"Köyhyysongelma on vaarassa räjähtää silmille. Heikoimmassa asemassa oleville ei anneta mahdollisuutta kohentaa tilannettaan omalla työllään. Sairaat, vammaiset, pitkäaikaistyöttömät ja osatyökykyiset jäivät nuolemaan näppejään. Sata-komitean perusturvajaostossa istunut köyhyystutkija Heikki Hiilamo pettyi komitean työhön. Kaikki suuret ongelmat jäivät ratkaisematta ja köyhyysongelma jatkuu. Työn ja sosiaaliturvan yhteensovittamisessa epäonnistuttiin. Nuorten ei kannata mennä kesätöihin, koska se leikkaa perheen toimeentulotukea. Järjestelmä kahlitsee ja piinaa, kun sen pitäisi tukea ihmisten oma-aloitteisuutta.
- Byrokratialoukut pitäisi poistaa, jotta työ olisi marginaaliryhmille aidosti kannustavaa, Hiilamo korostaa.
Hän syyttää työmarkkinajärjestöjä siitä, että ne jakoivat perusturvaan tarkoitetut rahat hyvätuloisille. Palkkatyöstä on tulossa hyvinvoivan enemmistön linnake, jonne ei haluta päästää "rupusakkia"."
Olen itse miettinyt tätä kansan kahtiajakautumisen problematiikkaa 90-luvun alun suuresta lamasta ja sitä seuranneesta media- ja sisäpiirijohtoisesta EU-integraatiosta lähtien. Näen siinä sekä yhteiskunnallisen rappion ainekset että myös tietyn tuloksen. Israelin kansan kohdalla valtakunnan kahtiajakautuminen oli lopun alkua. Suurin osa VT:n profeettakirjallisuudesta pöyhii koko ajan tämän hajaantumisen syitä ja seurauksia: jumalanpalveluselämän rappiota, kansan siveellistä alennustilaa papit ja johtajat etunenässä, elintasokuilun kasvua, omaisuuden keskittymistä harvojen käsiin, epäjumalanpalvelusta ja poliittista peliä sen sijaan, että etsittäisiin Herraa. VT:n profeetat eroavat tämän päivän tuomiopäivän profeetoista siinä, että ne lupaavat kansalle kuitenkin valoisamman tulevaisuuden, tosin pakkosiirtolaisuuden kautta, jos he vain kääntyvät uskossa ja parannuksen teossa Herran puoleen. Olisiko meilläkin vielä sama toivo?
Ja kun vanhat muistijäljet oikein aktivoituivat kaivoin arkistojen kätköistä esille muistiinpanojani maailman menosta jostain 5-6 vuoden takaa...
”Pinnan alla muhii. Moni ihminen kokee epävarmuutta, potee henkistä epäviihtyvyyttä ja haluaa muutosta.” (Elinkeinoelämän valtuuskunta EVA:n raportti helmikuulta 2001)
Suomalainen kirjailija Paavo Haavikko on kirjansa ”Nuijasota” lopussa summannut yhteen Suomen historian käännekohtia ja kipupisteitä. Hän puhuu kolmesta murrosajasta maamme historiassa; ensimmäinen oli nuijasota 1590-luvulla, toinen v. 1918 tapahtumat ja kolmas nyt elettävä aika. Näihin kaikkiin liittyy Haavikon mukaan kaksi samanaikaista, yhteistä piirrettä; ulkopoliittinen murros on sattunut samaan aikaan, kun kansa on revennyt kahtia.
Samanlaisen historiantulkinnan tuo esille professori Heikki Ylikangas Peter von Bagh´in itsenäisyytemme vuosikymmeniä syväluotaavassa tv-dokumentissa ”Oi kallis Suomenmaa”. Kahtiajako tulee esille EU-kansanäänestyksessä jakautumisessa unioniin liittymisen vastustajiin ja puoltajiin. Ylikankaan mukaan kyse on ikivanhasta rajasta talonpoikaisen pohjoisemman Suomen ja eteläisen torppari-Suomen välillä.
