Virtanen vuoden vaihtuessa

Virtanen oli vaimoineen viettämässä uudenvuoden aattoa sekalaisen sukulaisjoukon kanssa erään vaimon sukulaispariskunnan isossa talossa maaseudulla. Tämä tarkoitti nykymittapuun mukaan sijaintia noin kahdenkymmenen kilometrin päässä kaupungin ydinkeskustasta. Koolla oli väkeä noin kolmisenkymmentä aikuista plus epälukuinen määrä eri ikäisiä lapsia ja nuoria.

Paljon raketteja ja paukkuja, runsaasti texmex-herkkuja ja vähän mietoja alkoholijuomia. Tähän ikään mennessä oli jo opittu nauttimaan shampanjaa ja erilaisia viinejä sivistyneesti. Niin, ja ruokailemaan yhtä hienostuneesti pikkurilli pystyssä, kuten parhaimmatkin rannikkoruotsalaiset. Moista touhua sukulaistensa joukossa katsellessaan Virtanen ei voinut olla hymyilemättä hiljaa sisään päin. Hän kun oli kuullut jostain, että muinoin Ranskan kuninkaan Ludvig XIV:n hovissa monilla miehillä oli pakonomainen tarve pitää pikkurilliä tuolla tavoin pystyssä, mutta se oli - ainakin silloin - johtunut erään tarkemmin nimeämättömän sukupuolitaudin sivuvaikutuksista. Virtanen oli varma, ettei se tässä porukassa varmaankaan johtunut samasta syystä, se pikkurillin hienostunut kohottelu nimittäin.

Jossain vaiheessa ennen puolta yötä, kun oli syöty runsaasti ja hyvin ja keskusteltu sivistyneesti hyvien pöytätapojen mukaisesti, Virtanen oli itselleen ominaiseen tapaan tuntenut pienoista turhautumista moiseen tyhjänpäiväiseen menoon. Vaimonsa pari kevyttä töytäisyä kylkeen salaattikulhojen äärellä sai Virtasen kuitenkin taas kiltisti takaisin ruotuun. Lumista talviyötä ikkunasta katsellessaan hän ei kuitenkaan voinut olla haikailematta Poikolaisen metsäkämpän savusaunaa, jonne jotkut uskonystävät olivat menneet uuttavuotta viettämään.

Sitten oli saavutettu uudenvuoden yön kliimaksi: kello oli lyönyt kaksitoista ja pakollisten halaamiskierrosten jälkeen oli hirmuisella innolla paukuteltu raketteja, soihtuja, pommeja ja paukkuja, niin että erään sukulaispariskunnan somalitaustaiset ottolapset olivat kauhuissaan vanhojen muistijälkien aktivoiduttua paenneet itkien sisälle, sydän syrjällään perässä touhottava äitipuoli paapomassa perässä.

Virtasella itsellään ei ollut mitään paukkuja vastaan. Hän oli itsekin ollut innokas paukuttelija, kun omat pojat olivat vielä olleet siinä iässä, mutta nyttemmin hän oli mielellään tehnyt sijaa nuoremmille. Mielessään Virtanen oli kuitenkin usein miettinyt, että jos monet hänen länsimaisen joulun viettoa kritisoivat uskonystävänsä olisivat olleet yhtä järkähtämättömän loogisia myös suhteessa tähän rakettien paukutteluun, niin se olisi oitis lopetettu ja julistettu syvyyteen kuuluvaksi. Kyseessä kun oli - häikäilemättömän ja ilmeisiä turvallisuusriskejä sisältävän bisneksen ohella - ikivanha pakanallinen tapa, jolla haluttiin säikytellä pahoja henkiä pois lähituntumalta. Jostain syystä näitä Virtasen puoliksi leikillään esittämiä näkökohtia ei koskaan otettu oikein vakavasti.

Paukuttelun ja "öööö"-huutojen säestämien muiden rakettien ihastelun jälkeen oli siirrytty takaisin lämpimiin sisätiloihin. Lapset ja lapsenmieliset olivat alkaneet pelata olohuoneessa pelata erilaisia lautapelejä iänikuisine nahisteluineen, kikatteluineen ja tuuletuksineen. Aikuiset olivat taas vetäytyneet keittiön ison pöydän ääreen nauttimaan glöliä - tummaa tai vaaleata, vahvistuksen kera tai ei - ja pikkusuolaista. Virtanenkin oli lastannut lautasensa täyteen eriklaisia tapaksia, naksuja ja muita mitä lie juttuja ja lasillisen kylmää, mustaa Cokista, mikä oli monissa aikuisissa herättänyt hienoista hilpeyttä, cokis nimittäin. Virtanen tiesi jo entuudestaan, että se oli heidän kulttuurissaan eräänlainen koodi siitä, ettei (nauttimansa virvokkeen suhteen) kuulunut oikein aikuisten, mutta ei myöskään (ikänsä puolesta) oikein nuorenpienkaan joukkoon.

