Virtanen ja teologia

Virtanen oli vanhoilla päivillään alkanut opiskella teologiaa. Joskushan hänenkin olisi alettava sitä oikeasti opiskelemaan. Näin oli joku  tuumannut hänen aikeistaan kuultuaan. Virtasta itseään moinen suhtautuminen vähän huvitti. Miten niin "joskushan" tai "nyt vasta..."? Olihan hän opiskellut teologiaa jo aiemminkin, pariin otteeseen raamattukoulussa ja yhteensä useita vuosiakin. Tätä eivät monet kuitenkaan laskeneet "oikeaksi" teologian opiskeluksi. Ei kuulemma ollut riittävän tieteellistä ja objektiivista jne, kun se ei tapahtunut yliopistossa. Virtanen vaan oli huomannut, että aina tiedemiehelläkin jokin ennakkoasenne on ja jonkinlainen - valittu ja tiedostettu tai tiedostamaton - orientaatio sitä tieteentekemistä ohjaa.

Virtanen oli myös vuosikymmenet yrittänyt seurata teologista keskustelua ja linjanvetoja kirkkojen, herätysliikkeiden ja seurakuntien elämässä. Hän oli lukenut paljon alan kirjallisuutta. Tietyllä tavalla hän siis oli itseoppinut ja aikoi nyt sukeltaa enemmän tuohon akateemiseen maailmaan. Siihen hänellä oli omat syynsä, joista lisää tuonnenpana.

Virtanen oli jo kyllin kypsässä iässä kyetäkseen tunnustamaan itselleen oman teologiaan suhtautumisensa ambivalenttisuuden. Se kun oli vuosien mittaan heilahdellut äärestä laitaan: välillä hän näki sen aarteet eri kirkkohistorian vaiheissa itseään erinomaisesti ravitsevina, välillä taas hän oli valmis heittämään roskiin kaiken teorian käytännön elämän tieltä. Pahimmillaan teologia oli kuin halpa ostettu nainen, jolta sai tilata juuri sellaisia palveluja kuin milloinkin halusi. Parhaimmillaan hyvä, raamatullinen teologia antoi rutkasti eväitä omaan raamatuntuntemiseen, laajensi näkökulmaa ja syvensi ajattelua. Teologia oli hyvä renki, mutta huono isäntä, ajatteli Virtanen.

Tämän saman kahtaalle menevän suhtautumisen teologiaa kohtaan Virtanen oli myös tunnistanut monissa vilpittömissä uskonveljissään ja sisarissaan. Toisaalta oli monia sellaisia, joiden mielestä teologian harrastus söi pohjan aidolta uskolta ja ohjasi epäterveisiin pohdiskeluihin. Ei kuulemma tarvittu mitään teologiaa tai raamatuntulkintaa, olihan meillä Raamattu, Jumalan Sana. Riitti, kun luki sitä vaan niin kuin se oli kirjoitettu. Useimmiten nämä ihmiset eivät vain huomanneet omaa ajatteluaan ohjaavia raamatunopettajia ja sananjulistajia, teologeja siis. Virtanen oli huomannut, että ei meistä kukaan missään tyhjiössä ole kasvanut ja Raamattuaan lukenut, vaan aina niitä vaikutteita jostain on otettu.

Vielä enemmän Virtasta huvitti, suorastaan nauraa hykerrytti ajatus siitä, että samaan teologian harrastamiseen, mistä muita syyttivät, he itsekin sotkeutuivat Raamattua selittäessään ja nuoremmille opettaessaan. Siinä sitä teologiaa nimittäin koko ajan tehtiin. Eihän tarvinnut muuta kuin kertoa, millainen käsitys Jumalasta itsellä on, kun jo "syyllistyttiin" teologian tekemiseen. Hengellinen sokeus oli Virtasen kokemuksen mukaan hyvin moni-ilmeinen käsite.

Toisella äärilaidalla sitten olivat ne, joiden mielestä vasta akateeminen teologian opiskelu teki niin teologiasta kuin teologistakin "oikean". Kaikki muu oli puuhastelua ja karvalakkikristinoppia aidon gnoosiksen rinnalla. Ja kun sanotaan, että "tieto tuskaa lisää", niin näissä "oikeissa" teologeissa se näkyi huolestuneen ryppyotsaisena teologian harratuksena, jolla hillityn arrogantisti erotuttiin "maallikoista". Tämä ero näkyi, ulkoisten tunnusmerkkien ohella, lievän alentuvana ja sitäkin armollisempana suhtautumisena "maallikoihin", jotka hekin joskus jonkun teologisen tiedonmurun onnistuivat pöydän alta saalistamaan.