Ollaanpa nyt rehellisiä Ehkä Paavo Haavikko oli mielellään yhteiskuntakriittinen tuomion profeetta. Meidän on siis uudelleen kysyttävä, mitä tämä on? Odottavatko suuret yhteiskunnalliset murrokset meidän pohjoista lintukotoamme lähitulevaisuudessa? Tuleeko yhteiskuntarauhamme järkkymään noilta em. vanhoilta pohjilta; heräävätkö nuijasodan ja punakapinan haamut jälleen eloon? Joku voi kysyä mitä varten perustetaan valmiusjoukkoja tai poliisin joukkojenhallintayksikköjä ja hankitaan joukkojenkuljetushelikoptereita? Onko kyse taaskin siitä, että ”kivet huutavat” aikain merkkejä - ”aika on paha” – kun pensistyneet uskovat eivät sitä tee?
On helppoa singota Jumalan tuomion salamoita noin vain, vailla osoitetta tai omista selvittämättömistä tarpeistaan ja katkeruuksistaan käsin. Paavalikin puhui siitä, miten ihmiset eivät kestä tervettä opetusta, vaan ikään kuin tilaavat itselleen opetusta omaan korvasyyhyynsä. (Ks. 2.Tim. 4:3.) Mutta on paljon, paljon vaikeampi olla Jumalan sanan taakan kantaja, jolla on tuomion sana Herralta, mutta jolla on myös Jumalan Isän sydämen mukainen mieli. (Ks. tästä esim. Jer. 9:1 sekä alaviitteet!)
Ajattelepa esimerkiksi, mitä profeetta Malakia sanoo heti kirjansa alussa; ”Ennustus, Herran sana Israelille Malakian kautta” (1:1). Parempi käännös tästä olisi ”Herran sanan taakka Israelille Malakian kautta”. Näin kääntävät esimerkiksi monet englanninkieliset käännökset. Heprean kielen sana ”massa”, jota tässä käytetään, tarkoittaa taakkaa, kuormaa ja painoa esimerkiksi kuormajuhdan päälle sälytettynä. Se kuvaa myös velvollisuuden tuomaa työmäärää ( näin esim. 2.Moos. 18:22:ssa). Profeettakirjallisuudessa se tarkoittaa usein tuomion julistamisen taakkaa. (Ks. tästä esim. Jer. 23:33-38). Aidon Herran profeetan osa ei siis ollut helppo, eikä kevyt – ei varsinkaan silloin, kun piti julistaa kansalle Jumalan tuomiota.
Muistan kuinka nuoruudessani 70-luvulla elimme itäisen suurvallan, nyt jo edesmenneen Neuvostoliiton varjossa. Uskovien keskuudessa oli tuolloin yleistä saarnata ja profetoida Neuvostoliiton miehitystä ja uskovien vainoja maahamme. Tässä ei sinänsä ollut mitään ihmeellistä tai väärääkään (ellei sitten ollut kyse vääristä profeetoista); eihän tarvitse muuta kuin hieman tuntea kansamme historiaa viimeisen tuhannen vuoden ajalta. Uhka on aina tullut idästä historiamme aikana ja kun vielä tiesimme (nii-in, tiesimme, vaikkemme sitä ääneen uskaltaneet sanoa!) uskovien vainoista ja Siperiaan karkotuksista, niin ei ollut vaikea tehdä asiasta tiettyjä johtopäätöksiä.
Eräs ystäväni kertoi, miten hän kavereidensa kanssa nuoruudessaan oli spekuloinut, miten toimisivat, jos alkaisivat uskovien vainot ja heitä käskettäisiin valitsemaan vainot, vankileirit, jopa kuolema tai Jeesuksen kieltäminen. Kun tuo nyt yli nelikymppinen mies muisteli nuoruuttaan ja sitä seuraavia vuosikymmeniä omassa elämässään, hän totesi sarkastisesti; ”Ei meistä monetkaan mitään vainoja tarvinneet; elämässä sinänsä oli ihan kylliksi”.
Tosiasia lienee se, että useimmat meistä, jotka tulimme uskoon ja elimme uskossa 70-luvulla, olemme hyvin yllättyneitä siitä, mihin suuntaan maailma lähti menemään tuosta ajasta eteenpäin. Voimakas taloudellinen kasvu ja teknologinen kehitys 80-luvulla ja sitä seurannut lama 90-luvun alussa jättivät pysyvät jälkensä siihen, mitä ennen kutsuimme ”pohjoismaiseksi hyvinvointivaltioksi”. Joku minua viisaampi onkin sanonut, että historian pitkässä juoksussa tämä hyvinvoiva lintukotomme jääkin mielenkiintoiseksi historialliseksi yksityiskohdaksi. Nyt puhutaan jopa paluusta takaisin säätyläisyhteiskuntaan, jolle on ominaista ”valtava tulonsiirto köyhiltä rikkaille” (Juha Siltala).
