Hengellisen vanhemman vastuusta

Olipa kerran eräällä lasten kesäleirillä oli mukana pari kolme sellaista vintiötä, jotka aina koettelivat rajoja, tekivät kaikkia pikkukepposia ja muuta mukavaa. Leirillä oli useita kymmeniä muksuja, mutta nämä pari kolme veijaria teettivät leirin sääntöjen rikkomisella enemmän töitä suhteessa muihin leiriläisiin. Kun nämä ongelmat havaittiin, niihin päätettiin puuttua heti ja ripeällä kädellä. Leirin vetäjinä toimivat vanhemmat kokoontuivat iltanuotion jälkeen, lasten mentyä jo nukkumaan yhteen miettimään, mitä asialle pitäisi tehdä.

Päätettiin tehdä näille rakkaille pojankoltiaisille selväksi rajat - turvalliset ja kaikille yhteiset - joiden puitteissa piti olla ja elää, mikäli haluttiin leirillä olla. Pojat kutsuttiin lempeään, mutta tiukan asialliseen puhutteluun ja pelisäännöt tehtiin selväksi. Pojille annettiin pienehkö rangaistus muistutukseksi siitä, että säännöt koskivat myös heitä ja leirin vetäjinä toimivat aikuiset olivat johtoasemansa vuoksi vastuussa myös heistä.

Niine hyvine kului pari päivää leirillä, kunnes huomattiin uusi outo piirre näiden vintiöiden olemuksessa. He eivät ainoastaan jatkaneet entisiä konnuuksiaan - vähän salassa ja sordiinolla, mutta kuitenkin - mutta heistä oli tullut myös uhmakkaita leirin aikuisia kohtaan. Syykin selvisi aika pian. Vaikka kaikki leirin vetäjät - aikuiset siis - olivat yhdessä sopineet pitävänsä kiinni samoista pelisäännöistä suhteessa leiriläisiin, niin yksi lipesi linjasta. Hän suosi salaa näitä viikareita, katseli läpi sormien heidän tekemisiään ja jopa liittoutui heidän kanssaan muita aikuisia vastaan - selän takana tietty.

Tilanne oli jonkin aikaa lähes tulkoon mahdoton. Muut vanhemmat yrittivät pitää hommaa koossa, mutta yksi vetäjistä luisti rintamasta. Vaikka hän edessä päin vakuuttelikin muuta, niin takana päin tilanne oli toinen. Kaikkien turvaksi tehty verkko vuoti yhdestä kohtaan. Yli mentiin siitä, missä aita oli matalin ja tätä jatkui, kunnes sitten sattui pienehkö onnettomuus, mikä sai aikaan sen, että pojat pelästyivät pahan kerran ja lepsuiluun syyllistynyt vetäjä alkoi ryhdistäytyä havaittuaan, että homma ei toimi näin.

Tarinalla oli onnellinen päätös, kaikeksi oneksi. Ketään ei sattunut pahasti ja leväperäinenkin oppi jotain, toivottavasti.

Tämä tarina kuvaa hyvin sitä vastuuta, joka aikuisella yleensä on suhteessa kasvatettaviin. Sama pätee myös suhteessa hengelliseen vanhemmuuteen. Myös sen homman luontaisetuihin kuuluu vastuu ja oikeus ottaa vastaan kaikki se kiukuttelu, uhmakkuus, kapinointi ja jopa yritykset tekeytyä marttyyriksi ja uhriksi. Näiden ei saa antaa sumentaa näkökykyä. Jokainen vastuullinen isä ja äiti ymmärtää tämän. Tämä itkunsekainen ryöpytys on vain kestettävä ja rajoista pidettävä silti kiinni. Eräs entinen kollegani määritteli nuoriso- ja kasvatustyön kolmella määreellä: rajoja, rakkautta ja riittävästi ruokaa. Korostan, että sama pätee myös hengelliseen vanhemmuuteen. Muuten seuraukset ovat vähintäänkin huonot, joskus jopa tuhoisat. Joka tapauksessa vastuu on silloin vanhempien.