Friday, January 22, 2010

Hengellisen vanhemman vastuusta

Olipa kerran eräällä lasten kesäleirillä oli mukana pari kolme sellaista vintiötä, jotka aina koettelivat rajoja, tekivät kaikkia pikkukepposia ja muuta mukavaa. Leirillä oli useita kymmeniä muksuja, mutta nämä pari kolme veijaria teettivät leirin sääntöjen rikkomisella enemmän töitä suhteessa muihin leiriläisiin. Kun nämä ongelmat havaittiin, niihin päätettiin puuttua heti ja ripeällä kädellä. Leirin vetäjinä toimivat vanhemmat kokoontuivat iltanuotion jälkeen, lasten mentyä jo nukkumaan yhteen miettimään, mitä asialle pitäisi tehdä.

Päätettiin tehdä näille rakkaille pojankoltiaisille selväksi rajat - turvalliset ja kaikille yhteiset - joiden puitteissa piti olla ja elää, mikäli haluttiin leirillä olla. Pojat kutsuttiin lempeään, mutta tiukan asialliseen puhutteluun ja pelisäännöt tehtiin selväksi. Pojille annettiin pienehkö rangaistus muistutukseksi siitä, että säännöt koskivat myös heitä ja leirin vetäjinä toimivat aikuiset olivat johtoasemansa vuoksi vastuussa myös heistä.

Niine hyvine kului pari päivää leirillä, kunnes huomattiin uusi outo piirre näiden vintiöiden olemuksessa. He eivät ainoastaan jatkaneet entisiä konnuuksiaan - vähän salassa ja sordiinolla, mutta kuitenkin - mutta heistä oli tullut myös uhmakkaita leirin aikuisia kohtaan. Syykin selvisi aika pian. Vaikka kaikki leirin vetäjät - aikuiset siis - olivat yhdessä sopineet pitävänsä kiinni samoista pelisäännöistä suhteessa leiriläisiin, niin yksi lipesi linjasta. Hän suosi salaa näitä viikareita, katseli läpi sormien heidän tekemisiään ja jopa liittoutui heidän kanssaan muita aikuisia vastaan - selän takana tietty.

Tilanne oli jonkin aikaa lähes tulkoon mahdoton. Muut vanhemmat yrittivät pitää hommaa koossa, mutta yksi vetäjistä luisti rintamasta. Vaikka hän edessä päin vakuuttelikin muuta, niin takana päin tilanne oli toinen. Kaikkien turvaksi tehty verkko vuoti yhdestä kohtaan. Yli mentiin siitä, missä aita oli matalin ja tätä jatkui, kunnes sitten sattui pienehkö onnettomuus, mikä sai aikaan sen, että pojat pelästyivät pahan kerran ja lepsuiluun syyllistynyt vetäjä alkoi ryhdistäytyä havaittuaan, että homma ei toimi näin.

Tarinalla oli onnellinen päätös, kaikeksi oneksi. Ketään ei sattunut pahasti ja leväperäinenkin oppi jotain, toivottavasti.

Tämä tarina kuvaa hyvin sitä vastuuta, joka aikuisella yleensä on suhteessa kasvatettaviin. Sama pätee myös suhteessa hengelliseen vanhemmuuteen. Myös sen homman luontaisetuihin kuuluu vastuu ja oikeus ottaa vastaan kaikki se kiukuttelu, uhmakkuus, kapinointi ja jopa yritykset tekeytyä marttyyriksi ja uhriksi. Näiden ei saa antaa sumentaa näkökykyä. Jokainen vastuullinen isä ja äiti ymmärtää tämän. Tämä itkunsekainen ryöpytys on vain kestettävä ja rajoista pidettävä silti kiinni. Eräs entinen kollegani määritteli nuoriso- ja kasvatustyön kolmella määreellä: rajoja, rakkautta ja riittävästi ruokaa. Korostan, että sama pätee myös hengelliseen vanhemmuuteen. Muuten seuraukset ovat vähintäänkin huonot, joskus jopa tuhoisat. Joka tapauksessa vastuu on silloin vanhempien.

12 comments:

Mimosa said...

Amen! Ihan samaa mieltä. Vanhempien kuuluu kestää kiukuttelu, ja silti olla vanhempia. Kuuluu vanhemman tehtäviin.