Ilonpilaajia on aina ollut olemassa ja vain harvoin he osoittautuvat todellisiksi profeetoiksi. Joku kyynikko puhuisi tässä kohtaa valtavan hienosti ohjatusta näytelmästä, jota näkymättömät tahot määrätietoisesti ohjaavat kulissien takaa tiettyä päämäärää kohti. Elämme uudelleen esille nousseiden salaliittoteorioiden aikaa – nyt vain globaalissa mittakaavassa.
Mutta mikä on Jumalan tarkoitus näiden muutosten kohdatessa meitä, niin yksilöinä kuin kokonaisina yhteisönäkin? On olemassa psykologinen ongelma, jota kutsutaan ”tottumuksen tyranniaksi”. Tämä tyrannia saa usein alkunsa puhtaasta halusta luoda taatut ja turvalliset olosuhteet elämälle, mutta ennen pitkää siitä tulee meille – niin yksilöille kuin kokonaisille yhteisöillekin – diktaattori, joka sitoo, sanelee ja säätelee kaikkea elämää. Perimmältään tämä johtuu siitä, että monet meistä kaikesta puheesta ja aidosta turhautumisestakin huolimatta pelkäävät muutosta. Muutosta halutaan, mutta mitään ei saisi tapahtua.
Raamatussa on kuvattu Mooabin kansan kohdalla tällainen tilanne Jer. 48:11-12:ssa; ”Surutonna on Mooab ollut nuoruudestaan asti ja levännyt rauhassa sakkansa päällä; ei sitä ole tyhjennetty astiasta astiaan, eikä se ole pakkosiirtolaisuuteen vaeltanut. Sentähden siihen on jäänyt sen oma maku, eikä sen haju ole muuttunut. Sentähden, katso, päivät tulevat, sanoo Herra, jolloin minä lähetän sille viininlaskijat, jotka sen laskevat ja tyhjentävät sen astiat ja rikkovat sen leilit.”
Herra puhui muutoksesta kuvaillessaan tyhjentämistä astiasta toiseen. Sillä tavoin viini puhdistettiin tuohon aikaan. Se kaadettiin astiaan ja sen annettiin seistä jonkin aikaa. Sen seistessä epäpuhtaudet laskeutuivat pohjaan. Sitten se kaadettiin toiseen astiaan ja taas sen annettiin seistä, jotta jäljellä olevat epäpuhtaudet voisivat jälleen laskeutua. Siten viinistä tuli sitä puhtaampaa, mitä useammin sitä oli kaadettu astiasta toiseen.
Koska Mooabin kansa ei ollut kokenut puhdistavia muutoksia, sen kansan ”viini” oli epäpuhdasta; siksi Herra sanoi tyhjentävänsä sen astiasta. Aina kun viini kaadettiin uuteen astiaan, se sekoittui; syntyi liikettä ja sekoittumista, joka toi epäpuhtaudet pintaan. Aina joutuessamme muutoksen kouriin monet asiat elämässämme alkavat tulla pintaan. Tästä syystä Herra sallii usein elämäämme radikaalejakin muutoksia, jotka useimmiten ovat meille hyvin hämmentäviä, koska ne rikkovat totutut kaavat.
Me elämme nyt valtavan suuren kulttuurisen ja yhteiskunnallisen murroksen aikaa. Tämä on totta nimenomaan täällä teollistuneissa länsimaissa, joissa valistuksen jälkeinen humanismi on päässyt kukkaansa. Usein on vain niin, että kypsyminen on ensimmäinen merkki hyvin alkaneesta mätänemisestä.
