Myrkylliset seurakunnat

 

Olen viime päivinä lukenut Marc A. Dupontin kirjaa Toxic Churches, Restoration from Spiritual Abuse (Sovereign World, 2004, UK) ja se on todella terveellisellä tavalla ravisteleva kirja. Se tuo terveen ja raittiin näkökulman, kun puhutaan hengellisestä väkivallasta ja siitä toipumisesta.

Mitä hengellisellä väkivallalla sitten tarkoitetaan? Erään määritelmän* mukaan kyse on jonkun tai joidenkin ihmisten hengellisen auktoriteetin väärinkäyttämisestä, mikä tuottaa vaurioita ihmisen hengelliselle hyvinvoinnille tai haittaa heidän hengellisen kasvunsa toteutumista. 

Hengellinen väkivalta voi olla tietoista tai tiedostamatonta, mutta yhtä kaikki se on vaikutuksiltaan hyvin tuhoisaa. 

Se ilmenee yleensä hierakkisesti ylhäältä alaspäin tapahtuvana "jyräämisenä", kovana johtajuutena, mutta se voi olla myös yhteisön jäsenten harjoittamaa hengellistä väkivaltaa omaa pastoriaan tms. kohtaan. Tällöin syynä on usein yhteisön johtajan oma turvattomuus, pelokkuus ja alttius ulkopuolisille vaikutteille/vaikuttajille. Toki tämäkin voi poikia kovaa ja autoritaarista johtajuutta, jolle on ominaista kyvyttömyys myötäelämiseen tai ymmärtämättömyys ihmisten tarpeita kohtaan. 

Tämä ilmenee käytännössä sanoin ja/tai teoin, jotka vaikuttavat vääristävästi ihmisen kuvaan Jumalasta ja Hänen tahdostaan ihmistä kohtaan. Kyse voi olla uhkailusta tai pelottelusta, julkisesta nolaamisesta ja nöyryyttämisesta tai kontrollin ulottamisesta henkilön yksityiseen elämään, kuten rahankäyttöön, pukeutumiseen, aviopuolison tai ammatin valintaan yms. Mielenkiintoinen toteamus kirjassa oli, että on kyse millaisesta vallan väärinkäyttämisestä hyvänsä - seksuaalisesta, hengellisestä, psyykkisestä tai ruumiillisesta - niin sen vaikutukset ovat samankaltaiset; häpeä, syyllisyys, itsensä syyttäminen tapahtuneesta jne. 

Hengellinen väkivalta voi ilmetä myös teologisena tai dogmaattisena "jyräämisenä", jossa toiselle osapuolelle ei anneta mahdollisuuksia esittää omaa näkökantaansa. Se voi olla myös sielullista rukousta/esirukousta jonkun puolesta, jolloin siihen liitetään syyllistämistä ja tuomitsemista. 

Dupont luettelee muutamia sellaisia tunnusmerkkejä, jotka hyvin usein viittaavat yhteisössä tapahtuvaan hengelliseen väkivaltaan ja huonoon johtajuuteen:

• yhteisössä vallitsevat hengellisen elitismin ja/tai eristäytymisen asenteet
• johtajien harjoittama toisinajattelijoiden tuomitseminen ja suoranainen "kirousten" langettaminen
• ihmisten henkilökohtaiseen elämään puuttuminen, mikä tarkoittaa ihmisen vapaan tahdon ja kieltämistä
• johtajuus ilman tilivelvollisuutta mihinkään suuntaan
• Jumalan ja johtajan palvelemisen häilyvä raja
• uskonnollinen lakihenkisyys, ihmisten alistaminen ja tuomitseminen ehdonvallan asioissa tai rippisalaisuuden rikkominen
• syntipukkien etsiminen ja ongelmien ulkoistaminen, jopa kieltäminen
• alaisten ja vastuunkantajien jatkuva vaihtuminen

Kyse ei ole mistään uudesta ilmiöstä, vaan Raamattu puhuu siitä monin tavoin. Mainittakoon esimerkkeinä tästä Hesekielin kirjan luku 34 (erityisesti jakeet 2, 4 ja 18-19) ja Jeesuksen puhe kirjanoppineita ja fariseuksia vastaan Matteuksen evankeliumin luvussa 23 (erityisesti jakeet 2-4, 13-15). Tämän väärän hengellisen auktoriteetin vastakohdaksi voimme asettaa Jeesuksen esimerkin hyvänä paimenena Matt. 9:36:ssa: "kun Hän näki kansanjoukot, Hänen tuli sääli, sillä ihmiset olivat nääntyneitä ja hylättyjä kuin lampaat, joilla ei ole paimenta".

Lopulta kirja tuo hyvin esille sen, miten ensiarvoisen tärkeä on antaa anteeksi näille ihmisille. Todelliseen vapautumiseen ei ole mitään muuta tietä. Löytyy kirjasta toki paljon (ja todella hyviä) neuvoja hengellisestä väkivallasta toipumiseen muutenkin, mutta suosittelen jokaiselle tämän kirjan lukemista itse. 

-------

* Ellel Ministries UK, Flagship Programme 2017.

Virtasen lyhyt joulupakina

Virtanen käveli muina miehinä keskustan joulukadun poikki, kun hän havaitsi kaksi puolituttua kaveria puhumassa megafoniin. Kolme neljä joulukiireiltään pysähtynyttä kaupunkilaista kuunteli heitä hetken aikaa, kunnes jatkoivat matkaa.

- Joulun ajan ylimääräinen hiilikuorma tulee pääasiassa lihapainotteisesta joulutarjoiluista, ruokahävikistä ja joululahjoista, joita ei olisi muutenkin ostettu tarpeeseen! lausui toinen kaveruksista megafoniin. Ääni kaikui paikallisen kauppakeskuksen seinästä. Joku ohikulkija kääntyi vielä katsomaan tätä pienimuotoista demonstraatiota. 

- Mitäs Virtanen tähän sanoo? kysyi toinen kaveruksista haastavasti, katsahtaen tiukasti Virtaseen.

- Noo, periaatteessa olen samaa mieltä, mutta eiväthän nuo luettelemasi asiat oikeastaan mitenkään liity joulun todelliseen sanomaan, Virtanen tuumiskeli rauhallisesti ja kääntyi lähteäkseen. Rouva kotona jo odotti riisipuuron kanssa.

- Uskovaiset ne haluaa viedä kaiken ilon ihmisiltä... Virtanen kuuli toisen kaveruksista mutisevan peräänsä.

Marginaalisuudesta vielä

 Entä mitä Raamattu sanoo marginaalisuudesta? Edustiko Jeesus sitä? 

Länsimaiden valtiollistetun kristinuskon taustaa vasten saattaa olla vaikeaa ymmärtää ajatusta raamatullisesta marginaalisuudesta. Kun on, kuten minä, syntynyt ja pitkään elänyt todellisuudessa, jossa kristinusko on ollut ikään kuin kulttuuriimme sisäänkirjoitettu primus motor, on vaikeaa hahmottaa divina margine´a. Erityisen yllättävänä se näyttäytyy tilanteessa, jossa tuo aiempi hegemonia syrjäytetään ja usko ajetaan uudelleen marginaaliin.

Vanhan testamentin profeetoista erityisesti Jesajan ja Jeremian hellimän ajatuksen "pyhästä jäännöksestä" luulisi selventävän kuvaa. Kun aiempi uskonnollinen valtavirta pyyhkäistään olemattomiin, jäljelle jää vain pyhä jäännös, eikä tämä tapahdu kivutta (kuten se ei tapahdu nytkään). Jäännöksen on selvittävä pimeässä, vaivan alla ja halveksittuna (Jes. 8:23). Mutta pyhän jäännöksen profeetallinen sanoma sisältää myös ajatuksen tähän marginaaliin syntyvästä Messiaasta. Kansa, joka vaeltaa nyt pimeydessä, näkee suuren valkeuden, ja ne, jotka asuvat suorastaan kuoleman varjon maassa, niille loistaa valkeus (Jes. 9:1). Poikki hakatun puun kannosta versoo esiin uusi Vesa, joka tulee aikanaan korjaamaan koko potin (Jes. 11:1). Lohdutukseksi voidaan sanoa, että lopulta koittaa uuden jumalallisen valtavirran aika, mikä ei noudata aiempia kalentereita.

Tästä messiaanisesta vesasta sanotaan, että Hänkin syntyy marginaaliin, kuin juuri kuivasta maasta. Hänellä ei ollut ihmissilmin mitattavaa vartta eikä kauneutta, ei ihailtavia titteleitä tai oppiarvoja, eikä mainittavaa muotoa, johon olisi voitu mielistyä. Päinvastoin, Hän oli ylenkatsottu ja ihmisten marginaaliin työntämä ja hylkäämä (Jes. 53:2-3). Niinpä Hänestä sanotaan, että tästä marginaalista Hän tulee; omalta pohjaltansa Hän on kasvava. Mutta tästä marginaalista käsin Hän myös rakentaa todellisen ja oikean Jumalan huoneen (Sak. 6:12). 

Tällainen marginaalinen messiashan Jeesus Nasaretilainen maanpäällisen elämänsä aikana oli. Hän kykeni ilman huolen häivää maksamaan verot keisarille ja antamaan uskonnolliselle eliitille sille viran puolesta kuuluvan arvostuksen (Matt. 22:21, 23:2-3). Tosiasiassa mitään tuosta ei ollut pois Häneltä itseltään, koska Hänen valtakuntansa ja kuninkuutensa ei ole tämän maailman valtavirran määriteltävissä. Kuitenkin kunnia piti antaa sille, jolle se kuuluu eli Jumalalle ja hyvät teot piti tehdä täysin toisenlaisista motiiveista eli nöyryydestä ja kunnioituksesta Jumalaa kohtaan (Matt. 22:21, 23:8-12). 

Jeesus ei uskonut itseään niille, jotka kovin kevein perustein ilmoittautuivat Hänen kannattajikseen. Hän tiesi tasan tarkkaan sen, mitä ihmisessä on ja näki valtavirtaa ajavien motiivien läpi. Niinpä Hän ei oman julkisen toimintansa aikana sitoutunut mihinkään olemassaolevista poliittisista tai uskonnollisista puolueista, ei selootteihin, eikä essealaisiin, ei fariseuksiin eikä saddukeuksiin, eikä herodilaisiin. Hän kasvoi omalta pohjaltaan, niin kuin juuriverso kuivasta maasta ja osoittautui lopullisen pelastuksen tuojaksi.

Tältä pohjalta ei sitten ollut ihme, että eräästä Häneen Messiaanaan uskovien seurakunnasta sen istuttaja sanoi, ettei siinä joukossa ollut montaa inhimillisesti viisasta, mahtavaa, eikä jalosukuista. Päinvastoin, koko joukko oli oman aikansa marginaali-ihmisiä. Tämä tapahtui sen tähden, että Jumala valitsee sen, mikä on heikkoa, halpasukuista ja halveksittua, jotta se, mikä on jotain tämän maailman silmissä, joutuisi häpeään (1.Kor. 1:26-29). 

