Timo Soini totesi jossain yhteydessä Haavistosta, että hän on tukijoukkojaan huomattavasti parempi. Tämä on osoittautunut todeksi. Haavisto on ollut koko kampanjan ajan herrasmies, minlä takia monet valittelevatkin koko vaalitaiston tylsyyttä. Hänen kannattajansa taas ovat antaneet Haaviston kampanjalle ahdasmieliset, suvaitsemattomat ja vihamieliset kasvot. Tätä ei vain mediassa juurikaan nähdä ongelmaksi, koska se on nykytilanteessa poliittisesti korrektia. Sitä vastoin Sauli Niinistön tueksi asettuminen - etenkin perussuomalaisten tai muiden "konservatiivien" taholta - on tulkittavissa vihapuheisiin johtavaksi, ahdasmieliseksi ja muita sortavaksi äärikansallisuuspolitiikaksi.
Erään lajinsa huipun tai oikeammin rimanalituksen esitti Mikko Kuustonen (ex-Pro Fide) tv-ohjelmassa, jossa keskusteltiin vaalikampanjoinnin ylilyönneistä, vääristä puheista ja harkitsemattomista lausunnoista sosiaalisessa mediassa. Hän totesi - armeijan ylipäällykyyteen liittyen - ettei armeijassa opi muuta kuin syömään munkkeja ja harastamaan itsetyydytystä niin, etteivät muut sitä huomaa. Jari Rankista lainaten, näihin puheisiin ei tarvittu sosiaalista mediaa, vaan pelkkä tv-ohjelma, jossa näitä vastustettiin, riitti tähän tarkoitukseen hyvin. Näitä vaaleja onkin luonnehdittu "liberalismin täystuhoksi". Tavallaan Haaviston itsensä lanseeraama ajatus Suomesta "kiusaamisyhteiskuntana" on näin osoittautunut oikeaksi.
Kuustosen käytös onkin nähtävä osana suomalaisen viihde-eliitin punavihreää sympatiakampanjaa, josta on paljon merkkejä muutenkin. On jopa nähty hieman nolona, "miten suomalainen kulttuuriväki rientää niin yksimielisenä Pekka Haaviston taakse". Historiantutkija Markku Ruotsila on sitä mieltä, että kyse ei ole mistään "kulttuuriväen poliittisesta heräämisestä, vaan vain uusimman muoti-ilmiön perässä juoksemisesta". Kaikki on hänen mukaansa vain "poliittisesti korrektia oman egon ja ylemmyydentunteen hyväilyä". Samoin professori Jaakko Hämeen-Anttilan mukaan, vaikka henkilövaali nyt innostaisikin ottamaan kantaa, niin politisoituminen tuskin enää näkyy seuraavissa vaaleissa.
Itse ajattelen eri tavoin. 1960-70-luvun vaihteen vasemmistolainen opiskelijaradikalismi näyttäisi olevan II maailmansodan jälkeisistä poliittisista liikkeistä yksi elinvoimaisimmista Suomessa - ellei sitten perussuomalainen jytky osoittaudu aikaa myöten kestäväksi ja pitkäjänteiseksi vastavoimaksi sille. Kun ajatellaan maamme poliittista johtoa 90-luvulta alkaen, esim. sellaisia nimiä kuin Halonen, Liikanen, Tuomioja ja Lipponen, niin mikäs muu se siellä kummitteleekaan kuin Vanhan valtaus v. 1968. Tätä logiikkaa seuraten voi hyvin kuvitella tämän päivän nuoret radikaalit kymmenen vuoden päästä Linnan juhlissa. Esim. vihreillehän näin on jo käynytkin.
Näenkin Pekka Haaviston edustaman vihreän liikkeen (ja sittemmin Vihreän puolueen) loogisena, globaalina jatkona 60-luvun lopun suomalaiskansalliselle vasemmistoradikalismille. Tämä näkyy siinä, miten vihreä liike jo alkutekijöissään sai eräät parhaat kannattajansa juuri tuosta joukosta (esim. Satu Hassi ja Heidi Hautala). Näin eri liikkeet historian eri vaiheissa linkittyvät toisiinsa. Tämän tähden on oikein puhua punavihreästä liikkeestä, aatteesta ja ajattelusta. Stalinismi siinä vain pesi kasvojaan ja puki päälleen hieman eri kuosin ja taas mentiin.
Perimmältään molemmissa on kuitenkin kyse samanlaisesta, perinteistä kristinuskontulkintaa vastaan nousevasta näkemyksestä, joka ilmenee yhtä hyvin yksilön arvoissa kuin aatemaailman tasolla, politiikassa, ihmiskuvassa ja todellisuudenkäsityksessä. Tältä pohjalta syntynyt maailmankuva johtaa tiettyyn maailmankatsomukseen, joka pyrkii syrjäyttämään kristinuskon, ei niinkään yhteiskunnan vallan huipulta kuin ihmisten mielistä. Sanan antikristillisyys saa tässä vaiheessa ehdottomasti painotuksen "anti-vastakristillisyys". Pekka Haaviston kampanja on kuitenkin herättänyt myös syvemmälle meneviä pohdintoja.
