Auttajan varjo (Vanhat muistijäljet aktivoituvat, osa I)

Tämä hengellisen vanhemmuuden teema on aktivoinut vanhoja muistijälkiäni jostain 90-luvulta. Kysehän ei ole mistään erityisestä hengellisestä vanhemmuudesta, vaan perimmältään vanhemmuudesta yleensä. Ei näillä kahdella voi olla eri sääntöjä, arvoja ja periaatteita. Lähtötilanne näyttää olevan se, että Paavali antaa ymmärtää ylipäätään kaiken vanhemmuuden olevan lähtöisin Jumalasta ja saavan merkityksensä Hänestä käsin. (Ks. Ef. 3:14-15.) Niin hurjalta kuin se kuulostaakin, kaikkein epäonnistuneinkin ja surkein isähahmo, mitä maa päällään kantaa, heijastaa jotain kuvaa Jumalasta Isänä, vääristyneimmilläänkin. Ihan niin kuin jokaisessa meissä on Jumalan kuva luomisen perusteella, oli meidän elämäntilanteemme mikä hyvänsä. Kuva voi siis olla turmeltunut, mutta yhtä kaikki se on.

Lisää raamatullisia periaatteita tähän alkuun. Jeesus sanoo, että "Poika tekee vain sitä, mitä näkee Isänsäkin tekevän". (Ks. Joh. 5:19.) Sama pätee niin hengellisessä kuin maallisessakin elämässä. Edelleen Paavali liittää seurakunnan kaitsijan (kr. episkopos) toimenkuvaan kyvyn hallita ensin oma kotinsa, ennen kuin hän kykenee ottamaan vastuulleen Jumalan perheväen paimenuutta. (Ks. 1.Tim. 3:1-5.) Huomaamme siis, että niin hengellisellä kuin biologisella tai maallisella vanhemmuudella on tietty vastaavuus: samat pelisäännöt, periaatteet ja arvot. Sama koskee myös lapseutta. (Vrt. 1.Kor. 4:15.)

Niistä vanhojen muistijälkien aktivoitumisesta... Joskus 90-luvulla työskennellessäni kotikaupunkini palveluksessa erityisnuorisotyöntekijänä törmäsin kovin usein tiettyyn auttamisen problematiikkaan. Työ oli paljolti ilta-, yö- ja viikonlopputyötä ja sen kohderyhmänä olivat päihteitä käyttävät ja sosiaalisesti moniongelmaiset 12-18v. lapset ja nuoret. Kyse oli siis ns. kenttätyöstä, ei asiakkaiden vastaanottamisesta jossain virastossa tai auttamispisteessä.

Tämä auttamisen problematiikka ilmeni siinä, että hyvin usein jouduimme miettimään omaa auttamistyötämme siltä pohjalta olimmeko itse mahdollistaja vai puuttuja? Loinko itse asiassa omalla hyvää tarkoittavalla auttamistyölläni edellytykset nuoren hänelle itselleen ja hänen ympäristölleen tuhoisalle käyttäytymiselle? Vai halusinko ajoissa puuttua asiaan, tehdä asialle jotain, pysäyttää nuoren alkavan päihde-, varastamis- tai hyväksikäyttökierteen? Näiden kokemusten pohjalta voin vakuuttaa teille, hyvät lukijani, ettei varmaan ole montaa yhtä hankalaa tilannetta, kuin joutua ns. nuorten epäsuosioon katutyössä. Ei ollut mitään viraston, laitoksen tai toimiston raameja suojana, vaan oltiin ihan omillamme. En enää ollutkaan mukava, kiltti setä auttamispisteessä A kuuntelemassa pää ymmärtäväisesti kallellaan. Eräs kollegani totesikin, että näillä nuorilla on kyllä ympärillään ammattiauttajia pilvin pimein, mutta ei juurikaan ketään terveellä maalaisjärjellä varustettua vastuullista aikuista.

Kaikki eivät menetelleet näin. Oli sellaisia kollegoja kaupunginlaajan yhteistyön tasolla (jossa olivat mukana kaikki samojen nuorten parissa työskentelevät ihmiset), jotka eivät esimerkiksi pitäneet kiinni sovituista yhteisistä pelisäännöistä sellaisten nuorten kohdalla, jotka käyttäytyivät väkivaltaisesti, hajoittelivat paikkoja eivätkä muutenkaan sopeutuneet yhteisiin pelisääntöihin. Joku saattoi jopa piilotella ja suojella rikoksen tehnyttä nuorta kaiken lähimmäisenrakkauden nimissä, tarkoittaen varmasti sisimmässään hyvää ko. nuorelle, mutta tehden pitkässä juoksussa vain karhunpalveluksen hänelle. Hyvän jätkän maine säilyi, mutta nuorelle itselleen se ei ollut hyväksi. Samalla kyllä kaivettiin maata jalkojen alta myös muiden tekemältä työltä samojen nuorten parissa.