Ajatuksia marginaalisuudesta

 Olen viime aikoina miettinyt paljon käsitettä marginaali ja marginaalisuus. Tätä tutkistelua harrastan nyt nimenomaan hengelliseen elämään, seurakunnan työhön ja kristityn vaellukseen liittyen. Mitä marginaalisuus on, mitä se edustaa ja mitä se merkitsee valtavirralle? Marginaali ja valtavirta nimittäin ovat ääripäitä. Entä mitä ajattelevat tällaisesta aidot marginaali-ihmiset?

Itse luokittelen itseni marginaalikristityksi. Kristillisyyteni nousee ei-luterilaisesta perinteestä, vaikka siinä onkin ollut viidesläinen, sanoisinpa jopa muromalainen, mutta myös karismaattinen sävy. Törmäsin muutama vuosi sitten professori Miikka Ruokasen käyttämään termiin jälkitunnustuksellisuus, minkä hän on lanseerannut kiinalaisesta kristillisyydestä. Ruokasen mukaan jälkitunnustuksellisuus edustaa "uutta ja radikaalia ekumeenista mallia harjoittaa yhteyttä paikallistasolla sovituksen hengessä". Koen tällaisen itselleni läheiseksi ja luulen eläneeni tätä todeksi jo 1970-luvulta asti.

Seurakuntaelämää ajatellen edustan selkeästi "seurakunnallista toiseutta". En kuulu mihinkään olemassaolevaan viralliseen kirkkokuntaan, enkä ole jäsen missään yhdistyspohjaisessa seurakunnassa. Kuitenkin minulla on selkeä kristityn identiteetti ja elän sitä käytännössä todeksi omassa hartauselämässäni, omassa hengellisessä lähiyhteisössäni ja kotiseurakuntaliikehdinnässä sekä laajemmin muiden oman kotikaupunkini uskovien yhteydessä. 

Entä marginaalisuus kristinuskossa laajemmin? Muistan joskus ammoin silmieni auenneen lukiessani Uppsalan yliopiston kirkkohistorian professori Gunnar Westinin tiiliskiveä "Vapaan kristillisyyden historia". Opin huomaamaan sen, miten ns. virallisen kirkkohistorian tulkinta "eriuskolaisliikkeistä" olikin sikäli harhaanjohtava, että kyse olikin yhdestä kristinuskon haarasta. Tämä pitää erityisen hyvin paikkansa reformaation aikana. Vielä vavahduttavampaa oli huomata, miten näistä eriuskolaiskiikkeistä itsestään sukeutuikin Amerikan uudella mantereella olemassaolevaa valtavirtaa. Näyttää siltä, että nykyisin voimakkaimmin maailmassa kasvava kristinuskon muoto, helluntailais-karismaattinen kristillisyys, on saanut alkunsa marginaalista.

Entä marginaalisuus Suomen hengellisessä kentässä? Seuraavassa lyhyt lainaus vuosien takaa omista muistiinpanoistani.

"Eräs harvemmin plärätty blogi omalla kohdallani on Miettelijän päiväkirja, osa III, www.petjar.blogspot.com. Nyt siellä oli mielenkiintoinen, pitkähkö juttu ”Paavo Ruotsalaisesta ja välittömästä kokemuksesta”. Harva tyyppi kirkkohistoriassa on jättänyt yhtä syvää jälkeä suomalaiseen sielunmaisemaan, ajatellaan nyt vaikka Juha Siltalan kulttiteosta ”Suomalaisesta ahdistuksesta”. Jos taas ajatellaan evl. kirkkoa tänään, niin alun perin marginaalinen lahkolais- ja hurmosliike herännäisyys eli körttiläisyys edustaakin nyt valtavirtaa. Suurin osa luterilaisista papeista ilmoittaa samaistuvansa nimenomaan herännäisyyteen kirkon perinteisistä herätysliikkeistä.

Jotain perisuomalaista körttiläisyys siis edustaa maamme hengellisessä kentässä, jopa niin vaarallisella tavalla, että se voi – joko tahtomattaan tai tietoisesti, isien perintöä varjellakseen – jopa nousta aitoa ja tuoretta Jumalan Hengen vaikutusta vastustamaan. Tässähän ei sinänsä ole mitään uutta. Jeesuksen aikanakin kävi näin, muusta kirkkohistoriallisesta todistusaineistosta puhumattakaan. Eri asia on, ovatko uskonnolliset johtajat tai ihmiset ylipäätään oppineet tuosta mitään.

Olen usein ajatellut, että sekä Paavo Ruotsalainen että Martti Luther ovat molemmat historian väärin ymmärrettyjä hahmoja. He ovat kirkollisia ikoneita, joiden sanomiset ja tekemiset, koko curriculum vitae on kanonisoitu ja julistettu kaikkien suomalaisten yhteiseksi pyhäinjäännökseksi. Ehkäpä Ukko-Paavokaan ei ihan heti tunnistaisi itseään tämän maailmanajan eleniusten & co tulkinnoista ja selityksistä?"

Todellinen herätys alkaa melkein poikkeuksetta aina marginaalista, kuten Marko Jauhiainen osuvasti toteaa kirjassaan "Huomisen seurakunta". Oma kokemukseni tästä on se, että monet niistä asioista, jotka tänään edustavat suomalaiselle keskivertokristitylle ns. "lasten leipää", kuten esim. armolahjat tai ylistysmusiikki, olivat omassa nuoruudessani 70-luvulla hyvin marginaalisia ilmiöitä. Edelleen oma kokemukseni edellä mainitsemastani "seurakunnallisesta toiseudesta" on, että monet niistä totuuksista ja käytännöistä, jotka vuosituhannen vaihteessa edustivat niin luterilaisen kirkon kuin vapaiden suuntienkin piirissä hyvin marginaalista ilmiötä, ovatkin nykypäivänä hyvin kysyttyjä kultajyväsiä hengellisessä elämässä. Puhun nyt kotiseurakuntamallista ja sen edustaman orgaanisen lähiyhteyden merkityksestä. 

Marginaalisuuden hyviä puolia on ilman muuta se, mitä eräs tuntemani kristitty vaikuttaja on todennut: "...kun ei täydy välittää kaikenlaisista kirkollisista kotkotuksista". Ilman sarvia ja hampaita, parikymmentä vuotta sitten minua varoiteltiin moisien aatosten esille tullessa "luisumasta kristittyjen yhteyden reuna-alueille". Niinpä niin, ja eräänä aamuna herätessäni huomaankin koko kristityn maailman muuttuneen orgaanisuuden nimiin vannomaksi. Näinkö marginaalista tuleekin valtavirtaa? Voi olla, ettei kotiseurakuntaliikkeestä sellaisena pienenä versona, jona sen nyt näemme, koskaan tule mitään suomalaisen kristillisyyden valtavirtaa (enkä edes tiedä, toivonko sitä). Kyse on kuitenkin paljon syvemmästä ilmiöstä, kuin vain jostain "-laisuudesta". Kyse on ajattelutavan muutoksesta.   

Olisiko niin, että sensijaan, että puhumme marginaalista, alkaisimmekin nähdä monet marginaalisuudeksi kutsutun edustajat pioneereina ja edelläkävijöinä? Näyttää nimittäin siltä, että monet uusista käytännön teologisista innovaatioista nousevat marginaalista laajempaan tietoisuuteen, tullen aikaa myöten "lasten leiväksi". Ounastelen em. kaltaisten ilmiöiden, kuten jälkitunnustuksellisuuden ja seurakunnallisen toiseuden edustavan tätä kehitystä. Sen takia kannattaa tarkkailla marginaaleja ja ottaa oppia ja vaikutteita sieltä. Sieltä nimittäin voit löytää, nousevien, hiljaisten trendien ohella, myös merkkejä aidosta Jumalan Hengen uutta luovasta työstä. 

Omia kokemuksia

Kuluneen syksyn aikana olen miettinyt paljon identiteettiäni. 

Tärkeämpää kuin saada jotain itselleen, (on se virka, status, arvo, apuraha tai maine), on kasvattaa juuria syvemmälle uskossa Kristukseen. 

Meidän perusidentiteettimme on lapseus. Olemme aina ensisijaisesti Jumalan lapsia ja Hän on Taivaallinen Isämme. Identiteettimme ei määräydy meihin lyötyjen tai itse itseemme lyömiimme leimojen pohjalta. On kyllä hyvä miettiä, mitä ja millaisia leimoja minuun on lyöty? Kuka tai ketkä ovat näitä leimoja lyöneet? 

Avain tässä kaikessa on Kristus-keskeinen tarpeideni tyydyttäminen. Mihin se johtaa ihmisen, jos hänen sisällään on rakkauden nälkä? Johtaako se erilaisiin fantasioihin tai illuusioihin todellisuudesta? Tai muiden hyväksynnän etsimiseen eri keinoin?

Jumalan valtakunnan työntekijyyskin voi olla tällainen leima. Tätä kautta hankittu identiteetti voi olla haitallinen, jos se syrjäyttää lapseuden ja suhteen Taivaalliseen Isään. Jumala ei paranna meitä voidakseen käyttää meitä. Hän tekee sen päästäkseen suhteeseen kanssamme. 

Jeremian kirjassa on kuvattuna tilanne, jossa Israelin kansa on syyllistynyt kaksinkertaiseen syntiin. Toisaalta he olivat hylänneet oikean tien, mutta sen lisäksi he olivat valinneet oman tien (2:13). Itsensä manipulointi kipeiden kokemusten kautta on hyvin haitallista. Jos valtakunnan työntekijän identiteetti syrjäyttää lapseuden, voi jossain tilanteessa olla jopa parempi luopua valtakunnan työntekijyydestä, ettei huomaisi luopuneensa lapseudestaan. Seurakunnan vastuunkantajana saadut haavat voivat olla kaikkein hankalimpia parantumaan.   

Jumala-suhde on aina liittosuhde, ei työsopimus- tai työehtosopimussuhde, vielä vähemmän työnjakosopimus. Se on liittosuhde, joka perustuu rakkauteen. Jotka rakastavat toisiaan ovat myös sitoutuneita toisiinsa. 

Kannattaa siis miettiä tarkkaan ja syvästi, mihin olenkaan perustanut identiteettini. Muiden hyväksyntään seurakunnassa, kuulumiseen johonkin yhteisöön, kelpaamiseen joillekin ihmisille tai väärin tehostein pönkitettyyn itsetuntoon?  

Jumala haluaa suhdetta kanssasi. Hän ei ole viemässä läpi jotain kahdeksan kohdan ohjelmaa elämässäsi.

