Hämmennys

Muutaman viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana on kovasti yritetty tarkentaa kuvaa kristinuskon tilanteesta länsimaisessa nykytodellisuudessa sekä hahmotella seurakunnan missionaarista strategiaa nykyistä tilannetta silmällä pitäen. Niin lännen kristittyjen kulttuurisessa tilanteessa kuin itseymmärryksessäkin on tapahtunut paljon viimeksi kuluneiden kolmenkymmenen vuoden aikana. Näyttää siltä, että ainakin ns. perinteisten kirkkojen on ollut erittäin vaikea hyväksyä kristillisen yhtenäiskulttuurin murenemista. Eipä silti, näyttää sama tauti vaivaavan myös monia vapaiden suuntien edustajia. 

Kristittyjen länsimaissa ei tulisi kuitenkaan jäädä ikävöimään ”konstantinolaista paradigmaa”, vaan hyväksyä vanhan maailman katoaminen ja hyödyntää tämän suuren ”seismin muutoksen” tarjoama mahdollisuus löytää uudelleen raamatullinen visio seurakunnan muukalaisuudesta maailmassa. Kanadalainen luterilainen systemaattinen teologi Douglas John Hall esitti aikoinaan paljon keskustelua herättäneen teesinsä ns. kristikunta-aikakauden (engl. christendom) päättymisestä. Hallin mukaan kristillisellä seurakunnalla voisi olla merkittävä tulevaisuus 3. vuosituhannen maailmassa, mutta silloin sen olisi lopetettava haikaileminen sellaisen etusijaisen aseman perään, joka läntisen maailman kristillisyydellä on kristikunta-aikakaudella ollut.

Tälle paradigmalle, joka käy parhaillaan kuolinkamppailua, on perinteisesti ollut ominaista ajatus kristinuskon hallitsevasta asemasta länsimaisessa kulttuurissa ja yhteiskunnassa. Suuri kysymys Hallin mukaan on se, voisiko seurakunta lakata pitämästä tätä kamppailua katastrofina ja alkaa nähdä sen pikemminkin tienä – joskin kapeana – kohti tulevaisuutta, joka muistuttaakin enemmän alkuperäistä kutsua Kristuksen seuraamiseen. Hallin mukaan tämä voi tapahtua vain mikäli usein pelkästään teoreettisesti ymmärretty ristin teologia tulee kontekstuaalisesti eläväksi. Tällöin seurakunta ei vain opeta ristin teologiaa, vaan on itse ristiä kantava seurakunta. Tämä on hyvä muistaa etenkin silloin kun Paavon jakamatta jääneet eurot kirpaisevat herätysliikejärjestöjen taloutta.


Ehkä siis onkin oikeampi puhua konstantinolaisesta hämmennyksestä. Sillä hämmennys kuvaa hyvin nykyistä tilannetta, jossa perinteiset rintamalinjat eivät enää ole siellä, missä niiden pitäisi. Monesta sellaisesta, jonka joskus opimme tuntemaan jonain, emme enää osaa varmuudella sanoa, mitä hän tosiasiassa edustaa. Karismaatikkojen joukosta löytyy liberaaliteologeja ("riittää kun se on uskonnollisesti totta"), evankelikaalien joukosta feministejä. Aikoinaan uudistusmielisten joukosta löytyy pahimman sortin kyynikkoja ja ärhäköistä protestiliikkeistä sukeutuu pikku hiljaa huomaamatta byrokratisoituneita kirkkokuntia ("mitäs pahaa siinä nyt sitten on"). 


Moniarvoisuuden paine on kova ja myöntymisen kiusaus suuri. On petollisen helppo lipsua raamatullisuuden linjasta ja alkaa olemaan kaikkien kaveri. Hyvänä esimerkkinä tilanteista, joiden kanssa joudumme nykyään tekemisiin on Kuopion piispanvaali. Viimeksi tänään ilmestyneessä Uusi tie-lehdessä todetaan toiveikkaasti: "Kuopion hiippakunta on avautumassa konservatiiveille" (s. 7). Samaan aikaan molemmat piispaehdokkaat kuitenkin kuin yhdestä suusta toteavat, että voisivat kyllä vihkiä rekisteröidyssä parisuhteessa elävän papiksi. Konservatiivitko tässä nyt ovatkin liikkeellä?


Tässä uudessa tilanteessa on hyvää monikin asia, esim. yhteyden perusta: joudumme uudella tavalla funtsimaan kenen kanssa olemme yhteistyössä. Näen nykyisessä tilanteessa avautuvan ovia yhteiseen valtakunnan työhön yllättävillä tahoilla. Nykyiseen tilanteeseemme, jos mihin sopii hyvin Kjell-Axel Johanssonin toteamus muutosjohtajista, että heillä ei useimmiten ole mitään valmista sapluunaa siitä, miten tässä uudessa tilanteessa toimitaan.