikka on kirkkokuntia joissa papin asema on erilainen kuin vaikkapa joidenkin uudempien herätysliikkeiden, se ei silti lähtökohtaisesti tarkoita sitä että kyseessä olisi klerikalismi.
Oma Kirkkoni, siis ortodoksinen kirkko, ei tunnusta klerikalismia eli pappisvaltaa, ei ainakaan siinä mielessä kuin käsitteen ymmärrän. Se toki on lähihistoriassa yleisesti tiedossa että jotkut ei-ortodoksit ovat toista mieltä siitä miten ortodoksit itse omat asiat ymmärtää ja käsittää. Ortodoksisessa kirkossa on kylläkin aivan erilainen hierarkia kuin mitä ehkä ollaan totuttu ymmärtämään, mutta se ei ole klerikalismia koska hierarkian tuomaa valtaa käyttävät ei-kleerikotkin. Jokaisessa kirkossa, seurakunanssa tai vaikkapa perheessä on omanlaisensa hierarkia.
Erityisen papiston tehtävänä on ortodoksisessa kirkossa pyhien toimitusten toimittaminen. Lisäksi nimenomaan sakramentaaliselle papistolle on annettu valta sitoa ja päästää suhteessa Kirkon piirissä tapahtuvaan pastoraaliseen työhön. Toisaalta on olemassa myös karismaattista valtaa, josta voivat olla osallisia jokut maallikotkin.
Jokainen kastettu ja voideltu on Kristuksessa osallinen kuninkaallisesta papistosta, on luomakunnan pappi. Kristus on Kuningas ja Pappi, ja siksi kaikki "Kristukseen pukeutuneet" ovat Hänessä osallisia niin kuninkuudesta kuin pappeudestakin suhteessa luomakuntaan. Kristuksessa ihminen on - ihanteellisesti ottaen - palautettu ja jopa täydellistetty siihen suhteeseen luomakunnan kanssa, jonka Aadam menetti. Kristitty pyhittää luomakuntaa pyhällä elämällään ja hän osoittaa kiitollisuutta Jumalalle.
Mutta takaisin itse klerikalismin esteisiin. Itse en ole huomannut Kirkossani klerikalismia - vaikkakin toisenlaista hierarkiaa - jota en ole koskaan Kirkossa kokenut esteenä vaan enemmänkin päinvastoin. Voi ilolla ja rauhassa todeta että en ole koskaan ollut niin vapaa palvelemaan Jumalaani kuin nyt olen.
Kokemukseni on toki subjektiivinen enkä väitä etteikö klerikalismia esiintyisi monissa kirkoissa, tai oikeammin kaikissa kirkoissa, mutta uskon että se ei kuitenkaan ole minkään kristillisen kirkon oppi.
Todettakoon vielä tässä ikäänkuin sivulauseessa, että että itse asiassa sana "maallikko" ymmärretään usein nurinkurisesti. Sehän ei oikeasti viittaa sellaiseen joka on osaton jostain, vaan nimenomaan osallisuuteen. Maallikko on ennen muuta kansan jäsen ja liturgia on nimensä mukaisesti nimenomaan kansan (laikos) toimintaa. Myös papisto kuuluu siis maallikoihin sanan syvemmässä merkityksessä, vaikka heidät on erotettu (otettu kleerukseen) erityisiä tehtäviä varten.
Ajattelin että vopisin tällaisen ajatuksen aiheeseen vielä lisätä, jos itse blogistille vaan passaa?
Tuli vielä mieleen opettaminen Kirkossa. Kuten kaikessa myös tässä asiassa pitäisi nähdä kokonaisuus, eikä lähteä liikaa yksinkertaistamaan (hengellisen ihanteen ja pastoraalisen todellisuuden erottaminen).
Jossain VT:n puolella Herra "huokaisi" profeetan suulla jotain sen suuntaista kuin "jospa kaikki kansastani olisivat profeettoja". Pyhän Hengen vuodattamisen jälkeen kaikki Kirkon jäsenet ovat saaneet tuon karismaattisen lahjan (siis oikein ymmärrettynä). Valitettavasti se ei toimi automaattisesti kuten eivät muutkaan saadut lahjat. Yleensä vasta pitkällisen kilvoittelun (ja pyhittymisen) kautta ihmisen eettinen ja dogmaattinen omatunto kirkastuvat. Siksi Kirkossa on opetus- ja etenkin julistustyö annettu suurelti kleerikoille, jotka puolestaan ovat vastuussa piispalla (episkopos = päällekatsoja). Mutta toki muutkin opettavat kuin kleerikot, ei kuitenkaan "kuka vaan ja miten vaan".
Toisaalta on kiistaton totuus, että papiston jäsen(-kään) ei automaattisesti saa tätä lahjaa. Niinpä Kirkon historian valossa on näkyy että juuri papiston, eikä vähiten piispojen, piiristä ovat monet harhaopetukset lähtöisin tai ainakin levinneet. Sitä vastoin aitojen karsimaattisten opettajien (pyhien kilvoittelijoiden) piiristä ovat nousseet monet suuret Kirkon opetuksen puolustajat. Myös laajemmin kirkkokansa on voinut nousta vääriä opettajia vastaan.
Kuten niin usein paljossa muussakin, meillä on siis ristiriita ihanteen ja todellisuuden välillä, mutta ristiriita ei tässäkään ulotu uskon ytimeen. Siksi Kirkossa ei pitäisi väärällä tavalla korostaa sen enempää toista (pappeutta) kuin toistakaan (maallikkoa). Ihanne ja todellisuus elävät dynaamisessa suhteessa keskenään, jos niiden vain annetaan elää.
Post a Comment