 

Valo Valosta

 

Kun Jeesus sanoi olevansa maailman valo, ja että kuka ikinä seuraa Häntä, ei vaella pimeydessä, vaan hänellä on elämän valo (Joh. 8:12), Hän itse asiassa viittasi siihen profeetalliseen totuuteen, jonka Jesaja toi esille muutama sata vuotta aiemmin:

"Aurinko ei enää ole valonasi päivällä, eikä sinua valaise kuun hohde, vaan Herra on sinun iankaikkinen valosi, ja Jumalasi on sinun kirkkautesi." Jes. 60:19

Jeesuksessa tämä profetia jo tuolloin sai täyttymyksensä. Jo nyt saamme mekin nauttia tämän sanan totuudesta Pyhässä Hengessä. Esimakuna taivaallisesta todellisuudesta Jeesus on jo nyt meidän valomme, emmekä elä, emmekä toimi enää pimeydessä. Toki tuo sana kaikessa täyteydessään odottaa vielä täyttä toteutumistaan, mutta tämän kohdan suhteen olemme mekin saaneet jo maistaa "tulevan maailmanajan voimia".

"Sinun tykönäsi on elämän lähde, sinun valossasi me näemme valon" Ps. 36:10 

Jumalan lähettämässä valossa, Pojassa, Sanassa ja Viisaudessa, me näemme Todellisen Valon, Isä Jumalan. Jeesushan on todellinen valo, joka valaisee jokaisen ihmisen. Jokainen, joka on nähnyt Hänet, on nähnyt myös Isän. Jeesushan oli Poikana Isä Jumalan kirkkauden säteily ja Hänen olemuksensa kuva.

Jumala Jumalasta, Valo Valosta, tosi Jumala tosi Jumalasta.

Tässä valossa me näemme paremmin ja selvemmin myös meitä ympäröivän maailman.

 

Erään radio-ohjelman anatomia

Viime viikon keskiviikkona (22.09.21) Ristin Voiton päätoimittaja Petri Mäkilä otti minuun yhteyttä. Pari viikkoa aikaisemmin toimittaja Elina Rautio oli haastatellut minua viikon 37 lehteen, jonka tiimoilta Mäkilä halusi minut radio-ohjelmaan keskustelemaan aiheesta mikä on seurakunta, miksi se on kriisissä ja mistä jäsenkato johtuu?

Muistan ihan ensimmäisenä empineeni kovasti. Nyt puhuttaisiin nimenomaan perinteisten vapaiden suuntien seurakuntien tilanteesta, enkä totta puhuen usko hirveästi tällaisten vanhojen rakenteiden kykyyn uudistua. Olen nähnyt, että muutoksia kyllä tapahtuu (ja monet niistä ovat hyviä ja tarpeellisia), mutta tosiasia on, että valtaosa näistä muutoksista olisi tapahtunut joka tapauksessa ajan myötä. Todellinen uudistuminen rakenteiden osalta on kuitenkin ihan eri juttu. Kyse on ajattelutavan muutoksesta, paradigman vaihtumisesta uuteen ja vanhan kovalevyn deletoinnista. Tilanne on vähän sama kuin, että toinen puhuu sunnuntaikokousten muokkaamisesta uuteen formaattiin ja toinen uskovien ajattelutavan uudistumisesta mitä tulee käsitykseen seurakunnasta. 

Anyway, menin sitten mukaan ohjelmaan, enkä vähiten siksi, että arvostan päätoimittaja Mäkilää kovasti. Suurin syy oli kuitenkin se, että kun hän alkoi puhumaan monista pastoreista, jotka haluaisivat tehdä seurakunnassaan rohkeitakin muutoksia, jokin sisälläni läikähti. Ymmärsin, ettei minun auttanut lähestyä asiaa niinkään herätyssaarnaajan tai veneenkeikuttajan näkökulmasta, kuin mentorin. Miten rohkaista nuorta pastoria tässä kohtaa?

Ymmärtäkää minut nyt oikein. En edelleenkään usko kauheasti vanhojen leilien pitävyyteen, kun niihin lasketaan uutta viiniä. Enkä pidä perinteistä pastorikulttia (vaikka monet sen edustajista ovat hyviä ystäviäni) minään merkittävänä voittona taivasten valtakunnalle. Neil Colea lainaten, meidän toivomme ei ole korkeasti koulutetussa papistossa (vaikka minulla ei tietenkään ole mitään korkeaa koulutusta vastaan sinänsä), vaan paremmin varustetuissa seurakuntalaisissa (enkä missään nimessä halua käyttää sanaa "maallikko"). Mutta kuten sanottua, jokin minussa kuitenkin läikähti (tai sitten vanhat muistijäljet vain aktivoituivat), kun ajattelin nuorempaa Jumalan valtakunnan työntekijän kutsumuksen saanutta henkilöä, miestä tai naista, näiden ristipaineiden keskellä.

Ohjelman jälkeen jäin miettimään, olinko osannut oikein antaa tukea, neuvoa ja sen sellaista em. kaltaiselle henkilölle? Olen itse tehnyt elämässäni rohkeita, radikaalejakin ratkaisuja, jotka, rehellinen ollakseni, ovat maksaneet minulle paljon, mutta jotka myös antavat minulle tiettyä selkänojaa puhua asioista. Mietin kuitenkin, ovatko neuvoni liian radikaaleja niille, jotka kokevat kutsumuksekseen (josta he tosiasiassa ovat yksin Jumalalle tilivelvollisia) työskennellä perinteisten kirkkokuntien piirissä? Jokainen arvioikoon sen seuraavasta itse.

Lähdetään liikkeelle perusteista. Kirkon tutkimuskeskus tekee mielestäni sen virheen (olletikin, että heiltä noin muuten löytyy ihan hyvää tutkimusta), että he tekevät johtopäätöksiä kristinuskon tilanteesta Suomessa sen pohjalta, millainen jäsentilanne on evl. kirkossa. Tämä on ymmärrettävää (edelleen vajaat 68% suomalaisista kuuluu nimellisesti tähän kirkkoon), mutta tosiasiassa se kertoo meille vain sen, että evl. kirkolla menee huonosti. Väitän, että Jeesus-uskon kokonaistilanteesta Suomessa se ei kerro läheskään kaikkea. 

Tilanne on vähän samanlainen vapaiden suuntien kohdalla siinä suhteessa, että mikäli jäsenkatoa (tai sunnuntaikokouksissa kävijöiden vähenemistä) heidän piirissään ilmenee, niin tämän ilmiön nähdään kertovan uskosta luopumisesta ja kristinuskon vaikutuksen vähenemisestä muutenkin. Tosiasia kuitenkin on, että tunnen monia ihmisiä, jotka eivät jätä perinteistä seurakuntayhteisöään uskosta luopumisen takia. He tekevät niin säilyttääkseen uskonsa (ja tiedän tämän olevan kipeä paikka monelle seurakuntapastorille). He etsiytyvät uusiin yhteyksiin tai aloittavat itse sellaisen halutessaan kasvaa uskossaan, mennäkseen syvemmälle suhteessaan Jumalan kanssa ja päästääkseen eteenpäin uskon tiellä. 

Muistan hyvin, kuinka minuakin liki kaksikymmentä vuotta varoiteltiin "luisumasta kristittyjen yhteyden reuna-alueille". Tosiasia kuitenkin on, että oleellinen kysymys  - kuinka kipeä se sitten onkin! - on, mikä saa ihmiset toimimaan niin? 

Yhtä lailla muistan, kuinka omasta perinteisestä yhteisöstäni lähtöä miettiessäni konsultoin asiaa kolmelta raskaan sarjan suomalaiselta hengellisen elämän vaikuttajalta, eräs näistä ystävistäni kysyi minulta, kuinka paljon olisin valmis riskeeraamaan? Olinko laskenut kustannuksia? No, hän totta vie oli oikeassa. En ole elämäni aikana jälkeenpäin miettinyt mitään muuta tekemääni ratkaisua niin paljon kuin tätä. Edelleen - ja tänään vielä enemmän! - seison sen takana. Sanon tämän vain sen tähden, että tämä on tärkeää muistaa. Jos haluat uudistua, se maksaa. Ja mikäli haluat vetää muita mukanasi tälle tielle, se maksaa vielä enemmän.

Siteerasin edellä arvostamaani Neil Colea (jonka ekklesiologiasta tein kandityöni teologisessa). Käytännössä ajattelen tämän tarkoittavan sitä, että uudistumiseksi meidän on ensin luovuttava pastorikeskeisestä ajattelutavasta, niin vaikealta kuin se tuntuukin. (Jonkun kohdalla se voi hyvinkin tarkoittaa myös päätoimisen, palkatun pastorin paikan menettämistä.) Nämä ovat nyt niitä "radikaaleja" ratkaisuja käytännössä. Jumala kuitenkin pitää huolta meistä, eikä Hän koskaan kadu, eikä peruuta kutsumustaan. Se voi muuttaa muotoaan eri elämänvaiheissa, mikä vaatii meiltä mukautumiskykyä ja kuuliaisuutta Herralle, mutta itse kutsu on ja pysyy. 

Unohda siis yksin puurtavan seurakunnan työn tekijän rooli. Hanki itsellesi työpari tai tiimi, jonka kanssa teillä on samanlainen työnäky ja samat arvot ja jonka kanssa täydennätte hyvin toisianne. Tarvittaessa ylitä oman yhteisösi traditio. Ei kaikki kanonisoitu ole Jumalan ilmoitusta. Tee tämä kuitenkin arvostaen, sillä Jumala kehottaa meitä arvostamaan vanhempia sukupolvia. Ennen kaikkea; valmistaudu pitkään ja ei aina niin helppoon vanhasta poisoppimisen prosessiin. Verkostoidu muiden saman palon jakavien kanssa ylitse kirkkokuntarajojen - kyse on siitä, mitä Jumala globaalisti tekee! Hanki itsellesi mentor, joka on tukenasi nimenomaan tällä sektorilla. 

Vielä rohkaisuksi: kun Jeesus sanoo totuuden tekevän meidät vapaiksi, niin juuri tämä vapaus mahdollistaa meille radikaalien ratkaisujenkin tekemisen. 

Johtoajatuksia Heprealaiskirjeestä

 Olemme raamattupiirissämme viime aikoina tutkineet Heprealaiskirjettä. Kirje on sikäli mielenkiintoinen, että siinä juutalaisia Jeesukseen uskovia uhkaa luopuminen uskosta, mutta ei maailmaan päin, vaan takaisin juutalaisuuteen. Luopuminen näyttäytyy vetäytymisenä, taantumisena, itsensä paaduttamisena ja lopulta kapinointina. Kaikelle tällä löydetään kyllä aikanaan ns. teologiset perusteensa. Näitä vastaan Heprelaiskirjeen kirjoittaja käy johtoajatuksenaan se, että uusi liitto Kristuksessa on enemmän ja parempi, kuin vanha liitto. 