Tässä tulee nyt esille toinen pettymykseni Haaviston kampanjaan. Väitän nimittäin, että Pekka Haavisto on pelannut härskiä poliittista peliä - tai niinkuin Veikko Vennamo aikanaan sanoi: pelin politiikkaa - ja näyttäytynyt selkeästi jonain ihan muuna kuin mitä hän oikeasti on. Hän on pitänyt visusti piilossa todelliset näkemyksensä, toisin kuin esim. Paavo Arhinmäki, joka ei siekaile omien arvojensa johdonmukaisessa soveltamisessa käytäntöön. Tämän tuloksena Haavisto on saanut joukkoihinsa paljon kristittyjäkin, tosin enimmäkseen kirkolliselta liberaalisiiveltä, joille näyttäisi ehdokkaan seksuaalinen suuntautuminen olevan se juttu. Tähän logiikkaan liittäisin myös arkkipiispa Kari Mäkisen surullisenkuuluisan viimeisimmän moniarvoisuuslausunnon, joka viimeistään osoittaa kirkon johdon melko totaalisen etääntymisen pois Raamatun ilmoituksesta.
On kuitenkin hyvä - ainakin ennen Haaviston äänestämistä - hieman luodata sitä "vihreää maailmankuvaa", jolta pohjalta Haavisto tukijoukkoineen ponnistaa - oli tämä sitten käynyt ilmi muille kannattajille eli ei. Nuorisotutkimuksen professori Helena Helve erottaa vihreässä maailmankuvassa neljä ulottuvuutta: ekosysteemin huomioonottamisen, globaaliin hyvinvointiin sitoutumisen, itsensä tuntemisen osaksi luonnonkaikkeutta sekä halun suojella luontoa omilla valinnoillaan. Helven mukaan ihminen, jolla on vihreä maailmankuva, ottaa nämä seikat huomioon ja on valmis tinkimään omasta elintasostaan säilyttääkseen luonnon tasapainon. Hän tuntee olevansa osa sitä ja näin ollen vastuussa siitä.
So far, so good, näin varmaan monen (kristitynkin) mielestä.
Helven mukaan vihreää maailmankuvaa voidaan verrata konventionaaliseen uskonnolliseen maailmankuvaan, joka toimii ihmisen elämänkatsomuksena auttaen häntä ymmärtämään oman roolinsa ja paikkansa yhteiskunnan ja maailmankaikkeuden osana. Vihreää maailmankuvaa voidaan hänen mukaansa pitää elämänkatsomuksena, koska sen kautta ensinnäkin muodostetaan kuva omasta roolista ja asemasta ekosysteemin osana. Maailmantapahtumat koetaan sen kautta ja ekologisia tapahtumia ja niiden merkityksiä tulkitaan siitä käsin. Käytännössä elämän mielekkyys ja tarkoitus löytyy tätä kautta. Tämä poikii sitten myös osallistumista erilaisiin liikkeisiin ja järjestöihin.
Mielestäni tämän maailmankuvan kautta lanseerattavat arvot ovat lähtökohtaisesti erilaiset kuin kristilliset, Raamatun pohjalta nousevat. Joissakin kohdissa (esim. ympäristönsuojelu, kestävä kehitys) voimme kristittyinä jonkin matkaa yhtyä niihin, mutta juuriltaan ne ovat selkeästi eri suunnasta tulevia. Taustalla pyörii sellaisia kummajaisia, kuin esim. kansallissosialismi, panteismi ja yleensä itämainen uskonnollisuus. On hyvä perehtyä lähemmin eri ilmiöiden välisiin yhteyksiin (esim. täällä), mutta tässä emme niihin mene tämän enempää. Riittää kun toteamme, että länsimaisella vihreällä maailmankuvalla on omat mielenkiintoiset juurensa. Kun niitä tutkii lähemmin, ei enää ihmettele Haaviston muuttumista joissain kohtaa hyvinkin perinteisten arvojen puolestapuhujaksi. Itse pidän sitä kyllä enemmänkin vaalitaktisena silmänlumeena. Vihreän ideologian ja sen taustalla olevan ekofilosofian arvoja ja tavoitteita tarkasteltaessa en myöskään löydä mitään perusteita Haavistoon liitetylle "köyhien asialla"-leimaan.
Vaalien kynnyksellä on siis hyvä viivähtää hetki kysymyksen "mitäpä jos...?" äärellä. Entä jos meillä olisikin presidenttinä joku pekkahaavisto? Miten elämämme ojentuisi tai muuttuisi silloin? Maailmankuvien muuttuessa ja perinteisen kristillis-humanistisen maailmankatsomuksen väistyessä taka-alalle (näin etenkin etelän suurissa kasvukeskuksissa) punavihreä genre on nouseva trendi. Haavisto ja Arhinmäki ovat tämän arvoliberaalin, moniarvoisen citysukupolven edustajia. Nykyinen presidentinvaalitaisto onkin nähtävissä tätä taustaa vasten ja veikkaan, että kuuden vuoden kuluttua otetaan sama arvoasetelma uusiksi. Kyse on perimmältään niin sukupolven kuin arvomaailmankin vaihtumisesta suomalaisessa yhteiskunnassa. Ehkä Pekka (tai Paavo) ei enää kuuden vuoden päästä olekaan liikkeellä sammutetuin lyhdyin...
Käytännössä jokainen tunnustava kristitty joutuu kasvokkain tämän muuttuneen maailmankuvan todellisuuden kanssa päivittäin työelämässä, opiskelijamaailmassa, ihmissuhteissa jne. Kyse on silloin siitä, onko viisautta piiloutua ja ghettoutua (vrt. perinteiset uskonnolliset yhteisöt) vai Raamattua itse todeksi eläen yrittää vastata ihmisten kysymyksiin? Jeesus-uskossa on kuitenkin aina se dna, joka pyrkii haastamaan kasvotusten, mutta rakastaen.
