Hengellisestä vanhemmuudesta

Tänään kotiseurakuntamme kokouksessa jaoin jotain ajatuksia siitä, mitä Uusi testamentti puhuu hengellisestä vanhemmuudesta. Kun tulee jostain tietysti kulttuurista, jossa on ollut (esim. tähän aiheeseen liittyen) jokin tietty ymmärrys ja toimintatapa, niin mukaan kuvaan tulee poisoppimisen problematiikka. Useimmiten tähän vanhasta poisoppimiseen ei näytä olevan mitään oikotietä, vaikka jotkut niin näyttävät luulevan. Vanhaa fraasia toistaakseni: se, että alamme kokoontua jonkun kotona ei vielä tee tästä seurakuntakuviosta orgaanista.

Tähän vanhasta poisoppimiseen liittyy läheisesti aikaisemmat kokemuksemme, erityisesti silloin kun ne ovat olleet huonoja. Jos meillä on ollut kokemuksia kovasta paimenuudesta tai huonosta johtajuudesta ja näiden kokemusten siivittämänä "vaihdamme" kotiseurakuntamalliin, niin helposti nuo huonot kokemuksemme saavat meissä aikaan vastareaktion, jonka seurauksena tyrmäämme kaiken johtajuuden. Joskus kotiseurakuntaympyröissäkin törmää tällaiseen peloista käsin toimimiseen. Vallitsee eräänlainen väärin ymmärretty ihanne kaikkien uskovien tasavertaisuudesta. Tarkoitus on hyvä - välttää uuden pappisluokan syntyminen, mutta seurauksena voi mennä lapsi pesuveden mukana.

Näyttää siltä kuin tätä johtajuuskysymystä ei olisi käsitelty aivan loppuun asti kotiseurakuntien piirissä. Tämä on synnyttänyt tilanteen, jossa jotkut johtajuudesta puhuvat UT:n kohdat - kuten esim. Hepr. 13:7 ja 1.Tess. 5:12 - sivuutetaan kokonaan. Ne ikäänkuin selitetään pois tarkoittamasta käytännössä mitään. Saman tyyppinen ongelma tulee esille suhteessa nimitykseen "vanhimmat". Olen aina silloin tällöin törmännyt kotiseurakuntien piirissä arkuuteen kutsua ketään vanhimmiksi perusteella, että näin tekemällä ikäänkuin korottaisimme jonkun jonkinlaiseen erityisasemaan muihin nähden.

Näinhän UT kuitenkin itse asiassa tekeekin, mutta se ei tarkoita sitä, että kyseessä silti olisi mikään korkeampi asema jossain hierarkkiassa. Kuitenkin kun Paavali kutsui luokseen Efeson alueen seurakunnan vanhimmat, kaikki - myös he itse! - tiesivät keitä kutsu koski. Paavali sanoo jonkun haluavan jaloon toimeen, kun hän pyrkii seurakunnan kaitsijaksi, edellytyksenä on, että kaikki nyt tietävät, mistä on kysymys. Pyrkiminen tässä tarkoittaa selvästi tietoista toimintaa. Tämä kohta onkin ilmeisen vaikea pähkinä monille kotiseurakuntayhteisöille.

UT käyttää kolmea sanaa puhuttaessa hengellisestä vanhemmuudesta:
- vanhin, mikä on kreikaksi presbyteros
- kaitsija, kreikaksi episkopos, josta on johdettu meidän kieleemme sana "piispa"
- paimen, kreikaksi poimen, mistä on latinan sanan pastor eli paimen kautta meille kulkeutunut sana pastori

UT ei käytä näitä missään hierarkkisessa merkityksessä, vaan ne ovat henkilön luonnetta, ominaisuuksia, suuntautumista, kutsua ja armoitusta kuvaavia sanoja. Kyse ei ole mistään vapaiden suuntien vanhimmisto-tyyppisestä johtokunnasta, vaan hengellisistä isistä ja äideistä. UT käyttää näitä kolmea termiä yhteisesti seurakunnan hengellisesti kasvaneista jäsenistä. UT on siinä mielessä "kenkku", että emme löydä sieltä vastaavuutta omille kirkollisille virkarakenteillemme. UT käyttää niitä aika "huolettomasti" sekaisin, limittäin ja lomittain, kuten esim. Tiit. 1:5:ssä (kr. presbyteros) ja 7:ssä (kr. episkopos), jossa niillä kuitenkin tarkoitetaan samaa ryhmää uskovia.