Heprealaiskirjeen johtoajatus on se, että paras tapa välttyä tältä edellä kuvatulta luopumiselta on mennä itse eteenpäin uskon tiellä. Tämä on paras tehdä muiden samoin motivoituneiden seurassa. (Hepr. 10:23-25) Kirjeen opetusta ajatellen se tarkoittaa menemistä eteenpäin Kristuksen opin alkeista, kohti vahvaa hengellistä ravintoa ja täysi-ikäisyyttä. (Hepr. 5:11-6:3) 

Toiseksi kirjoittaja rohkaisee lukijoitaan käymään peremmälle ja sisemmälle Jumalan yhteyteen, aina kaikkein pyhimpään asti, Jumalan Isän kasvojen eteen. Jumala on Isä, joka haluaa olla suhteessa Sinun kanssasi henkilökohtaisella tasolla. Hän ole viemässä läpi jotain "kahdeksan kohdan ohjelmaa" kanssasi. Hän haluaa, että Hänen lapsensa elävät lähellä Häntä. 

Maria Magdalenan todistus

Omassa yhteisössään Maria Magdalena oli ollut huonomaineinen nainen, jonka elämän Jeesuksen kohtaaminen oli muuttanut täysin. Jeesuksen julkista toimintaa ajatellen hänen tarinansa oli varmasti tyypillinen paranemis- ja vapautumiskertomus. Olihan Jeesuksen porukoissa paljon erilaisia tyyppejä, joiden elämä ei tuon ajan juutalaisesta näkökulmasta katsottuna ollut aiemmin ollut lainkaan mallikelpoista. Yhteistä näille kaikille ihmisille oli kuitenkin se, että Jeesuksen tapaaminen ja Hänen seurassaan vietetty aika oli muuttanut heidän elämänsä. Tätä taustaa vasten, ei ollut ihme, että juuri tämä Maria mainitaan eräänä Jeesuksen lähimmistä opetuslapsista ja ylösnousemuksen todistajista. 

Jos taas ajatellaan Jeesuksen toimintaa arvostelevia ja vastustavia uskonnollisia johtohenkilöitä, fariseuksia ja kirjanoppineita, niin Maria Magdalena ei ollut kummoinen vastus heille. Mitä tulee juutalaisen lain tuntemiseen ja sen tulkintaan, vanhinten perinnäissääntöihin, nämä tuon ajan korkeasti oppineet teologit todennäköisesti kykenivät viemään Marian kaltaisia maallikoita kuin litran mittaa. Marialla oli kuitenkin jotain sellaista, mitä vastaan he eivät voineet väittää, ja jota he eivät voineet Marialta riistää. Jeesus oli ajanut hänestä ulos seitsemän riivaajaa.

Tarinan opetus meille on se, että emme koskaan saa aliarvioida ihmisen henkilökohtaisen todistuksen voimaa. Kun fariseukset kuulustelivat Jeesuksen parantamaa miestä, oli kaikkein vahvin argumentti tämä: "Onko hän syntinen, sitä en tiedä, mutta sen tiedän, että minä, joka olin sokea, nyt näen" (Joh. 9:25)

Virtanen ja "hidden agenda"

Virtanen tuli uimahallista ulos kirkkaaseen auringonpaisteeseen ja suuntasi polkupyöräänsä kohti. Hän oli tapansa mukaan omissa ajatuksissaan ja väisti viime hetkellä uuden uutukaista älypyörätietä käyttävää kanssapyöräilijää. Hän muisteli uimahallissa käymäänsä keskustelua erään puolitutun kaverin kanssa, joka oli kiinnostunut kirkollisista asioista ja teologiasta ylipäätään. He olivat keskustelleet juuri päättyneen kansankirkon kirkolliskokouksen päätöksestä samaa sukupuolta olevien parien vihkimisestä. Asiasta tehdyssä päätöksessä kun oli edelleen pitäydytty kirkon (ja ylipäätään kristittyjen) perinteisessä kannassa, että avioliitto oli miehen ja naisen välinen.

- Eihän ne vieläkään päättäneet sitä! Virtasen puolituttu kaveri melkein tiuskaisi. 

- Päinvastoin, onhan siitä päätös olemassa, Virtanen korjasi.

- No niin niin mutta... puolituttu mutisi itsekseen ja keskustelu lopahti siihen. Virtanen jäi ihmettelemään asiaa, josta oli olemassa selkeä linjaus, mutta keskustelu edelleen jatkui.

Polkupyöränsä vaijerilukkoa avatessaan Virtanen muisti hiljattain valitun kirkollisen piispan kommentin siitä, miten tämä esitti omalle piispankaudelleen toivomuksen, että "tämä kirkkoa hiertävä kysymys jo vihdoin saataisiin päätökseen". Turhautuneena Virtanen tunnisti prosessissa tietyn kaavan, joka toistui hämmästyttävän usein politiikan eri foorumeilla: kun esim. jossain kansanäänestyksessä ei saatu aikaiseksi tiettyjen piirien mielen mukaista äänestystulosta, asian todettiin olevan "edelleen kesken" tai jopa "avoin haava kansakuntamme elämässä". Tätä sitten oltiin valmiit jatkamaan niin kauan, kunnes saataisiin "oikea" tulos, jonka jälkeen asia todettiin loppuunkäsitellyksi tai "uudeksi aluksi", millä tarkoitettiin seuraavan poliittisesti tärkeän agendan ottamista samanlaiseksi kohteeksi.

Kahvipaikkaansa kohti hiljalleen pyöräillessä Virtanen mietti tähän asiaan liittyviä "keskusteluja" sosiaalisessa mediassa. Monien niihin osallistuneiden mielestä näitä oli "tärkeää käydä" ja ne koettiin "merkittäviksi tulevaisuuden linjauksia silmällä pitäen". Mielenkiinnolla Virtanen oli pannut merkille tässä eräänlaisen "hidden agendan". Oliko tarkoituksena lähinnä saada itselleen (ja muille) jonkinlainen orastava tekosyy (jota myöhemmin voitaisiin laajemminkin lanseerata käytäntöön) ajatella niin kuin muut ja taipua ns. yleisen mielipiteen mukaan? (Virtanen oli jo tosin pitkän aikaa kyseenalaistanut koko tämän manipulointikuvion: väitetty "yleinen mielipide" saattoi tosiasiassa olla vain pienen, mutta sitäkin äänekkäämmän joukon masinoima kampanja, jota niin kaupallinen media kuin julkinen tiedonvälityskin tavoilleen uskollisesti kritiikittömästi toisti.  

Virtanen oli, elinympäristöään tutkaillessaan, tullut siihen tulokseen, että kun ajatellaan koko sitä median suoltaman informaation tulvaa, millä tiettyä yhtä näkemystä ajettiin, niin ei ollut mikään ihme, että moni ajatteli olevan viisainta mukautua maailman menoon. Tähän sitten pyrittiin etsimään "hyviä" (tai edes jonkinlaisia) tekosyitä. Siitä Virtanen ei ollut ollenkaan varma, toimittiinko näin tehtäessä oikein tai edes jollain tavalla moraalisesti ja eettisesti kestävällä tavalla. 

Virtanen huomasi elävänsä tilanteessa, jossa ei oltu ainoastaan luovuttu vuosisataisesta kulttuurisesta perinnöstä, vaan myös - ja ennen kaikkea - menetetty kyky tulkita ja ymmärtää Raamattua oikein. Virtasta miltei huvitti se, että tästä huolimatta uskonnonharjoitus, kirkolliset menot ja teologian harrastaminen yliopistoissa jatkui edelleen, nyt vain uusin eväin.

Virtanen ihmetteli monia tuntemiaan ihmisiä, jotka joko hämmentävän nopeasti ja joustavasti tai sitten pikku hiljaa muuttivat näkemyksiään, sopeuttaen ne vallitsevan poliittisen korrektiuden mukaisiksi. Yhtä kaikki, molemmat tavat olivat tarkoituksenmukaisia tapoja turvata oma häiriintymätön mukavuudenhalu, sosiaaliset suhteet ja hyvä urakehitys. Tosiassa primus motorina oli pelko.

Kahvipaikkansa eteen kurvatessaan Virtanen mietti sitä, että mitä sitten, kun mielipideilmasto seuraavan kerran tulisi muuttumaan (kenties jopa päinvastaiseen suuntaan)? Muuttaisivatko nämä ihmiset mielipteensä taas kerran, kuten entisissä neuvostovaltioissa oli tapahtunut Neuvostoliiton systeemin romahdettua omaan mahdottomuuteensa? Entisessä Itä-Saksassa tätä ilmiötä oli kutsuttu "niskojen kääntämiseksi" ja siihen liittyi myös lupaus siitä, että "seuraava kerta olisi aina helpompi". Toki Virtanen, historiaa lukeneena miehenä, tiesi kansankirkossa olevan pitkät perinteet tästä. 

- Johonkinhan sitä teologista oppineisuutta täytyi käyttää... Virtanen mutisi itsekseen kiivetessään portaat ylös kahvilaan.     

Kahvipullaa vitriinistä valitessaan Virtanen huomasi ajattelevansa, että hänelle itselleen ei oltu vielä(kään) esitetty mitään sellaisia argumentteja tästä päivänpolttavasta kysymyksestä, joiden perusteella hänen olisi pitänyt muuttaa aiempia käsityksiään asiasta.

- Kahvi ja korvapuusti, tuleeko muuta?

- Ei kiitos, näillä mennään, Virtanen totesi.

 

Edellisen jatkoksi: lavakulttuuri "nerouden" eteenpäin siirtämisen esteenä

"(Sigh) Tell me something new" taisi olla reaktioni, kun törmäsin somessa tähän juttuun.

Aikamedian toimituspäällikkö Ruut Ahonen kirjoittaa Ristin Voitto-lehdessä otsikolla "Lavakulttuurin kulisseissa" erityisesti vapaita suuntia riivaavasta ongelmasta, nimittäin lavaleijonista. Tiedättehän tämän ongelman? Kun ammoisina aikoina kristittyjä heitettiin areenoille leijonien eteen, niin nyttemmin tietyissä kristillisissä piireissä (joissa itsekin olen aikaani paljon viettänyt) lavalla keikkuvat leijonat ovatkin pääosassa.

Aivan oikein Ahonen kirjoittaa lavakulttuurin tekevän siellä keikkuvasta helposti haavoittuvan, koska siellä ei haluta nähdä kristittyjä, jotka ovat heikkoja ja kamppailevat erilaisten asioiden kanssa. Lavakulttuuri vetää johtajat helposti kaksoiselämään ja sitä seuraaviin salaisiin lankeemuksiin ja synteihin. Hienoa, että helluntailiikkeen piirissä ollaan havahduttu tähän todellisuuteen.

Vielä enemmän naulankantaan Ahonen osuu nostaessaan esille - ainakin minun mielestäni - vielä suuremman ongelman. Kun huomio kiinnittyy (esim. kristillisen median ansiosta) näihin lavaleijoniin, tavallisen uskovan osaksi jää uskollisen kokouksissa kävijän rooli. Kristityn kasvua mitataan näiden kokouksissa käyntien määrällä ja valtakunnan työn tuloksia näiden kokousten kävijämäärällä. 