Mietin sitä itseasiassa juuri tässä aiemmin tänään, kuinka vanhemmat (ihan "tavalliset" siis) usein laistavat vastuustaan.

Vastuuttavat lapsiaan (aivan liian nuoria) asioihin, joihin he eivät ole valmiita. Esim. hankitaan lemmikki jota lapsen pitäisi hoitaa. No jos lapsi on alaikäinen, niin loppupelissä vanhemmat ovat kyllä itse vastuussa - ja varsinkin siitä, että hankkivat lapsen ikään sopimattoman lemmikin - odottivat ja vaativat lapselta aivan liikaa vastuuta tämän ikään nähden. Ja sitten syyllistävät lapsiaan. Kyllä se vastuu loppupelissä on sen aikuisen, siitä lemmikistäkin. (Ja tehdä sitten tarpeelliset muutokset, esim. luopua lemmikistä tarpeen vaatiessa.)

No joo, tulipas tarinoitua. :)

Ville Kuusela said...

Yksi asia tietysti leiriin liittyen nousee mieleen:

"Oliko leiri järjestyssääntöineen organisoitu näkyvästi ja selkeästi vai epäselvästi, niin että lasten olisi saattanut olla vaikea nähdä, ketkä todella ovat leirin johtajia ja vastuunkantajia?"

Timo Koivisto said...

Mimosalle: Kiitos nasevasta kommentista! Tuo takaisinpäin veto (so. lemmikistä luopuminen) on vaan jälkikäteen hyvin vaikeaa ("sähän lupasit!") eli aina pitäisi etukäteen funtsia asiat tarkkaan ja olla looginen tältä pohjalta.

Villelle: Tässä esimerkkitapauksessa tämän leirin kohdalkla näin ei ollut asianlaita. Kaikki lapset ja aikuiset tiesivät leirille tullessaan säännöt, joihin sitouduttiin. Näihin sitten palattiin vaan myöhemmin.

Hyvin raamatullinen kuva parannuksenteosta itse asiassa, eikö?

Pekka Sahimaa said...

Murrosikäinen poikani käy sählykerhossa, jota olen jo vuosien ajan vetänyt.

Olen kasvattanut lapseni peleihin ja kilpailemiseen nähden siten, että koskaan ei saa hävitä hymyssä suin. Aina pitää taistella loppuun asti. Itse en ole koskaan hävinnyt heille tahallani. Silloin kun he voittavat minut vaikkapa pingiksessä (mitä tapahtuu ani harvoin), he tietävät oikeasti olevansa parempia. Tämä taustauksi.

Ennen joulua tapahtui sählykerhon liigan tiukoissa runkosarjan loppupeleissä välikohtaus, jonka seurauksena poikani lopetti kerhossa käymisen muutamaksi kerraksi jouluun saakka.

Olin tuomarina. Poikani joukkue oli ratkaisupelissä viimeisellä minuutilla johdossa, hän vei pallon nurkkaan ja alkoi pelin viivyttämisen. Ärsyyntyneet vastustajat tulivat tietysti tiukasti iholle. Riistivät loppujen lopuksi pallon ja tekivät voittomaalin. Hyväksyin maalin, vaikka poikani protestoi voimakkaasti. Hän suorastaan raivosi. Nurkkakahinassa joku oli antanut vähän keppiä selkään, mitä en nähnyt.Hänen mielestään toimin epäoikeudenmukaisesti.

Hävityn pelin jälkeen poikani ei puhunut minulle mitään, oli suuttunut ja loukkaantunut lähestymisyrityksistäni huolimatta.

Selitin hänelle, etten nähnyt selkään mailalla lyömistä, mutta samalla tein selväksi, että raivoaminen hänen osaltaan pelitilanteeessa ei ollut oikein.

En voinut tietenkään tilaneessa tuomarina mennä poikani puolelle ja hylätä vastustajan maalia. Se ei olisi ollut oikeudenmukaista.

Tapahtuman seurauksena poikani jätti muutaman sählykerhon väliin. Jossain tilanteessa jopa maanittelin häntä lähtemään mukaan (sitä ei olisi pitänyt tehdä).

No, mykkäkoulu jatkui jonkin aikaa. Sählykerhon boikotointi muutaman viikon. Tällä hetkellä ollaan tilanteessa, jossa olemme poikani kanssa aloittelemassa kevätkautta sählykerhon liigassa samassa joukkuessa - poikani pyynnöstä. Yhteinen ristiriitakokemuksemme on lähentänyt meitä isänä ja poikana.