Mielestäni tämän maailmankuvan kautta lanseerattavat arvot ovat lähtökohtaisesti erilaiset kuin kristilliset, Raamatun pohjalta nousevat. Joissakin kohdissa (esim. ympäristönsuojelu, kestävä kehitys) voimme kristittyinä jonkin matkaa yhtyä niihin, mutta juuriltaan ne ovat selkeästi eri suunnasta tulevia. Taustalla pyörii sellaisia kummajaisia, kuin esim. kansallissosialismi, panteismi ja yleensä itämainen uskonnollisuus. On hyvä perehtyä lähemmin eri ilmiöiden välisiin yhteyksiin (esim. täällä), mutta tässä emme niihin mene tämän enempää. Riittää kun toteamme, että länsimaisella vihreällä maailmankuvalla on omat mielenkiintoiset juurensa. Kun niitä tutkii lähemmin, ei enää ihmettele Haaviston muuttumista joissain kohtaa hyvinkin perinteisten arvojen puolestapuhujaksi. Itse pidän sitä kyllä enemmänkin vaalitaktisena silmänlumeena. Vihreän ideologian ja sen taustalla olevan ekofilosofian arvoja ja tavoitteita tarkasteltaessa en myöskään löydä mitään perusteita Haavistoon liitetylle "köyhien asialla"-leimaan.
Vaalien kynnyksellä on siis hyvä viivähtää hetki kysymyksen "mitäpä jos...?" äärellä. Entä jos meillä olisikin presidenttinä joku pekkahaavisto? Miten elämämme ojentuisi tai muuttuisi silloin? Maailmankuvien muuttuessa ja perinteisen kristillis-humanistisen maailmankatsomuksen väistyessä taka-alalle (näin etenkin etelän suurissa kasvukeskuksissa) punavihreä genre on nouseva trendi. Haavisto ja Arhinmäki ovat tämän arvoliberaalin, moniarvoisen citysukupolven edustajia. Nykyinen presidentinvaalitaisto onkin nähtävissä tätä taustaa vasten ja veikkaan, että kuuden vuoden kuluttua otetaan sama arvoasetelma uusiksi. Kyse on perimmältään niin sukupolven kuin arvomaailmankin vaihtumisesta suomalaisessa yhteiskunnassa. Ehkä Pekka (tai Paavo) ei enää kuuden vuoden päästä olekaan liikkeellä sammutetuin lyhdyin...
Käytännössä jokainen tunnustava kristitty joutuu kasvokkain tämän muuttuneen maailmankuvan todellisuuden kanssa päivittäin työelämässä, opiskelijamaailmassa, ihmissuhteissa jne. Kyse on silloin siitä, onko viisautta piiloutua ja ghettoutua (vrt. perinteiset uskonnolliset yhteisöt) vai Raamattua itse todeksi eläen yrittää vastata ihmisten kysymyksiin? Jeesus-uskossa on kuitenkin aina se dna, joka pyrkii haastamaan kasvotusten, mutta rakastaen.
17 comments:
Mielenkiintoista ja ansiokasta pohdintaa ns. (puna-)vihreän maailmankuvan aineksista. En malta olla jakamatta joitakin ajatuksiani, josko niissä on yhtymäkohtia tai eroavaisuuksiakin ajatteluusi.
Kävin tässä hiljattain FB:ssä pitkähkön ja polveilevan keskustelun entisen puolueeni edustaman pressaehdokkaan (Paavo hänkin, joskaan ei A. eikä V.) huonosta menestyksestä ja perinteisen vasemmiston rappiosta. Tämä ei tarkoita että olisin äänestänyt ketään Paavoista sen paremmin kuin Pekkaakaan, mutta minua kiinnostaa tämä muutos ilmiönä ja se oli minusta linkin jakamisen ja asiallisen keskustelun arvoinen. Keskustelu alkoi nopeasti sivuta maailmankuvia, ihmiskäsityksiä ja ideologioita ja niiden tiedostamista politiikassa, ja päädyin siinä puolustamaan näkemyksiäni siitä, että 1) ns. arvoliberalismi on aina ideologisesti ja maailmankuvallisesti juurtunutta eikä suinkaan "tyhjiössä syntynyttä" ja että 2) vihreät (ja ehkä Paavo A?) promoavat tätä uutta ajattelua paljon perinteistä vasemmistoa tehokkaammin. Seuraavassa pari omaa sitaattiani k.o. keskustelusta (anteeksi niistä koostuva jättipitkä kommentti):
"Ei ole olemassa mitään ideologioista riippumatonta arvoliberalismia (tai arvokonservatismia). Jos vaikka puolue X:n sanotaan olevan arvoliberaali, sen politiikan taustalla vaikuttaa hyvin todennäköisesti monenkirjava ideologinen vyyhti, jonka taustalla puolestaan on sovelmia monen eri filosofin ja sosiologin ajattelusta. Siinä ajattelussa puolestaan on taustalla erilaisia maailmankatsomuksellisia ennakko-olettamuksia ja ihmiskäsityksiä. Näistä taustoista toiset poliittiset toimijat ovat enemmän, toiset vähemmän tietoisia."
