Johtopäätöksiä edellisistä

Olemme edellä siirtyneet UT:n ilmoituksessa Jerusalemin alkuseurakunnan hegemoniasta antiokialaisen paradigman kautta Efeson missionaariseen orientaatioon. Tämän prosessin havaitseminen auttaa meitä ymmärtämään, että elämä menee aina eteenpäin. Se ei pysähdy paikalleen. Meidänkään ei siis pidä jumiutua jo saavutettuihin asemiin. Kun paradigma muuttuu, se haastaa myös meidät muuttumaan. Alkukristityillä oli kokemusta tästä, koska he käytännössä elivät "kahden paradigman loukussa". Tämä tulee hyvin esille Paavalin 1. kirjeessä korinttilaisille, kun hän 1. luvun lopulla puhuu siitä, miten juutalaiset kyselevät tunnustekojen perään ja kreikkalaiset etsivät koko ajan viisautta. Toisille evankeliumi oli skandaali, toisille lähinnä vitsi. (Ks. 1.Kor. 1:21 alk.)

Toisaalla oli siis juutalainen yhtenäiskulttuuri, jonka kristillinen ilmentymä Jerusalemin alkuseurakunta oli. Toisaalla taas oli sekulaari, hellenistinen valtakulttuuri, jonka monet alkukristityistäkin saattoivat mieltää uhaksi ja vaaraksi. Jotkut toiset taas, kuten Paavali, näkivät juuri siinä tulevan lähetyskenttänsä. Sen pohjalta, siihen tarpeeseen uudessa missionaarisessa tilanteessa syntyi antiokialainen paradigma, joka aikaansai kristinuskon leviämisen koko tuon ajan tunnettuun maailmaan.

Uskon, että Pyhä Henki on inspiroinut koko Raamatun kirjoitukset (2.Tim. 3:16). Näen myös, että monet sellaiset asiat Raamatun ilmoituksessa, jotka meistä tuntuvat lähinnä semantiikalta, ovatkin mitä huomionarvoisempia. Luulen, että Pyhä Henki korkeimpana opettajanamme haluaa kiinnittää huomiomme tässä kohtaa juuri tähän Efeson seurakuntaan. Sen verran paljon UT nimittäin käsittelee juuri tuon kaupungin seurakuntaa.

Neil Colen ajatuksia myötäillen, Efeseson casessa Paavali itse oppi, miten istuttaa seurakuntia tulematta itse korvaamattomaksi. Hänen ei itse asiassa tarvinnut edes istuttaa kaikkia itse, vaan opettaa muita tekemään työtä, jota hän itse Efesolaiskirjeessä kutsuu "palveluksen työksi, Kristuksen ruumiin rakentamiseksi" (Ef. 4:12). Hän itse ei ollut keskipiste, jonka mukana koko homma joko seisoo tai kaatuu. Nämä seurakunnat Efesossa ja sen lähiympäristössä olivat riippuvaisia vain Kristuksesta, eivät jostain keskusorganisaatiosta, ja ne olivat täysin kykeneviä itse aloittamaan muita vastaavia yhteisöjä.

Tässä on mielestäni erittäin tärkeä pointti. Varsinkin tänä korkean profiilin hengellisten johtomiesten ja saarnapulpettien taitureitten aikana moni uskova raahautuu sunnuntaiaamun kokoukseen vain näiden suurten persoonien vetäminä. Juuri tässä kohtaa meidän olisi hyvä oppia Efeson ja Aasian prosessista. Monikaan meistä ei rohkene verrata itseään Paavaliin, mutta haluaisi kyllä paljon suurempaa riippuvaisuutta itseään kohtaan "omilta lampailtaan", kuin mitä Paavali itse halusi.