Vanhempana joutuu joskus tuomarin hommiin, joskus valmentajan rooliin ja kyllähän ne huoltajan hommatkin tulevat tutuksi. Sitä on elämä vanhempana. Mukavaa ja haasteellista.

Pekka Sahimaa said...

Elämä on täynnä opettavaisia tarinoita. Tässä yksi.

Edellisessä postauksessa jutun päähenkilönä ollut poikani pelaa salibandyä ikäistensä juniorijoukkueessa. Ja on kieltämättä aika tekijä!!

Ennenjoulua pelasimme isät vastaan pojat harjoituspelin.

Yhdessä tilanteessa erään pojan isä lopetti puolustuspäässä pelaamisen riistettyään omalta pojaltaan pallon. Poika nappasi pallon ja pisti sen meidän maaliin.

Vaihtoaitiossa tämä (kyvytön) isä selitti, että poika masentuu epäonnistumisista (tässä tapauksessa siis pallon menetyksestä) ja siksi hän antoi poikansa napata pallon ja tehdä maalin.

Mieleni teki iskeä poikittaisella mailalla tätä ukkoa vesilinjan alapuolelle. (Huomautus naissukupuolen edustajille: Tämä on maskuliinista uhoamista. Ei kannata tehdä eduskuntakyselyä tai rikosilmoitusta.) Jos kerran pelataan, niin sitten pelataan. Eikä omalle pojalle anneta tahallaan mitään namupaloja. Eikä poika opi koskaan kohtaamaan vastoinkäymisiä, jos ei tule menetyksiä. Ne on opittava kohtaamaan ja käsittelmään.

Kun olen seuraillut kyseisen pojan otteita poikien sarjapeleissä, niin hän on sellainen sooloilija, diiva, joka ei palloa muille paljon lainaile. Ampuu enemmän kuin syöttelee. Osaa kyllä tiettyjä tekniikkajuttuja ihan hyvin, mutta ei todellakaan ole joukkuepelaaja. Menettää liian usein pallon yksin yrittäessään. Näyttää ulkopuolisen silmin siltä, että joukkueen menestystä tärkeämpää on oma sijoitus pistepörssissä.

Ja isä on paljolti vastuussa pojan kasvattamisesta. Ei voi aina olla hyvä olo.

Ps. Me - siis isät - muuten voitettiin se peli huolimatta rivien rakoilemisesta.

Timo Koivisto said...

En malta olla kommentoimatta tuohon Peken jälkimmäiseen kommenttiin, että tuo kuulostaa hyvin tutulta, valitettavasti.

Tämä on hyvä esimerkki laajemmasta kokonaisuudesta nimeltä vapaan kasvatuksen ihanne. Käytännössä se ilmenee siinä, että ei haluta asettaa rajoja tai tuottaa pettymyksiä lapselle, koska ajatellaan sen olevan lapselle haitallista. Tämä johtaa eräänlaiseen lapsen tai nuoren hyysäämiseen, joka joskus myös muistuttaa aikuisen epätoivoista yritystä saada olla tämän suosiossa ja "hyvä kaveri". Tämä tietysti aikuisuuden kustannuksella. Yli kahdenkymmenen vuoden kokemuksella työskentelystä nuorten parissa uskon tietäväni mistä puhun, kun sanon, että hyvin monet lapset ja nuoret yllättävän nopeasti oppivat käyttämään tätä hyväkseen.

Anonymous said...

Kuului kolahdus, kun ovi painautui kiinni. Jokinen tepasteli autoaan kohden, tavallaan tuntien hienoista ylpeyttä itsestään. Voitto, hän ajatteli kulkiessaan. Hän ei kuitenkaan tohtinut näyttää tunteitaan keittön ikkunan vuoksi, koska se antoi avoimen näkymän kohti parkkialuetta. Peltonen jäi sanattomana ja tyrmistyneenä sohvalle tuijottamaan ulos pimenevään iltaan.

Jokinen oli pelannut nuoruudessaan jääkiekkoa ja tiesi miten tullaan kovaa tilanteeseen, väännetään loppuun asti vaikka sattuisikin ja kuinka puolustuskannalle joutuneita karvataan. Valitettavasti Jokiselta lipsahti välillä nuo pelikenttäkäytännöt myös käytännön elämään.