Pelkkä lavalle katsominen ei kuitenkaan tarjoa kunnon kasvualustaa. Lavakulttuuri yksinään ei takaa sitä, että uskon perusasiat ovat selvillä ja usko pääsee kasvamaan, kirjoittaa Ahonen. Itse toteaisin tähän, että lavakulttuuri on eräs tehokkaimpia tapoja estää kaikenlainen hengellinen kasvu, koska se passivoi ihmisen, jonka identiteetti on vain sanankuulija. Muistan jo joskus ammoisessa nuoruudessani kuulleeni tähän tilanteeseen sopivan lausahduksen: "Saatte tulla, saatte olla ja saatte pullaa". Näin näyttää käyneen monessa kohtaa.

Tiedän kokemuksesta sen, miten monessa seurakunnassa todellisuutta on se, että ihminen on saattanut istua jopa vuosikymmeniä samoissa kokouksissa, eikä mitään todellista kasvua ole tapahtunut, koska huomio on kiinnittynyt vain esillä olevan seurakunnan työn tekijän seuraamiseen. Lavaleijonat ovat pahimmillaan saattaneet olla esteenä kokonaisen sukupolven kasvamiselle vastuuseen Jumalan valtakunnan työstä. "Olla Herran tiellä" saa tällöin kaksoismerkityksen.  

Neil Colea vapaasti lainaten, paras tapa saada aikaan laajempaa hengellistä muutosta ei ole korkeammin koulutettujen pastorien saaminen seurakuntaan, vaan paremmin varustettujen seurakuntalaisten heittäminen kehiin. Edellisessä postauksessa halusin antaa suuntaviivoja "neroudeksi" kutsumani hengellisen kasvamisen ja jakamisen eteenpäin siirtämiselle. Näen Ahosen reposteleman lavakulttuurin eräänä suurimpana esteenä Efesolaiskirjeen 4. luvun näyn toteutumiselle uskovien yhteiselle kasvulle kohti Päätä, joka on Kristus, jolloin ei enää olla kaiken maailman opintuulien riepoteltavana.

 

Ahonen kantaa aiheellisesti huolta lavakulttuurin työllistämistä ihmisistä. Minäkin ajattelen, että on jo aika päästää lavaleijonat lepoon. On nimittäin olemassa mielekkäämpiäkin tapoja toteuttaa omaa kutsumustaan. Edelliseen postaukseeni viitaten, opeta siis pelaajat ajattelemaan valmentajien tavoin.

Miten nerous siirretään eteenpäin?

 Futiksen EM-kisat poikivat monenlaisia (hyviäkin) uutisia. Samaan aikaan toisaalla, nimittäin naisten Kansallisen liigan parissa esille nousee päinvastaisia esimerkkejä, kuten Ilta-Sanomat aiheesta kirjoittaa. Iltiksen uutisesta käy ilmi myös Palloliiton täysin pieleen mennyt toimintatapa.

Mutta sitten niistä hyvistä uutisista. Entinen ammattilaisjalkapalloilija Petri Pasanen kirjoitti lauantain 19.06. kolumnissaan mielenkiintoisesti ja ajatuksia herättävästi siitä, "miten tulevaisuuden valmentajia kasvatetaan" (ESS s. 20). Harvoin saa lukea yhtä kauas tai syvälle luotaavaa settiä futiksesta - ja valmentamisesta yleensä - ihan paikallispravdan sivuilta.  

Pasanen kirjoittaa Belgian maajoukkueen espanjalaisvalmentaja Roberto Martinezin ajatuksesta järjestää halukkaille maajoukkueleiriläisille räätälöityä valmentajakoulutusta muun toiminnan ohessa. Ajatuksena ei ollut vain valmistaa pelaajia aktiiviuran jälkeiseen elämään, vaan ennen kaikkea se, että Martinez uskoo jalkapalloa pelattavan ennen kaikkea aivoilla.

Oma kommentti #1: Jo tässä vaiheessa voidaan vain miettiä (ja ihmetellä) sitä, miten pitkä matka tällaisesta ajattelutavasta ja asenteesta on perinteiseen huutajavalmentajaan, josta ylläoleva Ilta-Sanomien esimerkki kertoo.

Pasasen mukaan valmentajat haluavat nykyään kontrolloida peliä yhä enemmän. Jalkapallosta on huipputasolla tullut yhä enemmän valmentajien peli. Tämä tapahtuu Pasasen mukaan parhaiten korkeatasoisen ja harkitun strategisen valmennuksen kautta. Tämä haastaa vaistämättä myös pelaajia ajattelemaan omilla aivoillaan.

Oma kommentti #2: Enää ei voida siis ajatella yhden suuren (ja usein egoistisen) pelaajan voivan kannatella yksin joukkuetta ja ratkaista pelejä aina uudelleen ja uudelleen oman ylivertaisuutensa nojalla.

Silti parhaatkaan valmentajat eivät voi kontrolloida kaikkea, toteaa Pasanen. Pelaajien itsensä on myös opittava ratkaisemaan taktisia ongelmia, analysoimaan otteluja ja kehittämään tämän datan pohjalta niin omaa kuin muunkin joukkueen peliä. Eli heidän on opittava ajattelemaan kuin valmentajat, ilman että he koko ajan kuikuilevat valmentajan suuntaan, odottaen käskyjä penkiltä.

Oma kommentti #3: Erityisesti ajattelen tämän kaltaisen, mentoroivan otteen olevan tarpeen nuorempien ja kokeneempien pelaajien välillä. Käskyttäminen sinänsä ei vie asioita eteenpäin, vaan kokemuksesta tulevan esimerkin kautta tapahtuvan oppimisen avulla.

Mieti Martinezin valmentajakurssin kokoonpanoa: maailman parhaita pelaajia maailman parhaiden valmentajien opissa, istumassa samassa kopissa vaihtamassa ajatuksia pelistä, joukkueesta, sen pelaamisesta ja eri rooleista ja tehtävistä sen sisällä. Tältä pohjalta Pasanen heittää kysymyksen Palloliiton koulutuksen suuntaan: voitaisiinko vastaavaa ajatella myös meillä? Entä nuorisomaajoukkueen tapahtumat? Kaikista ei tietenkään tule valmentajia, harvasta A-maajoukkueen valmentaja, mutta jokainen voi kehittyä ja myös kasvaa ihmisenä. Ehkä tätä kautta myös alussa Ilta-Sanomista lainatun esimerkin kaltaiset mädät omenat ehdittäisiin hyvissä ajoin poimia pois korista. 

Näin on myös meidän hengellisessä elämässämme, sanoi entinen mies ja jatkoi: todellakin tämä Pasasen ansiokas artikkeli poikii paljon ajatuksia opetuslapseuttamiseen, seurakunnan istutukseen ja uusien johtajien kasvattamiseen liittyen. Eikö Paavalin oma malli olutkin uusien koutsien kasvattaminen, kuten Timoteus ja Tiitus esimerkiksi? Karismaattisilla maalitykeillä (vrt. Apollos) on toki paikkansa, mutta tosiasiassa valtakuntaa vievät eteenpäin näkymättömät puurtajat kentällä, jotka myös kouluttavat uusia kaltaisiaan valtakunnan työn tarpeisiin. 

Miten siis tämä "nerous" siirretään eteenpäin?

Pandemian vaikutuksista

Nykyisin ei enää välttämättä puhuta jälkikristillisyydestä länsimaissa, vaan vapautumisesta kristinuskosta ja sen vaikutuksista. Kristinuskon on nähty olevan syyllinen ihmisten alistamiseen ja riistämiseen myös täällä perinteisesti kristillisessä lännessä. Kristinuskon perinteisen hegemonian murenemisen ja vaikkapa kristillisestä moraalista vapautumisen nähdään merkitsevän vapautta lähes tulkoon kaikesta ihmistä rajoittavasta.   

Mutta oletko koskaan miettinyt, millaisena kristillisen yhtenäiskulttuurin aika nähtiin sen omien aikalaisten silmin? Seuraavassa lyhyt lainaus:

"... kun muistelen lapsuuteni aika ja heidän opetuksiaan joita muutamia esimerkkejä mainitsen kun Lauvantai illalla pyhä kellojen soitot ilmoittivat seurakunnalle Herran sabatin lähestyvän otti mies väki lakkinsa pois päästä ja vahvistivat ne Isämeidän lukemisella ja työt seisautettiin maanantai aamua vartomaan..." (Osmo Tiililä, Rukoilevaisten kertomaa, s. 37. Kyseessä on katkelma Länsi-Suomen rukoilevaisuuden maallikkojohtaja Väinö Aerilan kirjeestä professori Tiililälle 06.01.1956.)

No, tietenkin me 2020-luvun ihmiset vinosti hymyillen peitämme hillityn arroganssimme, kun luemme tällaisia arkaaista agraariyhteisöä ihannoivasti kuvaavia tekstejä. Todennäköisesti - jos Herramme tulo viipyy - meitä seuraavat sukupolvet suhtautuvat meihin samalla tavoin.

Mutta oikeasti on hyvä ajatella, miten oli ennen ja mihin olemme tulleet.

Viime keväänä kirjoitin blogiini useita koronaviruspandemiaan liittyviä tekstejä. Jotkut tuolloin tekemistäni ennusteista ovat hyvinkin toteutuneet. Viittasin eräässä niistä siihen, miten pandemian kaltainen tekosyy erilaisen kontrollin ulottamisesta ihmisten elämään, puuttuen perusoikeuksiin ja yksityisyyteen, on kuin joidenkin vallanhaluisten poliitikkojen märkä uni. Juuri näinhän on käynyt - ja lisäksi näyttää siltä, että on poliitikkoja, virkamiehiä ja yhteiskunnallisia laitoksia, jotka eivät malttaisi lopettaa, vaikka tilanne jo olisikin ohi. 

Näyttää myös siltä, että ihmiskunta - ja erityisesti ns. kristitty länsi - on jo sen verran vieraantunut Jumalasta, ettei itse pandemiassa juurikaan kuulla Jumalan puhuttelua. Itse kuitenkin uskon sen olevan eräs voimakkaimmista ja selvimmistä varoitussignaaleista koko ihmiskunnalle. Kun luovutaan kristinuskosta ja sen edustamasta ihmiskuvasta, todellisuudenkäsityksestä ja arvoista, murennetaan väistämättä sen varaan rakennetun yhteiskunnan ja kulttuurin perustuksia. Ei pidä ihmetellä, jos koko rakennus tällöin huojuu. On myös päivänselvää, että siinä tilanteessa tuon (aiemmin ainakin nimellisesti) kristillisen kulttuurisen piirin ulkopuolella on runsaasti tahoja, jotka suurella mielenkiinnolla seuraavat, mitä tapahtuu. 