Paavali kehotti filippiläisiä ahkeroimaan jopa paljon enemmän, olipa hän itse paikalla tai ei (Fil. 2:12). Hän jopa asetti tämän hengellisen itsenäisyyden erääksi kriteeriksi olla evankeliumin julistajan arvoinen (1:27-28). Paavalin läsnäolo joka paikassa ei ollut se juttu - uskovia varustavan Pyhän Hengen läsnäolo taas oli. Useimpia tuntemiani seurakuntia ajatellessani luulen ongelmana olevan sen, että olemme korottaneet jonkin muun keskipisteeksi kuin evankeliumin. Evankeliumi on Jumalan voima, ihmisille pelastukseksi, ei yhteisöllisyys, ei etsijäystävällisyys, eivät perinnäissäännöt tms.

Meidän tulee nostaa rima ylemmäs sen suhteen, mitä merkitsee olla Jeesuksen opetuslapsi ja laskea rimaa alemmas siinä kohtaa, mitä alamme kutsua seurakunnaksi.

-------


Efseon tilanne, jota Luukas hyvin tarkasti kuvaa Apostolien tekojen luvuissa 19-20, on meille opettavainen myös pitkässä juoksussa. UT:ssa nimittäin aika ajoin palataan aina uudestaan sinne. Kaikki alkoi siitä, miten kaikki Aasian provinssin asukkaat  saivat kuulla evankeliumin, vaikka apostoli Paavali itse vaikutti vain lähinnä itse cityssä. Myöhemmin hän kirjoitti parikin kirjettä sinne nuorelle mentoroitavalleen ja työtoverilleen Timoteukselle, jonka saama valtuutus siis oli luonteeltaan apostolinen, ei "piispallinen", samoin kuin Tiituksenkin (Tiit. 1:5). (Tässä mielessä kyseenalaistan koko termin "pastoraalikirjeet" käytön tässä yhteydessä.)

Apostoli Johannes kirjoitti ilmeisesti toisen kirjeensä Efesoon, mikäli ajattelemme "valitun rouvan ja hänen lastensa" tarkoittavan tätä seurakuntaa ja sen sisarseurakuntia Aasian provinssissa. Täällä Johannes kuitenkin vietti paljon aikaa ja ehkä tuli myös sinne haudatuksi. Kolmas Johanneksen kirje on ehkä myös lähetetty Efesoon, olihan Gaiuksella yhteyksiä sinne. Lopulta Jeesus itse Ilmestyskirjan luvuissa 2-3 lähettää Johanneksen kautta profeetallisen sanoman juuri Efesolle ja sen sisarseurakunnille. En usko kaiken tämän olevan sattumaa sen enempää kuin semantiikkaakaan, vaan uskon, että meidän tulee kinnittää vakavasti huomiota siihen, mitä tapahtui Efeson seurakunnalle, sen kautta ja siinä.

Efeson seurakunta nimittäin kohtasi monenlaisia taisteluja. Timoteusta ohjeistetaan pitämään vääriä opettajia kurissa, jotka ovat enemmän mieltyneitä toisarvoisiin, kehällisiin juttuihin ja jotka ovat sanakiistojen kipeitä (1.Tim. 1: 3-4, 6:3-4). (Miten tämä kuulostaa niin tutulta?) Vuosikymmeniä myöhemmin Jeesus itse nuhtelee seurakuntaa siitä, että vaikka se edelleen on monella tapaa touhukas, niin se kuitenkin on menettänyt ensimmäisen rakkautensa (Ilm. 2:2-4).

Tämä opettaa meille vähintäänkin sen, että mikään malli, rakenne tai proggis sinällään ei ole ainoa oikea ja täydellinen. Näitä paljon tärkeämpää on dna ja tämä on se, mitä voimme oppia Efeson tapauksesta. Onko yksittäisen seurakunnan mahdollista siirtyä jostain mallista toiseen? Jos se on mahdollista, niin miten se tapahtuu käytännössä? Mitä pitemmät juuret yhteisöllä on omaan traditioonsa, sitä vaikeampaa muutos on. Onko kuitenkin helpompaa antaa alku uudelle elämälle, kuin yrittää herättää kuolleita?