Friday, February 17, 2012

Perjantai-illan mietteitä


Eräänä hyvänä innoittajana on ollut Jukka Keskitalon kirja Kristillinen usko ja moderni kulttuuri - Lesslie Newbiginin käsitys kirkon missiosta modernissa länsimaisessa kulttuurissa (Suomalainen teologinen kirjallisuusseura, 1999). Luin tämän kirjan heti sen ilmestyttyä ja nyt kun olen palannut siihen, se on edelleen erinomaisen inspiroiva. Suosittelen. 

Kun peilaan nyt tätä aikaa tuon kirjan sanomaan ja muutenkin niihin ajatuksiin, jotka olivat päällimmäisinä mielessä joskus tuossa vuosituhannen vaihteessa, niin tuntuu, ettemme ole päässeet juurikaan puusta pitkään. Tuntuu, että vasta nyt me moniarvoisuuden suossa vasta olemmekin. Vasta nyt kaikenlainen maailmankatsomuksellinen himmaaminen onkin pop. Etsitään, ahdistutaan ja jäädään kyselemään. Etsiminen on in, mutta vastaukset out. Kaiken tekohurskaan kyselyn keskellä vastausten tarjoaja on suvaitsematon fundamentalisti, jonka oma maailmankuva on rajoittunut ja joka "ei halua antaa tilaa yhteiselle kivulle ja etsimiselle"

Ja pah, sanon minä, etten sanoisi vielä pahemmin.



Saksalainen luterilainen teologi Wolfhart Pannenberg on analysoinut kristinuskon tulevaisuutta sekularisoituneessa maailmassa. Hänen mukaansa länsimaisten kirkkojen ja teologian osana valistuksen jälkeisenä aikana on ollut mukautuminen. Teologiassa tämä on näkynyt kirkon opetuksen sopeuttamisena vastaamaan modernin maailmankuvan ja tieteellisen ajatuksen vaatimuksia. Hän näkee tässä modernin teologian perusratkaisussa monia ongelmia, minkä vuoksi se ei voi olla tulevaisuuden strategia.

Etelä-afrikkalainen missiologi David J. Bosch on kuvannut kriisiä, johon kristillinen seurakunta on joutunut ensin modernissa ja nyttemmin postmodernissa kulttuurissa. Bosch kuvaa nykyistä länsimaiden kulttuurista kontekstia suureksi epävarmuuden tilaksi, jossa vanhat vastaukset ovat käyneet epätyydyttäviksi, eikä uusia ole vielä kyetty muotoilemaan. Kristittyjen piirissä tämä epävarmuuden tila on synnyttänyt voimattomuuden tunteen, johon ne ovat aivan liian usein pyrkineet vastaamaan ”kaivamalla ympärilleen vallihautoja ja valmistautumalla pitkään piiritystaisteluun”, samalla toivoen, että uhka jollakin ihmeellisellä tavalla väistyisi pois.

Bosch toivoo, että ryhdyttäisiin harjoittamaan syvällistä teologista pohdintaa, joka käsittelee evankeliumin kontekstualisointia modernissa länsimaisessa kulttuurissa. Tässä pohdinnassa painopiste tulisi asettaa lähetysteologian (theology of mission) muotoilemisen sijasta missionaarisen teologian (missionary theology) hahmottelemiseen ja seurakunnan aidosti missionaarisen luonteen uudelleenlöytämiseen.

Tähän haasteeseen anglikaaniteologi Lesslie Newbigin (1909-1998) pyrkii vastaamaan hahmottelemalla kontekstuaalista missionaarista teologiaa modernia länsimaista kulttuuria varten. Hänen lähestymistapaansa voidaan hyvin kutsua missionaariseksi kulttuurianalyysiksi, jossa yhdistyvät:
1.    selkeän kriittinen perusasenne
2.    missionaarinen tendenssi
suhteessa moderniin ja myöhäismoderniin länsimaiseen kulttuuriin.

Newbiginin arvio länsimaisen – erityisesti protestanttisen – teologian ja kristillisyyden vastausyrityksistä valistuksen ja modernin kulttuurin haasteeseen on perin kriittinen. Hänen mukaansa niistä on heijastunut voimakas apologeettinen tendenssi: pyrkimys puolustaa kristinuskoa ja oikeuttaa sen olemassaolo valistuksen esittämän haasteen ehdoillaTässä mielessä sekä valistuksen aikainen deismi, 1800-1900-lukujen liberaaliteologia, historiallis-kriittinen raamatuntulkinta että käytännön kristillisyyttä edustava pietismikin ovat Newbiginille ”apologeettisia” malleja, joskin hän näkee ne molemmat malliesimerkkeinä virheellisestä missionaarisesta strategiasta.