Edelleen näyttää siltä, että jälkikristillisyyttä seuraa (alussa kuvatun "vapautumisen" jälkeen) yhteiskunnan ja kulttuurin antikristillistyminen. Kehittymässä on antikristillinen ihmistyyppi, joka tekee politiikkaa, laatii, valvoo ja toteuttaa lainsäädäntöä, kehittää taloutta, kasvattaa lapsia, tuottaa mediaa ja välittää tietoa jne. nimenomaan tästä näkökulmasta. Varoituksen sanana voi sanoa, että kun puututaan ihmiselämän ja kokonaisen kulttuurin ja sen kehyksenä toimivan yhteiskunnan koossapysymisen kannalta niinkin oleellisen tärkeään asiaan, kuin luomisjärjestykseen, se ei voi tapahtua ilman seurauksia. Viime kädessä siinä loukataan Jumalan kunniaa Luojana. 

Tältä pohjalta ajattelen esimerkiksi pandemian olevan varoitussignaali (joskin vielä aivan pieni). Pelkään kuitenkin nykyisen katumattomuuden ja vääristymisen tuottavan lisää kriisejä globaalilla tasolla. 

Näyttää siltä, kuin koko ihmiskunnalle (ja taaskin erityisesti täällä Lännessä) olisi pandemian myötä tapahtunut jotain. Paluu aiempaan normaaliin tulee osoittautumaan mahdottomaksi, koska me olemme muuttuneet - me ja meidän yhteisömme, kulttuurimme ja yhteiskuntamme. Teepussi on nyt antanut sen todellisen makunsa, eikä se joka puolella maistu lainkaan hyvältä. Jo kauan sitten ennustetut antikristilliset rajalinjat ovat ylittymässä ja Jumalan ilmoituksen Raamatussa vakavasti ottavat ihmiset joutuvat pakostakin miettimään monet asiat uudelleen. Meidän on jo nyt alettava asemoimaan itsemme kristittyinä uudelleen, koska joudumme tulevaisuudessa toimimaan aiempaa kovempien paineiden alla. 

Vaikka ajattelenkin tämän koskevan täällä Suomessa kaikkia herätyskristittyjä, niin erityisesti se koskee kristittyjä evankelisluterilaisen kirkon piirissä. Olen kuullut sanottavan, miten yhteiskunnan voimakas sekularisoituminen pakottaisi kirkonkin luopumaan aiemmasta (tai itse asiassa vielä nykyisestäkin) opillisesta linjastaan esim. avioliittokysymyksessä. Itse näen tilanteen päinvastaisena; kirkossa tapahtunut luopuminen on sysännyt liikkeelle voimakkaan luopumuksen muuallakin yhteiskunnassa. Ajatellaanpa vaikka Helsingin yliopiston teologista tiedekuntaa ja teologiaa, jota siellä on kasvavassa määrin harjoitettu muutaman viimeisen vuosikymmenen aikana. Se on kuitenkin valtaosaltaan vastannut evl. kirkon työntekijöiden koulutuksesta. Jälki on sen mukaista.

Mitä tämä merkitsee käytännössä minulle ja Sinulle, joka samoin jaat huoleni Suomi-neidon tilasta? Joskus takavuosina merkittävä (lopulta jo ulko-)kirkollinen toisinajattelija Anssi Simojoki totesi kirjassaan Paimenkirje (Sley, 1993) edessä olevan ajan, jolloin lampaat itse joutuvat kirjoittamaan oman paimenkirjeensä, koska paimenien ääni hukkuu ympäröivän yhteiskunnan moniääniseen kohinaan. Lyhyesti sanottuna, ota siis itse vastuu omasta hengellisestä elämästäsi. Läheinen vaellus Jumalan yhteydessä on ainoa tapa selvitä uskossa luopumuksen keskellä. Etsiydy, linkity, verkotu, liittoudu ja hakeudu yhteyteen muiden samanmielisten kanssa. Kirjoitin vuosi sitten tässä blogissani siitä, miten nykyinen pandemia selvästi tulee muuttamaan seurakuntakulttuuriamme. Tänään olemme tilanteessa, jossa monet uskovat avoimesti kyselevät: voisiko asioita tehdä toisin? Yllättäen ihmisten väliset suhteet ovatkin nousseet arvoonsa. Uskovien yhteisön paikallisuus korostuu. Niin yllättävältä kuin se kuulostaakin, voimme pandemian kulussa nähdä myös Jumalan kädenjäljen, kun Hän kokoaa ja puhdistaa seurakuntaansa.         

Hyvin määritelty hyvä kehoitus

Tykkään kovasti Paavalin kehotuksesta tavoitella tiettyjä hyviä asioita ja tehdä se ennen kaikkea niiden kanssa, joilla on samanlainen asenne hengellisiin asioihin nähden. 

"Tavoittele vanhurskautta, uskoa, rakkautta ja rauhaa niiden kanssa, jotka puhtaasta sydämestä huutavat avukseen Herraa." (2.Tim. 2:22)

Totta puhuen, tässä kehotuksessa on sekä sisään- että ulossulkeva puolensa. En häpeile tunnustaa sitä, että tykkään tästä käskystä juuri sen tähden, että se on niin selkeä ja yksinkertainen. Siitä puuttuu kokonaan omalle ajallemme tyypillinen kehotus ottaa huomioon erilaiset kirkkopoliittiset motiivit, jotka hämmentävät ihmisten mieliä ja sitovat heidät loputtomiin ihmissuhdepeleihin. Monessa tapauksessa ne lopulta estävät ihmisiä olemasta enää yhtään mitään mieltä mistään. 

Derek Prince on jossain määritellyt tätä Jeesus-uskolle ominaista yhteyden pyrkimystä seuraavin kriteerein.

• Mieti, kunnioittavatko ja korottavatko he Herraa Jeesusta itseään?
• Entä kunnioittavatko he Raamatun auktoriteettia Jumalan ilmoituksena?
• Antavatko he aidosti tilaa Pyhän Hengen suvereenille toiminnalle?
• Suhteessa muihin lähimmäisiin, osoittavatko he lämmintä suhtautumista ja ystävällisyyttä?
• Pyrkivätkö he osoittamaan uskoaan käytännössä, jokapäiväisessä elämässä?
• Muodostavatko he keskenään ihmissuhteita, jotka ulottuvat pelkkää kirkossa tai kokouksissa käyntiä laajemmalle?
• Ovatko he valmiita tarjoamaan Sinulle sielunhoitoa, joka kattaa kaikki todelliset tarpeesi?
• Ovatko he avoimia pitämään yhteyttä muihin kristittyihin?
• Entä tunnetko Sinä olosi mukavaksi ja kotoisaksi heidän joukossaan?

Muutama käytännön neuvo omasta kokemuksestani tähän lisäksi. 

• Pyri mahdollisimman nopeasti irtautumaan hyödyttömistä väittelyistä.
• Älä turhaan tuhlaa aikaasi väärään ja hedelmättömään yhteyteen.
• Yhteistyössä muiden kanssa, pyri aina pääsemään selville kumppaniesi arvoista, motiiveista ja todellisista tavoitteista. Älä lähde mukaan puolivillaisiin hankkeisiin. 
• Älä suostu jäämään pinnalliseen yhteyteen, jossa vain leikitellään sanoilla, termeillä ja ulkoa opituilla lauseilla.
• Yhtä lailla vältä hairahtumasta sellaiseen "syvällisyyteen", joka vie aikaa myöten (ja joskus jopa hyvinkin nopeasti) sivuraitelle, puolinaisuuteen, epämääräisyyteen ja jopa täydellisesti harhaan.

Lopuksi kannattaa muistaa se, että niille, jotka ymmärtävät, ei tarvitse asioita (tätäkään) selittää. Niitä, jotka eivät ymmärrä, ei hyödytä, vaikka kuinka selittäisitkin.

Muuan mielenkiintoinen epistemologinen ongelma

 C.S. Lewisin scifi-trilogia Äänetön planeetta (Out of the Silent Planet) päättyy kuvaukseen siitä, miten kirjoittaja joutui tekemisiin kirjan päähenkilön Ransomin kanssa. Kirjassa on todellakin mielenkiintoisin pointti säästetty viimeiseksi. Kirjoittaja ottaa siis kirjeitse yhteyttä Ransomiin erään mielenkiintoisen kysymyksensä kanssa. Hän kertoo työskentelevänsä "parhaillaan 1100-luvun platonistien kimpussa" ja törmänneensä erään heistä, Bernardus Silvestrisin käyttämään sanaa Oyarses, joka esiintyy itse scifi-novellissa merkittävässä roolissa. Kyseessä on Malakandra-nimisen planeetan (jonka me tunnemme nimellä Mars) hallitsija (uskonnollisella kielellä sanottuna enkeliruhtinas), nimeltään Ojarsa. 

En osaa sanoa, onko tämä todellinen ongelma (ts. onko kyseisen Bernardus Silvestrisin kirjoituksissa oikeasti mainittu tällainen sana tai hahmo), mutta muistaakseni Lewis puhuu jossain muuallakin siitä, miten tietoa olevaisuudesta ikään kuin tihkuu näkyviä ja näkymättömiä maailmoita erottavien etäisyyksien tai muurien läpi. Toinen maailmoista on meidän luonnollisille aisteillemme (kuten esim. kuulo ja näkö) valtaosan elämästämme näkymätön ja todentamaton. Vasta aivan elämämme lopulla tapahtuu valtava silmien (ja myös muiden aistien ja ymmärryksen) avautuminen. Toisten kohdalla se on odotettu, kaivattu hetki, toisten kohdalla odottamaton, jopa ei-toivottu. 

Monien Raamatusta löytyvien kohtien (esim. Kol. 2:16-23 ja Hepr. 8:5) perusteella meidän on syytä uskoa tuon näkymättömän olevan itse asiassa se Todellinen. Toinen maailmoista, meidän omamme taas on meille tuttu, näkyvä ja kuultava jne. Se on kuitenkin aikaan sidottu ja muuttuva ja sen tähden katoava. Asetelma on siis vähän samanlainen kuin ero mustavalkoisen kuvan ja värikuvan välillä (joista viime mainittu olisi vielä moniulotteinen).

No, tämä on nyt sinänsä sivuseikka ja pohjustusta otsikossa mainitsemaani tieto-opilliseen ongelmaan. Mikäli nämä kaksi mailmaa ja todellisuutta ovat (tälläkin hetkellä) rinnakkaisia todellisuuksia, niin miten on mahdollista, että tässä maailmassa elävinä ihmisinä meillä (tai ainakin joillain) on mahdollisuus saada tietoa "toiselta puolelta"? (Tiedän että, joku voisi kysyä. miten se ylipäätään olisi mahdotonta.) Oletetaan, että em. B. Silvestris oikeasti olisi saanut tietoonsa erään lähiplaneettamme hallitsijan nimen. Miten se on ollut mahdollista? Miten, milloin ja mitä kautta tietoa tuonpuoleisuudesta on "tihkunut" meidän korviimme?