Tämä seikka ei häirinnyt tippaakaan Virtasta - itse asiassa hän oli tehnyt sen tarkoituksella - ja ikäänkuin vielä korostaakseen tätä toiseuttaan tässä joukossa Virtanen oli asettunut istumaan lähelle keittiön ovea, olohuoneen puolelle, iloisesti räiskyvän takan äärelle. Tästä välitilasta oli mukava tarkastella uuden vuoden aloittamista sekalaisen sukulaisjoukon kesken. Tilannetta oli vielä parantanut se, että cd-soittimesta kuuluva John Billingin irlantilainen harppumusiikki kuului hyvin juuri siinä istuessa.

Ison ruokapöydän ympärille kokoontunut, nyt jo hieman rehvakkaan äänekäs sukulaisjoukko oli keskustelun tiimellyksessä jakaantunut kahteen alaryhmään, joissa molemmissa näytti olevan menossa vilkas debatti samasta aiheesta. Keskustelijoita lähemmin tarkastellessaan Virtanen pani merkille, että porukka oli jakaantunut selvästi kahtia koulutuksen ja oppineisuuden perusteella. Mutta kuten sanottu, keskustelunaihe oli sama ja se oli uskonto. Virtasen mielestä tämä oli mielenkiintoinen merkki kulttuurin avautumisesta hengellisyydelle. Uskontoon ja uskoon liittyvät asiat eivät enää olleet samalla tavoin tabuja, kuten olivat olleet Virtasen nuoruudessa. Onnettominta siinä oli tietysti se, että nyt oltiin avoimia millaiselle uskonnollisuudelle hyvänsä.

Toinen keskustelijoiden ryhmistä oli selvästi keskittynyt näkemykseen "persoonattomasta jumalasta", jota pidettiin liikuttavalla yksimielisyydellä hyvänä asiana. Joku jopa puki sanoiksi sen, mitä useimmat vain miettivät: oli itse asiassa hyvä, että Jumala olikin tällainen "helppo ja käytännöllinen juttu sen aiemman ahdistavan ja iholle tunkevan jumalan sijaan". Toisessa keskustelijoiden ryhmässä taas puhuttiin jumalasta jo ylevän tuttavalliseen sävyyn: "subjektiivinen kauneuden, totuuden ja hyvyyden Jumala, joka elää omassa päässämme". Näin siteerasi C.S. Lewisiä eräs iloisessa pikkuhiprakassa oleva teologikoulutuksen saanut vaimon naispuolinen sukulainen, joka nykyään toimi liikkeenjohdon konsulttina.

Tähän ei toinen keskustelija voinut olla lisäämättä: "Muodoton elämän voima, joka virtaa meissä, väkevä voima, jota voimme hallita!" Tämä kommentoija taas oli Hankenilta valmistunut ekonomi, joka työkseen piti kirjaa suuren seurakuntayhtymän tileistä. Tätä aavistuksen rikkiviisasta kommenttia tervehdittiin toisesta keskustelijoiden porukasta iloisella naurunröhähdyksellä. "Joo, vähän niinkuin Lucasin Tähtien sodan voima! May the Force be with you!" Tämä sanavalmis nikkari oli maalaisseurakunnan nuorisotyönohjaaja, joka oli saanut edellisvuonna "Kirkon vuoden lennokkikerho"-palkinnon.

"Joo joo, jutelkaa te vaan siitä jääkiekosta!" vastasi tähän hyväntahtoisesti akateemikkojen porukasta vaimon teologisukulaisen avecina tullut Pirjo, joka työkseen opetti sairaanhoitajia ammattikorkeassa. Naisparin läsnäolo oli luonnollisesti herättänyt porukassa runsasta pohtimista heidän suhteensa laadusta, suuntautumisesta yms.