Myös demokratia, tuo antiikin Ateenan ainutlaatuinen saavutus, näyttää tulleen tiensä päähän. Jo v. 1980 ”Christianity Today”-lehden haastattelussa englantilaiselta kristityltä kirjailijalta, tohtori Martin Lloyd-Jones´ilta kysyttiin: ”Miltä maailmanhistorian seuraavat kaksi vuosikymmentä näyttävät, jos me saamme ne?” Tähän Lloyd-Jones vastasi: ”Pelkään pahoin näkeväni vain romahtamista. Demokratia on perimmäinen poliittinen asetelma – kaikki muut hallitusmuodot olemme jo ohittaneet. Kuitenkin demokratian takana väijyy joko diktatuuri tai täydellinen sekasorto. Loppu on todennäköisempää; 666 on ihmisen luku ja juuri sitä on demokratia, ihmisen itsepalvontaa. En ole lainkaan varma, että saamme aikaa vielä 20 vuotta. Nyt on vaikuttamassa paljon sellaista, mitä ei ole ollut koskaan aikaisemmin. Luulen, että olemme todistamassa politiikan murtumista. Kulttuurimme on romahtamassa.”
Mitä siis tuleekaan tilalle, kun sekä kapitalismi että sosialismi – nuo modernin projektin ”suuret kertomukset” – ovat kulkeneet tiensä päähän? Suurten kertomusten aika on ohi, kuten postmodernin aikamme profeetat niin kärkkäästi toistavat. Toisaalta yksi suuri kertomus elää edelleen ja voimistuu päivä päivältä; suuri länsimainen Baabelin torni, sen pystyttäminen ja sen tuoma vapaus ja autuus – ”rakentakaamme itsellemme kaupunki ja torni, joka ulottuu taivaaseen” (1.Moos. 11:4).
Mahtavatkohan nämä ajatukset edelleenkin olla ajankohtaisia?
1 comment:
Mistä ihmeestä sillä Timolla riittää tätä juttua? Eikä sulla ole tarpeeksi kotitöitä, kun kerkiät näitä pienoisromaaneja tänne blogiisi kirjoittamaan?
Pari tarinaa kahtiajaosta:
Eka juttu:
Kaksi punasotilasta olivat junalla matkalla ennen talvisodan puhkeamista joukkojen kokoamispaikalle. Kaverit juttelivat, että nyt se on Mannerheimkin meidän puolella.
Yhteinen vihollinen sai suomalaiset yhdistymään venäläisiä vastaan huolimatta tuoreessa muistissa olleista keskinäisistä kahinoista.
Vastaava toteamus tuli ilmi ennen muutama vuosi sitten Lahdessakin pidettyä EU-huippukokousta, jossa Venäjän suhteet olivat keskeisenä teemana. Silloin puhuttiin, että riitainen EU-yhdistyi yhteisen uhkan edessä. Taisi tosin olla enemmän puheita kuin tekoja.
Toinen juttu:
Kainuulainen valtiopäivämies ja tienraivaaja järjesti Vapaussodan jälkeen Kainuun korpimaisemissa puhetilaisuuksia, joissa hän vetosi itsenäistymisen puolesta ja vetosi kuulijoihin kommunistisen aatteen petollisuudesta. Puheet kainuulaisilla tukkityömailla olivatkin tarpeen, sillä rajantakainen kommunistikiihotus oli laajaa.
Hallan ukko oli kotitalossaan Hallassa tarjonnut aina kulkijoille yösijan, antanut ruokaa työtä vastaan ja auttanut vähäosaisia. Hän oli saavuttanut luottamuksen laajoissa kansalaispiireissä. Pahimmat punaisetkin asettivat hänet erikoisasemaan: "Hallan ukko saa olla rauhassa, vaikka muut porvarit tapettaankin, sillä hän on ollut hyvä työnantaja ja kohdellut työläisiä ihmisinä."
Hallan ukko on hyvä esimerkki kokoajasta, vaikuttajasta ja yhdistäjästä vaikeina aikoina Kainuun historiassa.
Lukekaa WSOY:n kustantama kirja Hallan Ukko. Yleissivistys lisääntyy aimoannoksen.
Kiinalaiset kotiseurakuntaliikkeiden johtajat yhdistyivät suuren Takaisin Jerusalemiin -näyn seurauksena, vaikka olivat ajautuneet omaa erikoisasemaansa korostaen erilleen opillisia painotuksia korostaen.
Yhteinen vihollinen tai riittävän suuri haaste auttavat löytämään - jopa kristitytkin toisensa.
Post a Comment