"Tämä [miehen ja naisen välinen avioliitto] on länsimaisen perhekäsityksen ja seksuaalietiikan perusta ja sen juuret ovat kristillisessä ihmiskäsityksessä- ja maailmankatsomuksessa (missä tietysti pitkälti ovat myös ihmisarvokäsityksen, kokeellisen luonnontieteen jne. juuret). Tätä ei ennen 1960-lukua olisi marxilaisinkaan demari avoimesti kyseenalaistanut. Nyt kuitenkin demareissa näytetään pitkää nenää tälle ihmiskäsitykselle ja syleillään ns. arvoliberaalia ajattelua, jonka juuret ovat 60-luvun kulttuurimarxilaisuudessa ja jossakin määrin dekonstruktiossa. Vihreissä kuitenkin tämäkin osataan paljon paremmin ja siellä myös oman ajattelun ideologiset juuret tunnistetaan paremmin. Anteeksi vain suora ilmaus, mutta demareissa ei oikein näytä olevan ketään tarpeeksi älykästä ajattelijaa argumentoimaan tämän uuden vallankumouksellisen agendan puolesta, toisin kuin vihreissä."
Toisaalla olen kirjoittanut ihmiskäsityksistä pohtien kulttuurimarxilaisen (punavihreän ajattelun taustalta paljolti löytyvän) ja kristillisen ihmiskäsityksen eroja. Näitä asioitahan on suomalaisen konservatiivisen kristillisyyden piirissä tutkinut paljon dos. Juha Ahvio, jolla on paljon hyviä ajatuksia vaikken aivan kaikesta hänen kanssaan yhtä mieltä olekaan.
Kirjoitat ehkä tietoisen kärjistävästi että "Stalinismi siinä [vihreässä liikkeessä ja punavihreässä aatemaailmassa] vain pesi kasvojaan ja puki päälleen hieman eri kuosin ja taas mentiin". Tämä on suoruudessaan loppujen lopuksi yllättävän osuva kuvaus. Ahvio tuo mielestäni ansiokkaasti esiin paitsi marxilaisten, myös dekonstruktion filosofien ajattelun tämän arvomaailman taustalla ja sen, miten taidokkaasti nämä taustalla olevat ihmiskäsitykset ja ideologiat on osattu piilottaa ja naamioida.
Mikael kirjoitti: "Vihreissä kuitenkin tämäkin osataan paljon paremmin ja siellä myös oman ajattelun ideologiset juuret tunnistetaan paremmin."
Juuri näin ja juuri tämän takia Haavisto on vaarallinen: hän ei tuo täysin avoimesti julki sitä, mitä todellisuudessa edustaa. Sosialidemokratia (tai ylipäätään muu vasemmistolainen ideologia) ei enää sellaisenaan ole meidän päähaastajamme tunnustavina kristittyinä. Sitä on nyt em. punavihreä ideologia ja vihreä maailmankuva sen pohjana.
Aikanaan anglikaaniteologi Lesslie Newbigin puhui "missionaarisesta kulttuurianalyysistä" omana lähestymistapanaan länsimaiden tilanteeseen. Mielestäni meillä tämän ajan kristityillä olisi paljon opittavaa tästä. Meidän - tai ainakin joidenkin meistä - on nähtävä se vaiva, että kaivaudumme länsimaisen ihmisen ajattelun juurille ja osoitamme selvästi, "hei, täällä sen juuret on, näin se sovelletaan loogisesti käytäntöön ja tämä on sen hedelmä".
Eikö kuka hyvänsä itseään kunnioittava lähetystyöntekijä haluakin mahdollisimman huolellisesti perehtyä oman kohdemaansa ihmisten kulttuuriin, kieleen, arvoihin ja uskomuksiin, osatakseen oikein kommunikoida evankeliumin heille?
Pieni korjaus kommenttiini: "missionaarinen kulttuurianalyysi" ei ollut Newbiginin oma nimitys, vaan mm. teol. tri Jukka Keskitalo käyttää sitä (Kristillinen usko ja moderni kulttuuri, s. 22). Tämä kulttuurianalyyttinen lähestymistapa liittyy hänen apologeettisiin päämääriinsä, jossa on pyrkimys käydä apologeettista dialogia maailmankuvien tasolla. Kyse ei siis ole mistään filosofisesta puuhastelusta, vaan kristinuskon totuuden puolustamisesta länsimaisen kulttuurin keskellä.
Haaviston kampanjasta sellainen huomio, että hän on tukeutunut narsistisiin pikkujulkkiksiin.
Ensimmäisen kierroksen jälkeen olivat jaossa Soinin ja Väyrysen tukijoiden äänet. Luuleeko Haavisto missio-organisaatio, että Kainuun ja Pohjois-Karjalan hiljaisilta hiihtäjiltä taiteilijoiden voimin ääniä heruu? Taisi mennä kohderyhmä pieleen? Onneksi.
Kyllähän Ultra Bralla jäähalliin pääkaupunkiseudun suvaitsevaisto saadaan. Ja Erkki Tuomioja. Oikea radikaali demari. Suomalaisten duunarien tulkki. Paperityöläisten puolustaja ja ahtaajien asianajaja.
Haaviston vyöry ei lopu vaaleihin, vaikka he häviävätkin.
Seta ei tyydy mihinkään. Sen raivolla ei ole rajoja. Kieroutuneisuus lisääntyy kuin spiraalin kehällä.
Sosiaali- ja terveysministerin erityisavustaja vaati jo sukupuolensa vaihtaneiden miesten synnytysoikeutta. Ministeri väitti olleensa tietämätön. Aika peloittavaa, jos avustajat vaikuttavat lakien syntyyn ilman että asianomainen ministeri tietää asiasta. Mutta Setan agentit ovat tunkeutuneet joka paikkaan.