Toinen vanhasta poisoppimiseen liittyvä ongelma, mikä tuli esille, liittyy väärään, humanistiseen jumalakuvaan. Kun ajattelemme Jumalaa Isänä, liitämme Häneen sellaisia atribuutteja, kuten hyvä, hellä, lämmin, armollinen jne. Kuitenkin länsimainen humanismi on hapattanut jumalakuvaamme niin, ettemme useinkaan ymmärrä ja näe Häntä pyhänä, kiivaana ja tuomitsevana Jumalana.

Miten se C.S. Lewis sen sanoikaan? "Kaikista mieluimmin haluaisimme sellaisen Jumalan, joka toteaisi kaikesta, mikä meitä huvittaa tehdä: "Mitä sen väliä, kunhan ovat tyytyväisiä." Emme toivo niinkään Taivaallista Isää kuin taivaallista isoisää - vanhuudenhöperöä, hyväntahtoista ukkoa, joka, kuten sanotaan, "iloitsee nähdessään nuorten ihmisten nauttivan elämästä" ja jonka suunnitelma maailmankaikkeuden varalle on kaikessa yksinkertaisuudessaan se, että jokaisen päivän päätteeksi voitaisiin hyvällä syyllä todeta, että "kaikilla oli niin mukavaa"."

Kun sitten tältä pohjalta miellämme kaiken vanhemmuuden saavan alkunsa ja merkityksensä Jumalasta Isänä, niin mikäli jumalakuvamme on vajaa, niin tämä vaikuttaa myös käsitykseemme hengellisestä vanhemmuudesta. Hengellisen isänkin pitäisi olla pääasiassa kiltti ja hyväntahtoinen, pääasiassa siunaamassa, eikä koskaan asettamassa rajoja.

Entä mitä tapahtuu, jos ja kun hengellisen vanhemman ominaisuudessa tekeekin näin: kyseenalaistaa, puuttuu ilmeisiin epäkohtiin tai ylilyönteihin ja kehoittaa arvioimaan asioita uudelleen? Seurauksena voi olla loukkaantuminen, marttyyriksi tekeytyminen tai yhteyksien katkaiseminen, jopa vanhemman leimaaminen sydämettömäksi hengensammuttajaksi. (Karismaatikkojen mielileimakirveet, kuten "Saulun henki" tai "Iisebelin henki" ovat usein käytettyjä tässä kohtaa.) Kuitenkin kaiken takana on ollut vanhemman puolelta välittävä rakkaus.

Eurooppalaisen kotiseurakuntaliikkeen piirissä puhutaan käsitteestä nimeltä "detoxification time", millä alunperin tarkoitetaan myrkyllisten aineiden poistumista ihmisen elimistöstä. Eli mitä pidemmän aikaa on ollut mukana vanhoissa kuvioissa ja vielä mitä syvemmällä niissä, sitä pidempi "detoxification time" tarvitaan mielen uudistumiseen, jotta kykenisi toimimaan uudella tavalla. Jollei tätä tapahdu, toistetaan vaan vanhaa ja tuttua kuviota uusissa ympyröissä. Käytännössä tämä näkyy tänään parhaiten siinä, että moni ministry mielellään kutsuu itseään "apostoliseksi ja profeetalliseksi" vain sillä perusteella, että toimitaan perinteisten kirkkojen ja seurakuntien ulkopuolella. Kuitenkaan mitään vanhasta poisoppimista ei ole tapahtunut, vaan vanhaa ministry- tai järjestökuviota vaan aletaan pyörittää uudessa kontekstissa.

Nöyryys ja kuuntelemisen taito ovat usein välttämätön alku vanhoista kuvioista poisoppimiselle ja ihan uuden oppimiselle myöskin. Usein kyse on myös aikaa vaativasta prosessista, mikä sekin tuottaa vaikeuksia joillekin. Mutta mahdoton tuo tehtävä ei suinkaan ole ja sitä kautta alkaa myös kasvu omaan hengelliseen vanhemmuuteen. Omat mokamme ovat usein kaikkein hedelmällisin kasvualusta uudelle ja paremmalle, jos osaamme ne vain ottaa sellaisina.