Harmi vaan, että pelikentän säännöt ovat erilaiset kuin sen ulkopuolella, Peltonen mietti. Kentällä tuomari viheltää pilliin, kun rikkomista havaitaan ja syyllinen osapuoli koskee mustaan objektiin. Olisipa elämä samanlaista. Tietäisi heti missä teki virheen. Ehkäpä ihmiskunta olisi oppinut säännöt jo tähän mennessä.

Jokinen oli jo starttailemassa autoaan. Kuului vaimeasti kolmikerroslasin läpi, kuinka vajaan viiden kymmenen metrin päässä starttimoottori sahasi. Sahasi vielä toisen ja kolmannenkin kerran. Jokinen toivoi ja rukoili, että seuraavalla starttauksella kuuluisi iloinen hörähdys polttomoottorista sen vastatessa sähkömoottorin kutsuun. Hän pumppasi kolmesti kaasua ja käänsi taas avaimesta.

Peltonen ei viitsinyt tulla ikkunaan, mutta seurasi tarkkaavaisena kuunnellen tilanteen kehittymistä. Äänet loppuivat. Kaikki keinot olivat ilmeisesti käytetty ilman tulosta. Hän valmistautui henkisesti Jokisen paluuseen.

Puolen tunnin päästä kuului auton hurinaa ja keskustelua ulkoa. Peltonen katsoi ulos. Kaksi autoa vierekkäin konepellit pystyssä. Ensin toisen auton kierroksia nostettiin ja kohta pärähti Jokisenkin auto käyntiin. Kohta molemmat autot poistuivat parkkialueelta.

Peltonen pohdiskeli iltateetä keitellessään, eipä se Jokinen kehdannut sen jälkeen tulla enää pyytämään apua. Mielellänihän minä olisin auttanut.

Pekka Sahimaa said...

Edellisen kommentin lähettäjälle pari kysymystä:

"Harmi vaan, että pelikentän säännöt ovat erilaiset kuin sen ulkopuolella."

Miten niin erilaiset? Kyllähän elämääkin pelataan tiettyjen lainalaisuuksien alla. Aikoinaan varsinkin varhaisnuorten leireillä jouduin usein vetoamaan siihen, että siellä on säännöt niin kuin jalkapallossakin. Jalkapallo ei ole jalkapalloa ilman sen sääntöjä, samoin leiri ei ole leiri ilman leirisääntöjä. Voisi yleistää: elämä ei ole elämää ilman sen lainalaisuuksia.

Tähän kuuluvat Timon alkuperäisen otsikon vanhemman vastuut. Peli voi karata vanhemmilta - myös hengellisiltä vanhemmilta - käsistä. Kahteen suuntaan. Välinpitämättömyyteen ja sinisilmäisyyteen tai sitten liian tiukkiin sääntötulkintoihin. Molemmissa tapauksissa itse elämän peli kärsii - tai pahimmassa tapauksessa jää pelaamatta.

Miksei muuten Peltonnen mennyt jeesaamaan ilman, että Jokinen tuli kysymään apua? Seuraili vain sivusta kuin pappi ja leeviläinen Jerikon tiellä ryöstetyttä...

Anonymous said...

Veteläinen seisoi parta hulmuten vasten tuulta. Tunnusteli ja haisteli ilman virtauksia.

Taitaa mennä Lapin pyry ohi tuolta lännen puolelta. Astui sisälle mökkiinsä, kopisteli enimmät lumet porstuan permannolle pieksuistaan ja avasi tietokoneen. Lukiessaan blogia 22 tuuman näytöltä hän haisteli tekstiä kuin pakkaspäivän tuulta.

Taidanpa - hän tuumi - tunnistaa käsialasta Jokisen ja Peltosen pakinan kirjoittajan. Sanomaa pitää vielä - hän tuumi edelleen laittaessaan nokipannukahvit porisemaan - pohtia. Tuleekohan pyry päälle vai jääköhän se pyörimään Perämerelle?

Kari K

Pekka Sahimaa said...

Elämä on peliä.

Lisää rinnastuksia Timon alkuperäiseen vanhempien vastuuta koskevaan juttuun.