Ajattelen erään vaihtoehdon olevan "aatamilainen" perimätieto eli informaatio, joka on vuosituhansia matkannut ihmiskunnan mukana eteenpäin, muuttuen ja muokkautuen kulloisenkin ajan ja sitä vastaanottavien ihmisten mukaan. Vaikka tässä kohtaa herääkin oikeutettu kysymys tuon tiedon luotettavuudesta, niin joka tapauksessa jokin totuuden siemen siinä on silloin kuitenkin ollut ja säilynyt. 

Toinen vaihtoehto on varmaankin (monien meistä aiheellisestikin karsastama) "rajatieto", joka nykyajassa tai lähimenneisyydessä välittää meille tietoa näkymättömästä maailmasta. Jos tuo toinen todellisuus on iankaikkinen ja katoamaton (ja sikäli muuttumaton), niin silloin tuon informaation iällä ei sinällään olisi suurtakaan merkitystä. Ratkaisevaksi kysymykseksi nousee silloin tuon tiedon luotettavuus. Kuinka varma voin olla tuon toisen puolen tiedonantajan minun kannaltani hyvistä motiiveista jakaa informaatiota? Tästä taas seuraa jatkokysymys: kuinka luotettavaa tuo informaatio silloin on? Kysymys informaation määrästä tai jaajuudesta ei sinänsä ole oleellinen, vaan kyse on sen "laadusta".

Kristittynä tämä herättää minussa entistä syvemmän tarpeen ottaa todesta Raamatun ilmoitus (sillä juuri  tässä on kyse edellä kuvatun kaltaisesta informaatiosta, so. ilmoituksesta). On siis otettava todesta ensinnäkin se, mitä Raamattu sanoo itsestään. Toiseksi on otettava todesta se, mitä se sanoo tuon Ilmoituksen Antajasta ja Välittäjästä. Tämän jälkeen meidän on otettava todesta se, mitä Raamattu sanoo ihmisen syntyperästä, nykytilasta ja mahdollisuuksista tulevaisuudessa. Luonnollisesti meidän on silloin myös otettava todesta se, mitä se sanoo meitä ympäröivästä todellisuudesta.

Ehkä jollain lukijoista on syvempää tietoa tästä kaikesta.

Seulomisen aika

 Vanhan testamentin profeetta sanoo sen hyvin selvästi: ”Katso, kansakunnat ovat kuin pisara meressä, ne ovat kuin tomuhiukkanen vaa’assa” (Jes. 40:15). Koko tuo Jesajan kirjan luku kuvaa Jumalan suuruutta ja kaikkivaltiutta, jonka rinnalla suuretkin kansat kuvataan edellä mainitulla tavalla. Jumala on Hän, joka hallitsee, ja suurvallat toimivat Hänen välikappaleinaan, mutta ovat myös itse saman tuomion alaisia, kuin kuka muu hyvänsä.


Kun katsomme omaa aikaamme, niin näyttää siltä, että kansojen Jumala parhaillaan seuloisi kansakuntia, suuria ja pieniä. Tämä tapahtuu, paitsi maailmanlaajuisen pandemian kautta, myös päivän politiikassa, joissa molemmissa punnitaan tekemiemme valintojen moraalinen kestävyys. Uskon vakaasti näin tapahtuvan, enkä siis kuulu niihin, joiden mielestä Jumala ei enää juurikaan puutu luomansa maailman asioihin. En myöskään innostu ajatuksesta, että Jumalan rooli suhteessa meihin ihmisiin rajoittuisi vain joihinkin terapeuttisiin tai sosiaalihuollollisiin toimenpiteisiin. Hänen tehtävänsä ei ole taata meille meidän länsimaista mukavuustasoamme tai tuottaa viihdykettä vapaa-aikaamme. Hän on Pelastajamme ja sielujemme Paimen, mutta myös Herra ja Hän hallitsee, ja nyt Hän osoittaa voimansa ja kaikkivaltiutensa.

Hän myös sallii meidän uskoamme ja luottamustamme Häneen koeteltavan. Tämä näkyy tänä päivänä monien Hänen omiensa kohdalla. Meidän on turha kuvitella, että elämämme uskossa olisi alituista suojassa olemista erilaisilta koetuksilta. Kaiken tämän meitä kohtaavan tarkoituksena on tuoda esille meidän todellinen luontomme; millaista on meidän uskomme ja miten käyttäydymme erilaisten paineiden alla? Näiden koettelemustemme kautta Hän haluaa kasvattaa ja pyhittää meitä. Tilannetta voisi verrata kuumaan veteen laitettavaan teepussiin; vasta siinä teepussi tuo esiin oman aidon makunsa ja arominsa. Näin on parhaillaan käymässä niin yksilöiden kuin yhteisöjen, jopa kokonaisten kansakuntien ja suurvaltojen kohdalla. Niiden todellinen luonto tulee esille nyt erilaisissa puristuksissa ja koetuksissa.

Vuoden 2020 aikana meillä kaikilla on ollut runsaasti aikaa nähdä, kuinka maailman järjestelmät ja hallitukset on saatettu polvilleen koronapandemian kautta. Tässä tilanteessa viisaat nöyrtyvät etsimään Herran kasvoja keskellä oman elinaikamme dramaattisimpia tapahtumia. Kyseessä näyttää olevan laajamittaisin ja vaikutuksiltaan ankarin kansainvälinen koettelemus sitten toisen maailmansodan. Koko maailman perustukset tuntuvat huojuvan ja monet pysyvinä pitämämme yhteiskunnalliset ja kulttuuriset instituutiot järkkyvät ja jopa hajoavat.

Ravistelu on jopa niin voimakasta, että herää kysymys, voidaanko tästä enää selvitä. Mitä voisi merkitä mahdollinen paluu normaaliin? Vai onko edessä jonkinlainen uusi normaali, jollaisesta emme ole osanneet kuvitellakaan ja joka toistaiseksi on meille tuntematon? Tulevaisuus kun näyttää juuri nyt olevan äärimmäisen vaikeasti ennustettava. Kestävätkö valtioiden talouden perustukset, pääsevätkö yritykset konkurssien jälkeen enää jaloilleen, romahtavatko sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmät, miten käy lentoliikenteen ja matkustamisen vapauden? Voiko tämä maailma koskaan enää palata entiselleen? Samaan aikaan kuulemme tiedeyhteisön varoituksia vakavasta ilmastonmuutoksesta. Maapallon lämpötilan noustessa todistamme ennen näkemättömiä tulipaloja ja tulvia. Voimme vain todeta, että koko luomakunta yhdessä huokaa, odottaen lunastusta.

Mitä näemme Jumalan tekevän? Hän ei ole hiljaa, vaan me palvelemme Jumalaa, joka puhuu ja toimii. Nyt jos koskaan kannattaa hartaasti etsiä Herraa ja pyytää Häntä näyttämään tietä eteenpäin. Nyt on paras kaikin keinoin säilyttää häiriintymätön suhde Herraan. Voimme niin helposti masentua, kun vaikuttaa siltä, että vallitsevissa olosuhteissa tuntuu olevan mahdotonta edetä. Jumalan työ ei kuitenkaan ole pysähtynyt, vaan päinvastoin menee eteenpäin! Tämä ei tarkoita, että se tapahtuisi ilman ongelmia ja haasteita, mutta saamme edelleen todistaa, että Herra on "Immanuel", Jumala meidän kanssamme.

Samaan aikaan Jumala armossaan ravistelee meitä muutenkin, kun joidenkin kristittyjen johtajien lankeemukset tulevat esille. Salaisina pidetyt lankeemukset ihmissuhteiden ja seksuaalielämän tai talouden ja hallinnon alueella paljastuvat. Ennustukset ja profetiat, joilla on pyritty lähinnä miellyttämään maksavaa kuulijakuntaa ja pönkittämään omaa uskonnollista urakehitystä, osoittautuvat vääriksi. Valheellista julkisuuskuvaa ja uskonnollisia kulisseja on saatettu vuosikausia pönkittää ihmisten alistamisella ja manipuloinnilla, samaan aikaan kun heitä on uuvutettu erilaisilla vastuilla organisaation sisällä. Kriittiset äänenpainot on vaiennettu autoritäärisellä johtajuudella ja kovalla vallankäytöllä. Kaikki tämä synnyttää ennen pitkää uskovien keskuudessa epäuskoa ja pettymystä, eristäytymistä ja jopa uskosta luopumista.

Näyttää siltä, että Kristuksen ruumis on pahoin runneltu ja haavoittunut tämän kaiken seurauksena. Kristus Jeesus itse haluaa kuitenkin ilmestyä Paimenena ja Parantajana omiensa keskellä. Hän on antanut oman lakinsa tahtonsa ilmaisuksi ja hengelliseksi suojaksi meille. Lutheria lainaten, Jumalan laki on elämän oma laki. Herra haluaa myös meidän sitoutuvan hengelliseen yhteyteen muiden kanssa, ”jotka puhtaasta sydämestä huutavat avukseen Herraa” (2.Tim. 2:22). Isän Jumalan parantavaan läsnäoloon ja Pyhän Hengen voimaannuttavaan vaikutukseen kuuluu välttämättä myös meidän oma hengellinen valvomisemme. Paavali kehottaa nuorta Timoteusta: ”Valvo itseäsi ja opetustasi, ole siinä kestävä. Jos näin teet, pelastat sekä itsesi että ne, jotka kuulevat sinua” (1.Tim. 4:16). Meidän valinnoillamme on siis aina tietty hengellinen vaikutuksensa ympärillämme olevia ihmisiä ajatellen.

Perinteisesti kristillisinä pidettyjä länsimaita ajatellen on todennäköisesti vain ajan kysymys, että evankeliumin sanan mukaisen uskomme harjoittaminen muuttuu laittomaksi. Tällaisia paineita monet kokevat jo nyt, elleivät uskovat suostu muokkaamaan sanomaansa tämän ajan ihmisille mieluisaksi. Eteemme tulee entistä useammin tilanteita, joissa huomaamme, että on jopa laitonta puhua ja opettaa Jeesuksesta, synnistä ja sielunvihollisesta. Meitä painostetaan monin eri tavoin mukautumaan vallitsevaan jälkikristilliseen kulttuuriin, joka on entistä enemmän kääntymässä antikristilliseksi.