Erotettu erityisavustaja olisi saanut taluttaa myös ministerin ulos samalla ovenavauksella. Sen verran asiantuntematonta on nykyisen sosiaali- ja terveysministerin toiminta ollut pätevän Paula Risikon jälkeen.
Toinen Haaviston tukija on opetusministeri Jukka Gustafsson. On päivänselvää, että suvaitsevaisuus ja arvoliberalismi näkyvät hänen koulutuspolitiikassaan tulevaisuudessakin.
Halosen-Haavisto-Seta -linja jatkaa arvojen musertamista ja jumalattomuuden sisäänajoa, vaikka Haavisto häviääkin.
Mikko Kuustonen ja muut narsistiset pikkujulkkikset voivat järjestellä konserttejaan hinttilaumoille vaikka Naruskan pakkasissa. Siellä se miehuus testataan...
Tunnen erään perusduunarin, joka oli lähettänyt demarien puoluehallitukselle sähköpostin, jossa hän arvosteli Lipposen ja demariministereiden menoa Haaviston taakse.
Perustelu: Luulevatko demarijohtajat, että suomalainen perustyöläinen lähtee äänestämään vihreää homoa?
Demarit ovat hädässä. Olleet jo pitkään. Tämä vasemmistoradikaalisuudesta nouseva punavihersokea liikehdintä on tulevaisuuden trendi. En usko rikkinäisen - ja kuitenkin olemukseltaan tradiotionalistisen -perussuomalaisuuden jytkyn kantavuuteen. Rehellisen punainen arhinmäkeläisyys yhteiskuntatottelemattomuuksineen taitaa olla vielä liian lähellä ddrläistä utopiaa.
Haavisto on petollisella kampanjallaan pyrkinyt nuolemaan kaikkea vapailla markkinoilla liikkuvaa: Kiusattuja, syrjittyjä, vapaamielisinä itseään pitäviä, puna-aatteen pettämiä, jopa syrjäseutujen peruskeskustalaisia. Onnetonta.
Kiitos Timo lukuvinkistä. Täytynee katsastaa tuo Jukka Keskitalon teos ja missionaarisen kulttuurianalyysin käsite. Hyvää, joskin lyhykäistä katausta Euroopassa tehtävään lähetykseen ja sen maailmankuvallisiin haasteisiin olen löytänyt myös Deborah Meroff'n kirjasta Europe: Restoring Hope (OM Books, 2011).
"Eikö kuka hyvänsä itseään kunnioittava lähetystyöntekijä haluakin mahdollisimman huolellisesti perehtyä oman kohdemaansa ihmisten kulttuuriin, kieleen, arvoihin ja uskomuksiin, osatakseen oikein kommunikoida evankeliumin heille?" Tähän ei muuta voi sanoa kuin kyllä ja aamen, ja kuvaamasi lähetystyöntekijä kunnioittaa myös kohdemaansa ihmisiä. Minua on jo pitkään kiehtonut ajatus lähetyksestä ja missionaarisuudesta täällä myöhäismodernissa ja jälkikristillisessä Euroopassa.
Tänä iltana sitten TV:n ääreen vaaleja jännittämään.
Jess! Voitto tuli. Ja 6 - 0. Ennustin etukäteen eilisiltana prosenteiksi 63 % - 37 %. Melkoista asiantuntemusta. Hehheh. Hymyä sisään päin.
Nyt on sellainen olo, että kannatti vaikuttaa hyvän asian puolesta. Vetosin moniin ihmisiin, etteivät jättäisi toisella kierroksella äänestämättä.Ja onnistuin ainakin muutamien kohdalla.
Ahtisaarta kuvattiin äänestämässä. Hän totesi äänestettyään, että toivottavasti vaalien jälkeen eletään suvaitsevammassa Suomessa. Jatkoi siis samaa hypetystä kuin Haavisto kampanjassaan.
Niinistöä puolestaan totesi A-studion haastattelussa, ettei Suomi hänen mielestään ole erityisen suvaitsematon maa.
Haaviston lässytys avoimuudesta ja suvaitsevaisuudesta meni överiksi. Silti se vakuutti yli miljoona (tyhmää) suomalaista.
Mikael: "kuvaamasi lähetystyöntekijä kunnioittaa myös kohdemaansa ihmisiä".
Tämä on ensiarvoisen tärkeää ja hyvä muistaa poliittisen taistelun tiimmellyksessäkin. Emme koskaan voi voittaa esim. haavistolaisia Kristukselle, ellemme menettele näin.
Taistelu on kovaa. Ehkä kunnioitus joskus unohtuu...sorry.
Olimme perjantai-iltana Lahden helluntaiseurakunnassa Lahti- Kristukselle -rukouskokouksessa, johon oli kutsuttu ihmisiä eri seurakunnista rukoilemaan Lahden ja Suomen puolesta.
Yhdessä osiossa rukoiltiin kohtuullisen voimakkaati homouden henkeä ja aborttien kautta tuhottavaa elämää vastaan. Lisäksi nostettiin esiin maskuliinisuuden puute suomalaisesessayhteiskunnassa ja seurakunnassa.
Kohtuullisen intensiivinen rukoustilanne muuttui hetkessä, kun joku nainen tuli esittämään, ettei meillä ole varaa heittää kiviä Haavistoakaan kohtaan. Kukaan ei kluulemma ole synnitön. Ja meidän tulee rukoilla Halosenkin puolesta. Totta.