Törmäsin myös sellaisiin auttamishaluisiin aikuisiin, jotka hyysäsivät nuoria. Useimmiten tämän hyvää tarkoittavan, mutta usein naivin ja sinisilmäisen auttamisen vimman takana oli halu kokea itsensä tarpeelliseksi, olla nuoren kaveri ja auttaa. Auttaminen saattoi joskus olla jopa tärkeämpää auttajalle itselleen kuin autettavalle. Suomalainen teologi, kirjailija ja eetikko Martti Lindqvist puhuukin auttajan varjosta, joka käsittelemättömänä asiana saa auttamishaluisen henkilön mielellään hakeutumaan hoiva-alan ammatteihin, mutta joka saattaa vaikuttaa jopa haitallisesti hänen ammatilliseen työskentelyynsä. Siinä auttajan omat tarpeet nousevat tärkeämmiksi kuin autettavan.

Käytännössä tämä tuli esille esim. sellaisissa tilanteissa, jossa joku hyvää tarkoittava vanhempi halusi ottaa näitä "kadun nuoria" yöksi kotiinsa. Oletus oli se, ettei heillä ollut mitään paikkaa mihin mennä. Huomaa se, että kyse oli 12-18v. tavallisista kouluja käyvistä murrosikäisistä nuorista. Tällainen hyväuskoisuus poiki hyvin nopeasti suoranaista hyväksikäyttöä, kun ko. nuori kavereineen tunki yökylään muutaman kaverinsa ja mäyräkoiran kanssa. Mitä itse asiassa tapahtui? Mahdollistettiin näiden nuorten vääränlainen elämäntyyli. Nuori ei tullut mitenkään autetuksi, mutta hyvää tarkoittava aikuinen oli juuri pelastanut koko maailman. Se, mitä olisi tarvittu, olisi ollut rajoja ja rakkautta. Rakkaus irrotettuna rajoista muuttuu anarkiaksi, laittomuudeksi ja lopulta jopa rakkaudettomuudeksi.

Oma työhistoriani siis sijoittui 80- ja 90-luvulle, eikä tuolloin voinut mitenkään välttyä törmäämästä hyvinkin idealistiseen näkemykseen vapaan kasvatuksen kaikkivoipaisuudesta. Tässä mielipideilmastossa meidän erityisnuorisotyöntekijöiden ilmoille heittämä kysymys "mahdollistaja vai puuttuja?" herätti aluksi närää, mutta 90-luvun lopulla koulujen vanhempainiltoja kiertäessäni huomasin kyllä ilmapiirin muuttuneen. Monesta suusta kuului se, että "vapaan kasvatuksen tie oli kuljettu loppuun".

Eräs asia ei ole koskaan lakannut hämmästyttämästä minua - ja tässä kohtaa suuntaan katseeni myös itseeni. Ainakin tuolloin vielä näytti siltä, että nimenomaan kristilliset piirit (so. kirkot, seurakunnat ja järjestöt) pitivät kaikkein itsepintaisimmin kiinni tästä vapaan kasvatuksen ihanteesta. Tämä seikka on aina hämmästyttänyt minua. Eihän tuo ajatus ole edes mitenkään kristillinen. Sehän perustuu näkemykseen ihmisluonnon hyvyydestä, ei syntisyydestä. Kun luet Raamattua ja sieltä erityisesti Sananlaskujen kirjaa, niin löydät tyystin toisenlaiset kasvatusperiaatteet. Nämä raamatulliset arvot ja periaatteet kristityt näyttävät johdonmukaisesti sivuuttaneen, paradoksaalista kyllä juuri kristillisen lähimmäisenrakkauden nimissä. Olisikohan käynyt niin, että tämän maailman henki ja sen mukana humanistinen moniarvoisuus ja relativismi on saanut lujan otteen aikamme kristityistä?

Hyvänä esimerkkinä tästä oli joitain vuosia sitten käyty keskustelu nuorten tupakoinnista evl. kirkon rippileireillä. Tupakkalakihan kieltää alle 18v. tupakoinnin, mutta kirkkohallitus ei nähnyt tuolloin hyväksi kieltää tupakointia, koska "täydellinen tupakointikielto aiheuttaisi käytännön ongelmia ja syrjisi osaa nuorista." Hämmästyttävää oli myös kirkollisilta tahoilta tulleet rippikoululeirien tupakointia edelleen puolustavat kommentit. Sanottiin, että rippikoululeirien tehtävänä ei ole tupakasta vieroitus. Kirkon ensisijaisena tehtävänä ei olekaan ensisijaisesti tupakasta, alkoholista tai huumeista vieroitus. Mutta se ei tarkoita, että näiden aineiden käyttö saisi olla sallittua rippikoululeireillä. Keski-Lahden kirkkoherra Pekka Särkiö puolusti tupakoinnin sallimista sillä, että eihän se kielto toimi kouluissakaan. No, tähän en osaa sanoa mitään, mutta sellainen kasvatusperiaate tuntuu hämmästyttävältä, että jokin asia pitää sallia, koska jotkut nuoret kuitenkin rikkovat sääntöä.

Ajatuskulku menee siis jotenkin niin, että kun kerran olemme kuitenkin syntisiä, niin onko sillä nyt niin väliä...? Jaa-a, taidanpa kaivaa Sananlaskujen kirjan esille ja alkaa perehtyä siihen oikein kunnolla.