Joukkuepeleissä tuomarit pitävät pelin ohjat käsissään. Heidän tehtävänsä on luoda pelin kehykset. Hyvien tuomarien puhaltaessa pilliin linja säilyy, pelaajat tietävät, mitä saa tehdä ja mistä tulee rangaistus. Jääkiekossa Seppo Mäkelä oli aikoinaan kaikkien arvostama lahjomaton ja kunnioitettu tuomari. Yksi mulkaisu piti riettaimmankin poskisolistin turvan tukossa tuomitun kaksiminuuttisen jälkeen.

Varsinaisen pelin tekevät pelaamaan harjoitelleet joukkueet. Ne treenaavat hikisestä päivästä toiseen vielä hikisempään, kokeneet pelaajat tietävät säännöt, nuoret kollit etsivät rajojaan. Joukkueet hiovat valmentajansa johdolla taktiset kuviot, he kokevat peli-iloa, he voittavat - tai häviävät. Kukaan ei kuitenkaan pelaa hävitäkseen...

Joskus tuomarit kuitenkin ottavat roolin. He alkavat pelata omaa peliään ja nostaa omaa profiiiliaan. Silloin varsinainen peli on menetetty.

Tuomarit saattavat puhaltaa myös linjattomasti. Jostain pikkurikkeestä vihelletään rangaistus, seuraavassa tilanteessa vastaavasta rikkeestä ei tule rangaistusta.
Välillä tuomarit hyvittävät aiemmin liian heppoisin perustein viheltämänsä jäähyn jne.

Silloin tällöin peli karkaa tuomarien käsistä. Useimmiten se alkaa pienestä aiheettomasta tilanteesta, joka on jäänyt (ehkä huomaamatta) viheltämättä. Tuomareilla on iso vastuu pelin raiteillaan säilymisestä. Toki vastuunsa on jokaisella pelaajalla, joukkueenjohdolla jne.

Parasta peliä syntyy silloin, kun hyvien tuomarien läsnäollessa pelataan sääntöjen mukaan tiukasti mies miestä vastaan. Pelin aikana tapahtuneet peliin kuuluvat kontaktit ja sanomiset unohdetaan pukukopissa ja vastustajien kanssa voidaan yhdessä käydä pelin sisältörikkaita vaiheita jälkikäteen läpi.

Minusta joukkuelajin tuomarit ovat kuin vanhemmat perheessä/vanhimmat seurakunnassa. He eivät pelaa, mutta mahdollistavat nautittavan pelin pelaajille...

Oliko hyvä vertaus? Jos Jeesus olisi nyt maan päällä, niin olisi varmaankäyttänyt samaa vertausta! Tosikot älkööt pahastuko, veitikat jatkakaa juttua...

Anonymous said...

"Miten niin erilaiset?"
- Ajatuksissa oli 1.Tim.5:24=>.

Eli "seurakuntapelissä" jotkut pelaisivat ja toiset olisivat tuomareina? Tuomari antaa rangaistuksen, osa yleisöstä hurraa, osa buuaa. Vastustajalla on ylivoima. Joukkueella alkaa vaikeat ajat. Pitää sinnitellä siihen asti, että pelaaja saadaan takaisin kentälle.

"Miksei muuten Peltonnen mennyt jeesaamaan ilman, että Jokinen tuli kysymään apua?"
- Peltonen teki vaistomaisesti niin, kuin monet ihmiset tekisivät. Hän tunsi kokeneensa vääryyttä. Mahdollisuus siihen, että Jokinen löisi sanoilla uudestaan, teki häneen tiedostamattoman lukon. Toki, jos Jokinen olisi pyytänyt apua, hän olisi auttanut hankkimaan kadonnutta luottamusta uudelleen.

Pekka Sahimaa said...

"Eli "seurakuntapelissä" jotkut pelaisivat ja toiset olisivat tuomareina? Tuomari antaa rangaistuksen, osa yleisöstä hurraa, osa buuaa. Vastustajalla on ylivoima. Joukkueella alkaa vaikeat ajat. Pitää sinnitellä siihen asti, että pelaaja saadaan takaisin kentälle."

Edelleen tarkennusta: Mikä oli Peltosen ja Jokisen alkuperäinen tilanne? Tämä ei aukene. Mikä on joukkue? Kuka on vastustaja? Liian paljon symboliikkaa?

Mitä tarkoitat viittaamallasi raamatunkohdalla? Ei liity asiayhteyteen?!?