Mutta rukouksen tykit käännettiin 180 astetta poispäin sen hetkisestä varsinaisesta taistelukohteesta. Tämä sinänsä viaton rukous käänsi kelkan. Feministisyys ja humaanisuus nostivat päänsä tämän naisen suulla. Tilanne oli menetetty. Niin kuin usein rukoustilanteissa. Nainen ei osannut sotia. Se vain oli fakta. Ja vei huomion sivuun hyökkäyskohteesta sinänä oikeutetulla asenteellaan ja rukouksellaan.
Sinisilmäisyys on kristityille valitettava luonteenpiirre.
Lueskelin Niinistön ja Haaviston parhaita kannatusalueita.
Haavistolla ruotsinkieliset kunnat ja suurkaupungit. Kökar, Maarianhamina, Lemland jne. Helsinki (14.), Jyväskylä (19.) Turku (20.) jne.
Miksi ruotsinkielisillä alueilla näin voimakas kannatus? Mikä jumalattomuus näitä alueita riivaa? Halnenkin sai aikoinaan Ahvenanmaalta suurkannatuksen.
Suurkaupungeissa "valveutuneet" opiskelijat äänestivät tietysti "edistyksellistä" vihreästä taustasta riisuntunutta arvoliberaalia, joka toisella kierroksella (äänten toivossa) lähestyi mielipiteissään merkittävästi sosiaalidemokratiaa. Mutta ei sekään koko liikutusta selitä.
Mielenkiintoinen poikkeus Kolarin kunta Lapissa. Haaviston kaanatus 55,2. Onko siellä niin paljon kommareita? Missä lestadiolaisten äänet?
Niinistön parasta aluetta Pohjanmaa. Soini, Halsua, alajärvi jne. Pohjanmaahan tunnetaan hengellisistä herätysliikkeistään. Kyllä se vain näkyy - arvopohja nimittäin.
Syrjä-Suomessa äänestysprosentti oli hurjan alhainen. Kahtiajako on tapahtunut ainakin maantieteellisesti. Toivottavasti Niinistö pystyy eheyttämään.
Syntymäkotikunnassani Suomussalmella 55 Niinistö sai kuitenkin 66,1 % äänistä. Pohjoisen ja itäisen Suomen väkeä ei onneksi petetty laajasti Haaviston kelkkaan. Toisaalta en kyllä ymmärrä niiitä Väyrysen kannattajiakaan, jotka jättivät äänestämättä.
No. Vaalit on vaalittu. Tilanne jatkuu. Maskuliinisuutta vastaan noustaan jatkossakin. Humaanisuuteen, suvaitsevaisuuteen ja perusjuuriaan peittävään avoimuuteen kätkeytyvä feminististien ja homojen hyökkäys jatkuu. Tilanne ei ole ohi, vaikka presidentinvaalissa osavoitto saatiinkin.
Veljet, ystävät. Miten on noiden rukouksen tykkien kanssa?
Uskoin vielä pari vuotta sitten että rukouksella voidaan taistella. En sano etten usko enää mutta on alkanut tuntua siltä että oma voimamme ja lihamme se vain siinä nostaa päätään. Haluaisimme niin kovasti itse tehdä jotakin, saada pisteitä Herran ja muidenkin silmissä.
Olen yhteisen rukouksen ystävä ja kannattaja edelleenkin mutta sitä voidaan harrastaa monella tavalla. Se mitä Lahdessa perjantaina nähtiin ei ollut varmastikaan väärin mutta minun korviini sattui aika lailla se anteeksi pyytely aborteista.
Miten voidaan pyytää kenenkään puolesta anteeksi? Mitä virkaa sellaisella on? Siinä on jotain tekopyhää. Nuo muut tekivät väärin mutta koska me näemme miten asioiden pitää olla, me pyydämme heidän puolestaan anteeksi. Eihän se mitään korjaa.
Jeesus sovitti synnit kertakaikkisesti, ei niitä tarvitse enää pyydellä muiden puolesta anteeksi. Jokainen voi omasta puolestaan ottaa sovituksen vastaan jos haluaa. Kukaan ihminen ei voi toiselle pelastusta hankkia.
En usko oikein mihinkään taistelurukouksiinkaan. Emme me voi saatanaa voittaa. Voimme vain mennä Isän luokse ja olla siellä turvassa. Ihminen mielellään voittaisi taisteluita ja saisi pisteitä mutta ei se ole mahdollista. Kunniaa ei ole jaossa.
En enää usko siihenkään että homoutta voidaan vastustaa saarnaamalla marssimalla tms. Kyse on rakkauden puutteesta. Hyväksynnän tarpeesta. Sitä etsivät ihmiset eivät ole löytäneet vastauksia kristinuskosta ja kristityiltä, siksi he ovat kääntyneet muiden jumalien puoleen ja hyljänneet isiensä uskon.
Syy löytyy todennäköisesti sydäntemme kovuudesta. Meidät on kasvatettu niin lakihenkisesti että emme pysty välittämään kristinuskon ydintä, rakkautta. Sitä sanomaa Jeesus tuli tuomaan. Se johtaa yhteyteen Isän luo ja henkiseen ja hengelliseen paranemiseen.
Jeesus vapautti kaikesta orjuudesta, lakihenkisyydestä ja perinnäissäännöistä. Hän ei kumonnut lakeja mutta hän kumosi vaatimukset ja käskyt.
Liian usein saarnastuoleista kuuluu vielä 2000 vuoden jälkeenkin vaatimusten ja käskyjen sävy. Sekin on inhimillistä ja sekin on sovitettu.