Niinpä alemmin koulutettujen keskusteluryhmä suosiolla antautui rooliinsa alemman massakulttuurin analysoijana ja keskustelussa jatkettiin Summasen Ramin edesottamusten ruotimista. Keskustelua johti nyt ihan sekuklaari tyyppi, aito lätkäjätkä Pena, joka myi elannokseen käytettyjä autoja ja sivutoimenaan toimi Sementtilän Jääkissojen huoltajana. Tämän syväanalyysiä Raimo Summasen ja Janne Niinimaan suhteesta hetken kuunneltuaan Virtanen oli vakuuttunut siitä, että parempi tämäkin kuin toisen keskusteluryhmän akateeminen snobbailu.

Virtanen oli vaipunut mietteisiinsä ja seurasi toisella korvalla alakouluikäisten lasten leikkimistä eteisaulassa. Heillä oli jokin murtovarasleikki meneillään. Myöhäisen (tai varhaisen) ajankohdan huomioonottaen on ymmärrettävää, että aika pian koko pimeässä eteisessä toteutettu roolileikki oli ryöstäytynyt käsistä ja paria lapsista oli alkanut itkettää. Nämä kun olivat sitä mieltä, että kun kaikki leikkijät yhtäkkiä olivatkin hiljentyneet kuuntelemaan, joku olikin oikeasti kuullut eteisen oven takaa askelia.

Vaikka pahimmat pillittäjät olikin melko nopeasti saatu aisoihin ja nukkumaan, koko ajatus ei ollut jättänyt Virtasta rauhaan. Hän mietti sitä, miten järkyttävä kokemus onkaan löytää elämää sellaisesta paikasta, jossa oli luullut olevansa aivan yksin. Lapset leikkivät muutaman metrin päässä Virtasesta leikkikäärmeellä ja eräs pojista pelotteli tyttöjä sillä huutaen: "Hei varo vähän, sehän on elävä!" Ja tytöt toteuttivat hyvin omaa rooliaan ennakolta sovitussa näytelmässä: siis kirkuivat, niin että joku akateemikkojen pöydästä loi heihin närkästyneitä katseita.

Virtanen mietti edelleen. Hän oli aivan kuin saanut langan päästä kiinni, eikä halunnut irrottaa siitä. Hän katseli akateemisesti sivistyneiden ryppyotsaista ja pää kallellaan esitettyjä argumentteja kuuntelevaa keskusteluryhmää. Mitäpä jos se Jumala, josta he nyt ulkoapäin asiaa tarkastellen, aikuismaisen viileästi ja jopa aavistuksen holhoavaan sävyyn keskustelevat, yhtäkkiä osoittaisikin heille elävänsä? Tämähän olisi ilmiselvästi vaihe, jota useimmat - elleivät peräti kaikki - keskustelijat kavahtivat. Useimpien kohdalla moinen käänne synnyttäisi syyn jättää koko kristinusko sikseen. Moista primitiivisyyttä ja vulgaariutta olisi lähes tulkoon mahdotonta käsittää - ja käsitellä.

Virtanen tiesi sen kokemuksesta, että uskonnon parissa puuhastelevat ihmiset edelleenkin sivistyneellä, jälkikristillisellä 21. vuosisadalla toivoivat kaikkein vähiten sitä, että heidän keskustelujensa, rukoustensa ja mietiskelyjensä Kohde oikeasti olisikin Elävä Jumala. Entä jos he todellakin löytäisivät Hänet? Virtanen jo kuuli korvissaan vasta-argumenttien äänet: "Mutta eihän tämän pitänyt mennä näin pitkälle!"

Vieläkin pahempaa olisi, jos Hän olisikin löytänyt meidät. "Elävä Jumala itse vetämässä köyden toisesta päästä", niinkuin äsken nokkelasti lainattu C:S. Lewis toteaa, "ehkä lähestymässä meitä äärettömällä vauhdilla, metsästäjä, kuningas, puoliso - se onkin jo kokonaan toinen juttu."

Kotimatkalla autossa, kellon lähestyessä jo kolmea, Virtasen mieleen nousevat Mooseksen psalmin sanat, joissa tämä rukoilee: "Opeta meitä laskemaan päivämme oikein, että me saisimme viisaan sydämen." Virtanen vilkaisee vaimoaan, jonka arvelee jo nukkuvan mukavasti lämmenneessä autossa. Hän yllättyy kun hänen vaimonsa katsahtaa hymyillen häneen päin ja lausahtaa iloisesti: "Joo joo, tiedän mitä ajattelet ja olen ihan samaa mieltä kanssasi."

Virtasen mielessä nousee kiitos Jumalan puoleen kelpo vaimosta, jonka kanssa on hyvä käydä uuteen vuoteen.