Virtasen havaintojen mukaan tällainen uuden pappissäädyn syntyminen oli hyvää vauhtia menossa myös ns. vapaissa suunnissa, jotka perinteisesti olivat olleet maallikkoliikkeitä. Nuoremman polven teologeissa tämä ilmiö sai jopa aika huvittaviakin piirteitä, kun teologisen hunajapurkin ympärillä häärättiin innokkaasti kuin ei olisi aiemmin tällaista herkkua maistettukaan. Nyt vasta oltiin päästy oikean tiedon lähteille ja viisaiksi tultu. Hiiteen isien perintö ja kaikki vanhojen opetukset! Nyt oli taivas auki aina tohtorinhattua myöten myös meille maallikkoliikkeen pojille ja tyttärille...

Olipa Virtanen törmännyt tällaiseen ajatteluun kotiseurakuntaliikkeenkin piirissä. Olihan häntä itseäänkin haastettu jossain kokoontumisissa sanomaan oma painava sanansa, kun "hän kerran oli pastori". Virtasen kristillinen mielenlaatu oli usein joutunut kovalle koetukselle näissä tilanteissa, kun hän oli törmännyt tällaiseen ajatteluun. Ei ollut kyse siitä, etteikö hän olisi ollut valmis tuomaan esille omaa kantaansa tai että hän olisi halunnut laistaa omasta vastuustaan hengellisenä vanhempana. Kyse oli vain siitä, että tällä tavoin ajattelevat ihmiset edustivat vanhan, kirkollisen uskonnollisuuden jäänteitä, johon ei enää ollut varaa Jumalan seurakunnassa. Nyt pitäisi jokaisen uskovan jo alkaa kasvaa "täyteen miehuuteen" ja "Kristuksen täyden iän määrään", eikä jäädä aina vaan muiden opetettavaksi. Tällainen velttoilu pappien selän takana oli useimmiten vain osoitus haluttomuudesta kasvaa itse uskossa ja ottaa itse vastuuta nuoremmista.

Virtanen oli huomannut, että samaan aikaan kun toisilta puuttui oikea raamatuntulkinta, niin toiset eivät enää edes tunteneet kunnolla Raamattuaan, sitä käsittelevän kirjahyllyn sitäkin paremmin. Virtanen ei vielä tähän aikaan mennessä ollut kyennyt päättelemään kumpi näistä oli Jumalan valtakunnan kannalta tuhoisampi. Siinä, missä toinen synnytti toinen toistaan hurjempia opillisia viritelmiä, toinen kylvi kuollutta epäuskoa ympärilleen.

Virtasen omat motiivit olivat tiedonjano ja ihmisten tavoittaminen. Hän halusi oppia lisää, laajentaa näkemystään ja syventää ymmärrystään. Hän halusi paremmin käsittää, miten ja miksi ihmiset uskoivat ja ajattelivat niinkuin tekivät. Mitkä olivat ne ajatukset ja näkemykset, jotka olivat vaikkapa jonkun kirkon johtajien ratkaisujen takana? Ei hän mitenkään voinut yhtyä kaikkiin niihin näkemyksiin, joita vaikkapa UT:n eksegetiikan luennoilla esitettiin, mutta voidakseen keskustella tällä tavoin ajattelevan ihmisen kanssa hän halusi hyvin perehtyä tämän ajatteluun.

Virtanen koki itsensä ikään kuin lähetystyöntekijäksi, joka on lähetetty uuteen maahan tavoittamaan uusia ihmisiä. Virtanen ymmärsi itsensä myyräntyön tekijäksi, mutta se ei mitenkään vähentänyt tehtävän kunniallisuutta. Hän mielsi itsensä ikään kuin sissiksi, joka kaukopartiomiehen tavoin ujuttautuu vihollisen selustaan ja ymmärsi, mitä se vaatii. Niinpä hän halusi hyvin opiskella tuossa maassa käytettävän kielen, perehtyä sen kulttuuriin ja ihmisten tapoihin, uskomuksiin ja käytäntöihin. Tämä edellytti myös tietynlaista kunnioittavaa suhtautumista kohdemaan asukkaisiin, olihan kyse loppupelissä inkarnaatiosta.