Jukalle muutama kommentti:
Miten ajattelet, että rukouksessa/rukoustaistelussa oma voimamme ja lihamme nostaa päätään? Eikä rukouksessa juuri turvauduta Kaikkivaltiaaseen, kun ei omat voimat ja taidot riitä? Monesti rukoustaistelut käydään näkymättömissä ja vain seuraukset nähdään julkisuudessa.
Nehemia ja Daniel tunnustivat kansansa ja omat syntinsä. Kyllä mielestäni abortti - jos mikä - on aihe, jossa tarvitaan kansallista syntien tunnustamista. Se on suoranaista nousemista Luojan luomisjärjestystä vastaan. Ei ole kysymys yksittäisen ihmisen puolesta tunnustamisesta, vaan kansallisesta häpeästä, kun jatkuva viattoman veren vuodattaminen sallitaan keskellämme.
Homoudessa on usein kysymys isyyden puutteesta. Luepa keskiviikon 8.2. Iltalehdestä oopperalaulaja Jorma Hynnisestä ja hänen perheensä tragediasta.
Perkele käyttää ihmisen puolustuskyvyttömyyttä hyväkseen ja tulee siitä, mistä aita on matalin. Tyhjiöt täyttyvät. En usko kaikkien asioiden demonisaatioon (joskus liian helppoja selityksiä ilmiöiden monimutkaisille taustoille!!!), mutta ei kai ne tyhmiä ole pirun porukatkaan. Ihmisen heikkous on avoin portti heille...
Kyllä minusta homoutta voidaan vastustaa saarnaamalla, rukoilemalla, kasvattamalla jne. Ihan niin kuin sen leviämistä voidaan tukea vaikenemalla, epäilemällä Jumalan Sanaa, kovaotsaisella rohkaisemisella, mitä Haavisto kampanjassaan esimerkillään koko ajan teki. Kirkko on tässä jälkimmäisessä kelkassa. Syntiä on se, jos homoutta ei hyväksytä, mutta ei homous. Voi heitä!
Lakihenkisyydestä ja perinnäissäännöistä olen kanssasi samaa mieltä. Niillä on kristinuskon vaikuttavuutta heikennetty.
Pekka. Kiitos hyvistä ja ajatuksia herättävistä kommenteista.
Näen asian niin että kaikessa inhimillisessä toiminnassa on aina ihmisen osuus mukana, rukouksessakin. Tällöin mukaan tulee enemmän tai vähemmän meidän omia vaikuttimiamme, sellaisiakin mitä emme itse tiedosta.
Kun jotakin rukoustapaa harrastaa jonkin aikaa ja varsinkin saman mielisessä ryhmässä se saatetaan kokea hyvinkin vahvasti oikeaksi. Koska rukoileminen suunnataan Jumalalle ja heittäydytään täysin uskon ja luottamuksen varaan, saatetaan kokea ja koetaan että Jumala / Pyhä Henki vaikuttaa meissä ja meidän kauttamme. Tällöin toiminta ikään kuin legitimoituu eikä sen oikeellisuutta pohdita sen tarkemmin.
Kuitenkin, jos menemme vaikka toiseen kirkkokuntaan ja aivan eri tyyppiseen rukoukseen tai palvelukseen, saatamme kokea ettei siellä rukoilla "oikein" tai ainakaan emme koe mitään erityistä.
Viime mainittu mielestäni osoittaa että arvioimme asioita aina omista inhimillisistä lähtökohdistamma käsin.
Uskon että kaikki inhimillinen toimintamme, rukous mukaan lukien, on aina enemmän tai vähemmän itsekkäistä lähtökohdista tapahtuvaa. Ei siinä mitään pahaa ole, mehän olemme ihmisiä.
Kun olemme koolla ryhmässä, emme voi välttyä siltä että olemme alttiita antamaan itsestämme ja toiminnastamme jonkin kuvan muille läsnä olijoille. Motiivimme, halumme, tarkoituksemme jne. kuuluvat ja näkyvät aina jollakin tavoin.
En halua tällä vesittää kenenkään vilpitöntä uskoa enkä siihen pystyisikään. Usko on Jumalan lahja mitä ihminen ei voi ottaa pois. Tällä hetkellä katselen asioita ja uskon ilmenemismuotoja eräästä näkökulmasta käsin joka ei varmastikaan ole lopullinen vaan matka jatkuu.
Keskustelu rukouksesta on suullisestikin hyvin herkkä asia, saati kirjallisesti. Edellä sanottu edustaa vain tämän hetkisiä inhimillisiä ja vajavaisia kokemuksiani ja näkemyksiäni.
Mitä tulee kollektiiviseen anteeksipyytämiseen poissa olevien puolesta niin se tuntuu edelleenkin oudolta.
Jaksaisiko Timo lausua käsitystään siitä, ottaen huomioon Pekan esimerkin VT:stä ja miten se suhtautuu UT:n henkilökohtaiseen pelastukseen.
Olen aivan samaa mieltä siitä että abortti ja varsinkin niiden suuri määrä on todella ikävä asia joka rikkoo Jumalan ja elämän lakia.
Homouden osaltakin olen aivan samaa mieltä että sen leviämistä pitäisi kaikin keinoin vastustaa. Näen vain että tällä hetkellä keinot ovat vähissä. Media- ja asennekasvatus viihdeteollisuuden yms. kautta on siinä määrin massiivista että perinteinen kasvatus ei enää kelkkaa käännä. Vain evankeliumi, sovituksen sanoma ja sitä kautta yhteyden syntyminen Luojaan Isänä, sukupuoli- ja lisääntymisjärjestelmän asettajana ja esikuvana (Isä - Poika) voi muuttaa tai edes pelastaa.
