Raamattukansan kirkkopäivät

Olin eilen lauantaina Hesassa Agricolan kirkossa Kirkkokansan raamattupäivässä. Juttu järjestettiin toisen kerran, kun vuosi sitten oltiin Lahessa Ristin kirkossa. Sama trendi näytti jatkuvan täälläkin eli väki oli suhteellisen iäkästä, perinteikästä viidesläistä herätysliikeväkeä. Nuorempaa porukkaa (so. alle 40v.) oli mukana edellisvuotta enemmän, mutta se oli ehkä yhden järjestäjätahon eli Tuomasmessu-genreen lukeutuvan Agricola-yhteisön vaikutusta, luulisin. Äkikseltään voisi siis vetää sen johtopäätöksen, että nuoria ja nuoria aikuisia ei perinteinen viidesläinen eetos hirveästi kiinnosta, mutta luulen sen tässä kohtaa olevan enemmänkin näköharhaa. Kyllä heitä kiinnostaa, mutta eilinen muoto ja foorumi on väärä.


Raamatullinen moniarvoisuus?


Sinänsä oli mielenkiintoista, että Agricola-yhteisö oli lupautunut tilojen antajaksi ja järjestäjätahoksi. Ehkä on ihan hyvä saada aikaan (ainakin jonkinlaista) keskusteluyhteyttä eri kristittyjen piirien kesken. Raamatullisuus ja sen mukaiset argumentit kun eivät enää näytä olevan kirkossa konservatiivien yksinoikeus, mikäli ko. yhteisön nokkamies Teemu Laajasaloa  on uskominen. Mikäli ymmärsin häntä oikein, niin myös seksuaalimoraalin alueella konsevatiivien kanssa eri tavoin ajattelevat käyttävät raamatullisia perusteita ratkaisujensa tukemiseksi. Mitä ne olisivat, jäi ainakin minulle epäselväksi.

Laajasalo yrittikin parhaansa mukaan säilyttää kasvonsa jonkinlaisena kirkollisena keskustelunavaajana ja "pyhänä provokaattorina". Vai mitä mieltä olette teesistä, että kirkon liberaalisiipi olisikin uusi(n) herätysliike kirkossa? Kirkon tutkimuskeskuksen tutkija Hanna Salomäki torppasi tämän tosin jo heti alkuun sillä perusteella, että libaraalille ajattelulle on ominaista uskonkäsitysten rakentaminen yksin, eikä yhteisössä.


Yhteisöllisyys vs. raamatullisuus


Yhteisöllisyys, jota Agricola-yhteisökin osana Tuomiokirkkoseurakuntaa haluaa ilmentää esittääkin mielenkiintoisen haasteen kirkolliselle herätysliikesiivelle. Perinteisten kuivahkojen kirkonmenojen seuraaminen kun ei oikeasti enää ihmisille riitä, vaan uskon harjoittamiseen tarvitaan jotain enemmän arjen haasteiden kanssa keskustelevampaa. Meidän viisikymppisten ja sitä vanhempien sukupolvi vielä joten kuten uskoo, että tylsät kirkonmenot ovat jees ja okei juttu, joiden kestäminen viimeistään taivaassa palkitaan. Myöhäismoderni ikäryhmä taas ei, vaan homman on oikeasti oltava todellista ja uskottavaa.

Mutta mitä sitten kun yhteisöllisyys irtoaa pois raamatulliselta perustalta? Mitä sitten kun kulttuurinen ilmenemismuoto ja asioiden esitystyyli on sama, kuin vaikkapa new wine- tai vineyard-liikkeen juttujen kanssa, mutta uskon sisältö (so. raamatullinen perusta) alkaakin lähteä omille teilleen, niin kuin kirkossa muutenkin on käynyt. En suosittele naiivia sinisilmäisyyttä tässä kohtaa kenellekkään.

Mielenkiintoisen lisänsä tähän yhteisöllisyys-teemaan tuo se ilmeinen tosiasia, että kuulemani mukaan konservatiivisissa Luther-säätiön ja Sley:n messuyhteisöissä on mukana paljon nuoria aikuisia ja nuoria perheitä. Missä viidesläiset ovat menneet vikaan - vai ovatko?


Tilausta hengelliselle vanhemmuudelle


Viittasin jo edellä Kansanlähetyksen lähetysjohtaja Mika Tuovisen kehotukseen perustaa raamattupiirejä, joissa uskoa käytännössä eletään todeksi. Tämä teema nousi luonnollisesti esille myös lauantaina. Nyt on aika panostaa hengellisen vanhemmuden esille tuloon. Mutta mikäli se jää vain työntekijöiden harteille, ollaan hukassa. Niitä uskovia, joita ennen on kutsuttu maallikoiksi, on nyt syytä alkaa rohkaista ja varustaa ottamaan vastuuta nuoremmista uskovista.

Erästä paikalla ollutta veljeäni lainaten, eilen oli Mikael Agricolan kirkon sali täynnä potentiaalisia hengellisiä vanhempia. Näin ajattelen itsekin. Tämä tulee olemaan yksi suurimpia kysymyksiä koskettaen, ei vain herätysliikkeiden tulevaisuudessa kirkossa, vaan koko Kristuksen seurakuntaa maassamme.