Hänenkin mukaansa protestanttisen teologian valistuksen jälkeisenä selviytymisstrategiana on ollut sopeutuminen ja jatkuvien vetäytymisliikkeiden suorittaminen; kristinuskon puolustus on näyttäytynyt paljolti taktisina vetäytymisinä, joista muodostui kirkolle ja teologialle pysyvä strategia. Pääasiallisena tendenssinä on ollut sen osoittaminen, ettei kristillinen usko ole järjenvastainen, vaan pikemminkin järkevä uskomusjärjestelmä, joka on vähintäänkin yhteensovitettavissa valistusrationalismin kanssa. Newbiginin mielestä tällainen apologetiikka on ollut ja on yhä tuomittu epäonnistumaan.

Edellä mainitun kehityksen seuraus on se, että kristillisellä teologialla on modernina aikana ollut hyvin vähän todella merkityksellistä sanottavaa todellisuuden perimmäisestä luonteesta. Käytännössä tämä on johtanut sekä kristillisen seurakunnan että teologian eräänlaiseen intellektuaaliseen ghettoon, modernin länsimaisen kulttuurin vangiksi. Newbiginin mukaan nykyiselle länsimaiselle teologialle on ominaista pelokkuus. Tämä näkyy esim. siinä, miten teologian opetussuunnitelmia yliopistoissa hallitsevat modernin valistuskulttuurin lähtökohdat. Länsimaisten teologien tuntuu olevan äärimmäisen vaikea astua näiden reunaehtojen yli. Moderni länsimainen teologia on joutunut valistuksen ajan paradigman vangiksi.


Newbiginiä mukaillen voimme sanoa kristittyjen mission länsimaissa suuntautuvan nyt kahtaalle, niin moderniin kuin jälki/myöhäismoderniinkin suuntaan. Näissä kahdessa paradigmassa ihmiset nimittäin elävät länsimaissa. Jako voi noudatella sukupolvia tai oppineisuutta tai maantieteellisiä rajoja, mutta yhtä kaikki se on todellisuutta. Täällä Suomessa tämä dikotomia tuli hyvin esille presidentinvaalien yhteydessä, näin myös kristittyjen piirissä. Osmo Soinninvaaraa myötäillen, vaalien toisella kierroksella oli vastakkain "kaksi urbaania city-Suomea".


Meidän tehtävämme on siis julistaa modernissa viitekehyksessä Jumalaa, joka on tuonpuoleinen ja tekee yliluonnollisia ihmeitä. Postmodernissa kontekstissa meidän on taas julistettava Kristusta, joka on "ho Logos", The Sana, joka antaa kaikelle tarkoituksen ja merkityksen ja joka itse on Absoluuttinen Logiikka


Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että esim. perinteisessä viidesläisessä (tai muussa luterilaisessa) viitekehyksessä meidän on rohkeasti puhuttava Jumalasta, joka parantaa sairaita, täyttää Hengellä ja jakaa armolahjoja käytettäväksi: kielilläpuhumista, profetoimista, henkien erottelua, voimallisia tekoja jne. Vastaavasti meidän on juurrutettava jälkimoderni nuori aikuinen kurinalaiseen hengelliseen elämään: säännöllinen raamatunluku, rukous, uskovien yhteys ja syntien tunnustaminen ovat hengellisen kasvun kivijalkoja. Kaikki profeetallisuus, kokemuksellisuus, ylistys ja palvonta yms. on alistettava Raamatun ilmoituksen arvioitavaksi.


Kristillisen arvopohjan murentuessa ja moniarvoisuuden ja relativismin vyöryessä päällemme yhteiskunnallisen ja kirkollisen elämän jokaisella osa-alueella meidän on tartuttava tiukasti Jumalan Sanaan. Esim. homomyönteisyyden kohdalla meidän on luettava ja julistettava ihmisille suoraan Jumalan Sana. Homoseksuaalisuus on synti, mutta Jumala voi ihmisen siitä vapauttaa. Näin kävi UT:n aikanakin. Paavali kirjoittaa Korinttin seurakunnalle tästä aiheesta, että sen kaltaiset (ks. 1.Kor. 6:9-11) eivät peri Jumalan valtakuntaa, sanoivatpa piispat mitä hyvänsä. 


Sitten Paavali lisää, että joo, sellaisia olivat jokut teistä ennen uskoontuloanne, mutta nyt te olette pelastuneet Jeesuksen nimessä ja Pyhässä Hengessä. Ajattelen tässä olevan oiva koetinkivi evankeliumille, jota julistamme. Paavalin mukaan evankeliumi näet on Jumalan voima ihmisille pelastukseksi (Room. 1:16). Vapauttaako meidän julistamamme evankeliumin sana ihmiset heidän syntitottumuksistaan?


Näin kävi UT:n aikana - näin käy nytkin.









1 comment:

Urpo Tamminen said...

Hyvää pohdintaa Timo. Sanoisinko, että ollaan peruslähtökohdissa eli koko länsimaisen kristillisyyden kentässä. Jo edellisessä blogikirjoituksessasi tätä samaa asiaa käsittelit.

Kirjoituksesi laittoi pohtimaan asioita ja selvensi asioita ja hälvensi sumua tämän ajan kristillisyyden (länsimaisen) sekametelisopan eri juonteista.