En kyllä pane hanttiin jos asian eteen ryhdytään kampanjoimaan.
Jukka: "Jaksaisiko Timo lausua käsitystään siitä, ottaen huomioon Pekan esimerkin VT:stä ja miten se suhtautuu UT:n henkilökohtaiseen pelastukseen."
Tuota noin... Keskustelu on tältä osin alkanut elää jo niin paljon omaa elämäänsä, eikä enää juuri mitenkään liity alkuperäiseen postaukseeni, että on vaikea hypätä junaan tässä vaiheessa. Näin käy blogeissa usein. Olen jopa alkanut harkita vain sellaisten kommenttien julkaisemista, jotka edes jollain tavalla liittyvät alkuperäiseen tekstiin.
Mitä tulee sitten tuohon viime perjantain rukouskokoukseen, jossa olin itsekin läsnä - ja jota tässä nyt siis puidaan - niin näkemykseni tilanteesta ja siitä, mitä tapahtui, on hyvin samanlainen kuin Pekalla. Mitä tulee Pekan esille ottamiin VT:n esimerkkeihin Danielin ja Nehemian synnintunnustuksista, niin näin siellä Sanassa seisoo. Nämä käytännöt toimivat siis hyvinä esimerkkeinä ja esikuvina meille, oli meidän oma kokemusmaailmamme mikä hyvänsä. Kristinuskossa me lähtökohtaisesti kuitenkin olemme siinä tilanteessa, että Pyhä Henki on Hän, joka inspiroi ja johdattaa rukouksiamme, jopa yli ja ohi omien inhimillisyyksiemme. Näin ainakin itse haluan uskoa.
Kyllä tämä keskustelu mielestäni liittyy aiheeseen, jopa oleellisesti. Esitit kirjoituksesi viimeisessä kappaleessa seuraavaa:
"Käytännössä jokainen tunnustava kristitty joutuu kasvokkain tämän muuttuneen maailmankuvan todellisuuden kanssa päivittäin työelämässä, opiskelijamaailmassa, ihmissuhteissa jne. Kyse on silloin siitä, onko viisautta piiloutua ja ghettoutua (vrt. perinteiset uskonnolliset yhteisöt) vai Raamattua itse todeksi eläen yrittää vastata ihmisten kysymyksiin? Jeesus-uskossa on kuitenkin aina se dna, joka pyrkii haastamaan kasvotusten, mutta rakastaen."
Juuri tätä muuttunutta maailman kuvaa ja sen haasteitahan tässä pohditaan. Samoin sitä, miten vastata ihmisten kysymyksiin ja kuinka tehdä se rakastaen. Kuten kirjoitat, "mutta rakastaen". Juuri tätä yritin ainakin itse lähestyä.
Itse en näe kovin vaarallisena vaan enemmänkin hedelmällisenä että ylipäätään syntyy keskustelua. Silloinhan blogistiin luotetaan ja häntä arvostetaan kun tänne tullaan lukemaan kirjoituksiasi ja niitä kommentoidaan. Vielä hienompaa on että kommentoijat keskustelevat keskenään. En oikein saa langan päästä kiinni millä tavoin haluaisit rajoittaa tätä keskustelua tai millainen keskustelu olisi mielestäsi oikeata.
Itse nautin kirjoituksessasi tällä kertaa esimerkiksi tuosta vihreän liikkeen ja heidän arvojensa syvemmästä analysoinnista. En ottanut siihen erikseen kantaa koska ei ollut mitään hienoa lisättävää. Sen sijaan perjantain rukouskokous sai minut soittamaan muun muassa eräälle rukouskokouksen pitopaikan edustaman seurakunnan työntekijälle. Halusin vaihtaa ajatuksia juuri tästä teemasta minkä Pekka nosti esiin ja jota yllä kommentoin.
Miksi tällaista, selvästi kysymyksiä nostattavaa aihetta ei voitaisi puida? Eikö ole parempi voida esittää ajatuksensa kuin vaieta niistä?
Rukousillan teemat sivusivat sen verran vahvasti vaaleja ja Haavistoa että rukousilta ja edellä käyty keskustelu rukouksesta liittyi mielestäni myös sitä kautta tähän kirjoitukseesi vihreän liikkeen arvoista.
Toivottavasti sana on vapaa ja keskustelu avointa, se on asia jota juuri seurakunnissa kaipaa koska siellä näin ei perinteisesti ole ollut vaan valtavirrasta poikkeavat näkemykset on joko vaiettu tai vaiennettu.
Tarkoitus ei (tietenkään) ole estää keskustelua, pikemminkin ohjata sitä. Kun analysoin Haaviston ajattelun takana olevaa vihreää maailmankuvaa, niin ollaan hyvin kaukana siitä, kun puidaan jonkun keskisuuren suomalaisseurakunnan rukousiltaa ja Haaviston sukupuolista suuntautumista. Esittämälläsi logiikalla, Jukka, mitä vain voidaan puhua missä yhteydessä hyvänsä ja aina ollaan aiheessa. En yksinkertaisesti kykene jakasmaan näkemystäsi tässä kohtaa.
Sananvapaudella on aina hintansa ja käytännössä se on vastuu sanan käytöstä. Eli pysytään aiheessa, jooko?
Post a Comment