Paradigman purkaminen

Kulttuuriministeri Paavo Arhinmäen taannoinen määrärahaleikkaus kristillisiltä järjestöiltä on hyvä osoitus otsikkomme mukaisesta tilanteesta. Kyseessä on paradigman purkaminen. Sanakirjan mukaan paradigmalla tarkoitetaan laajasti käytössä olevaa, oikeana pidettyä, yleisesti hyväksyttyä ja auktoriteetin asemassa olevaa teoriaa tai viitekehystä ja sen mukaista toimintatapaa. Suomalaisessa kirkkohistoriassa käytetään nykyään mieluummin termiä konstantinolainen käänne kuin paradigma. Itse olen ehdottomnasti paradigman käytön kannalla, sen verran suuresta, monoliittisen yksimielisyyden meitä ympäröivästä todellisuudesta siinä on tähän asti ollut kyse. Jo muutamia vuosia sitten merkkejä Suomessakin näkyi tämän todellisuuden muuttumisesta. Erityisen hyvin tämä on näkynyt homoliittokeskusteluissa.

Kansanlähetyksen johtaja Mika Tuovinen kirjoitti viime viikon Uusi tie-lehdessä (1.3.2012, s. 7) kirkon muuttuneesta tilanteesta Suomessa.

"Kirkon tutkimuskeskuksen tutkija on talven aikana todennut, että kirkolta on katoamassa identiteetti. Konservatiiviset kristityt eivät löydä paikkaansa, pappisvihkimykset ovat tiukassa ja järjestöiltä otetaan rahat pois. Syynä on se, että nämä järjestöt haluavat pitäytyä kirkon perinteisessä opetuksessa. Tutkijan mukaan heitä kuitenkin tarvitaan, koska kirkossa pitää olla niitä, joiden usko on vahva. Näitä kristittyjä tarvitaan myös siksi, että he tekevät paljon vapaaehtoistyötä."

Tuovisen mukaan tilanteen muuttuessa nyt - paradigmaa purettaessa - "tämä joukko joutuu etsimään hengellistä ravintoa jumalanpalvelusyhteisöistä, pienpiireistä, rukouspiireistä ja kotiseuroista". Joku voisi tähän heti huomauttaa, että mitäs uutta tässä nyt on? Näiltä foorumeiltahan Herran kansa on aina konventikkeliplakaatin päivistä lähtien etsinyt hengellisen eväänsä. Tuovinen kutsuu "kristittyjä rohkeasti perustamaan pienryhmiä, joissa yhdessä rukoillaan ja luetaan Raamattua ja tuetaan lähetystyötä".

Tämä onkin oikea suunta. Pienryhmätoiminta kodeissa, työpaikkoilla, kouluissa ja oppilaitoksissa, kahviloissa ja periaatteessa missä tahansa on vanhastaan ollut hyvä ja toimiva urbaanin hengellisen sissisodankäynnin muoto. Tämä kaikki on vain nykyisessä tilanteessa syytä korottaa potenssiin kaksi tai kolme. Hengellisen vanhemmuuden ja ruohonjuuritason paimenuuden on alettava ilmetä käytännössä näissä pienryhmissä. Niille olisi myös käytännön tasolla annettava seurakunnan taso, jos ja kun kerran niissä toteutuu seurakunnan kokoontumisen tunnusmerkit 1.Kor. 14:26:n mukaisesti.

Vähintäänkin yhtä tärkeää on apostolisen dna:n omaksuminen niin, ettei lähetystyötä vain tueta, vaan myös aktiivisesti itse tehdään. Siinä kun on aina enemmän kysymys menemisestä, kuin lähettämisestä. Ja uskokaa huviksenne, tämä on paljon enemmän kuin vain pelkkää semantiikkaa.

Ensi lauantaina kokoontuvat toista kertaa Kirkkokansan raamattupäivät, tällä kertaa Helsingissä Agricolan kirkossa. Vaikka omat odotukseni eivät toden sanoakseni ole niin hirveän korkealla, niin ihan mielenkiinnolla sinne olisi tarkoitus mennä. Sitäkin lupaavammalta vaikuttavat kolme viikkoa tuon jälkeen Ryttylässä järjestettävät Paavalin synodin kirkkopäivät. Niiden teemana kun on Jumalankansalaistottelemattomuus.