Jumala on kuitenkin kaiken tämän keskellä Herra ja me uskomme, että Hänen Pyhän Henkensä vaikuttaa väkevällä voimallaan, kun pysymme kestävinä rukouksessa ja kuuliaisina Raamatun Sanalle. Ilmestyskirjassa puhutaan siitä, miten uskovat voittavat sielunvihollisen ”Karitsan veren ja todistuksensa sanan kautta” (Ilm. 12:11). Kaiken näiden nykyistenkin mullistusten keskellä meille on tarpeen ”pyhien kärsivällisyys ja usko” (Ilm. 13:10)

Tämä kaikki pakottaa meidät asiallisesti kysymään, onko tämän ajan loppu lähestymässä? Jeesus kehottaa meitä työskentelemään, sillä pian tulee yö, jolloin kukaan ei voi tehdä työtä. Tehtävämme on valmistaa Herralle tietä, varoittaa Hänen omiaan vaarasta, ottaa oma vartiopaikkamme muurinaukossa ja olla yhtä Jumalan perheenä nopeuttaaksemme Herran päivän tulemista.

Jeesus varoitti meitä näistä päivistä jo edeltä käsin ja, niin hullulta kuin se kuulostaakin, jopa kehotti meitä iloitsemaan näistä globaaleista synnytyskivuista. Hän on tulossa pian ja varmasti! On suunnattoman suuri etuoikeus saada kuulua Hänen perheväkeensä. Jumalamme on voimallinen ja Hän on liikkeellä Henkensä kautta. Lukiessamme evankeliumista Jeesuksen syntymästä voimme nähdä, että Jumalalla oli suunnitelma Jeesuksen saapumisesta ensimmäisellä kerralla salatulla tavalla. Hän toteuttaa suunnitelmansa myös Jeesuksen tulemiseksi toisen kerran, mutta tällä kertaa jokainen tulee näkemään Hänet, kun Hän saapuu.

(Kirjoitukseni Suomen Karmel-yhdistyksen lehdessä Nro 3 Toukokuu 2021.)

Toteutuvatko Jumalan suunnitelmat aina?

 Kutsuttuna olemiseen liittyy aina vastuu. Tarkoitan tällä sitä, että kutsumus ei ole automaattisesti itseään toteuttava ennustus. Siitä voidaan myös langeta pois ja se voidaan ihmisvoimin (yhteistyössä sielunvihollisen kanssa) turhentaa. Se on kuitenkin varmaa, että Jumala ei kutsumistaan kadu.

Jokainen kristitty on kutsuttu elämään ja toimimaan Jumalan kunniaksi. Tämä on totta täysin riippumatta siitä, millainen on kutsumuksesi ja millä elämänalueella toteutat sitä. Kyse ei ole kutsun suuruudesta tai määrästä, vaan siitä, millainen sinusta sen myötä tulee.

Luukkaan evankeliumin 7. luvussa kuvataan Johannes Kastajan toimintaa Jeesuksen edelläkävijänä. Tätä toimintaa varjosti jännitteinen suhde kansan hengellisiin johtajiin, fariseuksiin ja kirjanoppineisiin. Näitä kiinnosti kovin Johanneksen toiminta, joka tuli ns. puskista, eikä noudatellut tuolloin olemassa olevia kuppikuntarajoja. Kiinnostuksestaan huolimatta he eivät halunneet sitoutua Johanneksen toiminnan synnyttämään kansanliikkeeseen.

Siinä missä kaikki tuon ajan yhteiskunnalliset hylkiöt tai moraaliltaan epäilyttävät jonottivat kuuntelemaan Johanneksen tulikivenkatkuisia saarnoja ja päästäkseen hänen kastettavikseen, fariseukset seurasivat tilannetta sivusta. He toimivat aidon hengellisen hygieenikon tavoin, kulkien ihmisjoukoissa dogmaattinen geigermittari tikittäen ja suojaten itsensä tehokkaasti kastajalaiselta virukselta.

Kuuliaisuuteen Jumalaa kohtaan liittyy nöyrtyminen. Joskus täytyy luopua jostakin tullakseen aidosti joksikin tai ollakseen todellisesti jotain. Jos tähän ei suostuta, syntyy tilanne, jossa syntiset parannuksentekijät menevät hengellisessä todellisuudessa oikealta ohi niiden, joiden tulisi olla johdossa. Portot ja publikaanit asettuivat uuden Hengen liikehdinnän johtoon. He eivät nousseet tähän asemaan rikkinäisen menneisyytensä takia, vaan sen tähden, että he olivat alttiita Jumalan työlle omassa elämässään. Luukas kirjoittaa, että fariseukset ja kirjanoppineet puolestaan hylkäsivät Jumalan suunnitelman, joka Hänellä oli heitä varten. (Luuk. 7:30)

Sinä, minä, me voimme turhentaa Jumalan kutsun, ellemme valvo itseämme ja ole kuuliaisia Jumalalle. Fariseusten ja kirjanoppineiden kohdalla näin kävi ja heistä tuli Jeesuksen pahimpia vastustajia. Näin kävi jopa heidän ulkonaisen opetuksensa tietynlaisesta samankaltaisuudesta huolimatta. Fariseukset edustivat näet edellistä herätysliikettä. Syitä tähän Jumalan suunnitelman turhentamiseen oli monia, jotka tulevat eri evankeliumeissa hyvin esille. Ihmiskunnian rakastaminen enemmän kuin Jumalaa, oman ryhmän sosiaalinen paine, pelko oman aseman puolesta…

Kun ajattelemme oman aikamme hengellistä tilannetta Suomessa (ja länsimaissa yleensä), näemme monenlaisia hengellisiä liikkeitä ja vaikuttajia. Osa näistä on raittiita ja Jumalan Hengelle kuuliaisia, osa taas (ehkä jopa niiden aidosta alkuperästä huolimatta) enemmän tai vähemmän hörhöilyä, jossa monenlaiset väärät motiivit ja epäraamatulliset käytännöt haavoittavat niissä mukana olevia ihmisiä.

Pysyäksemme uskollisina Jumalan suunnitelmalle meitä varten, meidän on puhdistauduttava tämänkaltaisista asioista; vääristä motiiveista, kuten vallanhalusta, helposta rikastumisen toiveista, nopean, mutta lyhytkestoisen menestyksen saavuttamisesta, väärästä seurasta ja siihen liittyvistä vääristä sidonnaisuuksista, ihmiskunnian ja suosion tavoittelemisesta.

Kutsumus Jumalalta on asia, jossa meidän on hyvä olla jopa mustasukkaisia sille monien muiden asioiden kustannuksella.

Paimen ja kuningas

 

"Sillä vanhassa tarussa sanotaan: Kuninkaan kädet ovat parantajan kädet. Ja siitä tunnettiin aina laillinen kuningas." 

J.R.R. Tolkien, Taru Sormusten Herrasta, Kuninkaan paluu.

Kuningas Daavidin historiassa on kuvattuna tilanne, jossa kaikki Israelin heimot tunnustavat hänet kuninkaakseen.

"Sinulle Herra on sanonut: ´Sinä olet kaitseva minun kansaani Israelia ja sinusta tulee Israelin ruhtinas." (2.Sam. 5:2)

Myöhemmin Herra puhuu profeetta Naatanin kautta Daavidille:

"Minä olen ottanut sinut laitumelta, lampaiden jäljestä, kansani Israelin ruhtinaaksi." (2.Sam. 7:8)

Daavid oli siis sekä paimen että kuningas, jopa niin, että hän oli ensin ollut paimen, ennen kuin sai kuninkuuden. Paimenen tehtävänä oli pitää huolta laumasta, erityisesti sen heikoimmista jäsenistä. Paimen takasi lauman turvallisuuden, huolehti sen jokapäiväisistä tarpeista, etsi eksyneet ja hoiti haavoittuneita ja kolhiintuneita lampaita, paransi ne. Vain sitä kautta on mahdollista kasvaa oikeaaksi kuninkaaksi. 

Jeesuksessa yhdistyvät Daavidin tavoin nämä kaksi puolta, Paimen ja Kuningas. Hän kutsuu itseään Hyväksi Paimeksi, joka pitää huolta laumastaan, tuntee ne kaikki nimeltä ja lopulta antaa henkensä lampaidensa edestä. Näinhän profeetta Jesaja ennustaa:

"Hän kaitsee laumaansa paimenen lailla. Hän kokoaa karitsat käsivartensa turviin ja kantaa niitä sylissään, johdattelee imettäviä lampaitaan." (Jes. 40:11)

Sakarjan kirjan loppupuolella profetoidaan Israelin kansan suhteesta hyvään paimeneen, mutta myös pahaan ja hulluun paimeneen. (Luku 11) Tämä ei pidä huolta laumastaan, vaan rahastaa lampailla, tuntematta syyllisyyttä tästä. Paha, hullu paimen ei pidä huolta nääntyvistä, ei etsi kadonneita, ei paranna loukkaantuneita eikä ruoki lampaitaan. Päinvastoin, hän on enemmän kiinnostunut hyötymään kaikin tavoin lampaistaan. 

Käytännössä tämä tarkoittaa kovaa johtajuutta, häikäilemätöntä vallankäyttöä, manipulointia ja jopa lampaiden hylkäämistä. Kuka tämä hullu paimen tulee Israelille lopulta olemaan, sen näemme tulevaisuudessa. Joka tapauksessa näyttää siltä, että vain tätä kautta Israel kansana on valmis tunnustamaan Jeesuksen Oikeaksi Paimenekseen.

Tämä sana on hyvin ajankohtainen myös muulla tavoin. Ajattelen sen puhuvan meille Jumalan seurakuntana oikeasta ja väärästä hengellisestä johtajuudesta. Meilläkin on ympärillämme nähtävissä johtajia, jotka eivät ole palvelijoita, vaan jotka tahtovat olla kuninkaita ilman oikeaa paimenuutta. Sakarja kuvaa paimennettavien epätoivoa siten, että ihmiset joutuvat toinen toistensa armoille. Kun oikea paimenuus puuttuu, seuraa epäjärjestys, sekasorto ja anarkia. Ja vielä pahemmin käy tilanteessa, jossa ihmiset jäävät armottoman johtajansa käsiin. Silloin ei ole turvaa missään. (Sak. 11:6)

Tällöin lauman keskeltä puuttuvat myös aitoon johtajuuteen kuuluvat parantajan kädet. Niinpä aikamme on täynnä erilaisissa ministryissä ja yhteisöissä loppuun uupuneita, haavoittuneita ja muserrettuja uskovia, jotka etsivät mistä vain itselleen parantumista ja apua. Niitämme parhaillaan satoa epäterveestä, väärästä johtajuudesta monella tasolla. Eipä siis ihme, että meillä on keskellämme huutava tarve hoitavalle ja parantavalle paimenuudelle, jonka alkulähteenä on Jeesus itse. Kuka vastaisi tähän huutoon? Kuka olisi niin kuin Daavid, jossa oikealla tavalla yhdistyvät paimen ja kuningas?

"Hän valitsi palvelijansa Daavidin, otti hänet lammastarhoista ja toi hänet imettävien lammasten jäljestä kaitsemaan kansaansa Jaakobia ja perintöosaansa Israelia. Ja Daavid kaitsi heitä vilpittömin sydämin, johti heitä taitavalla kädellä." (Ps. 78:70-72)

Uusi, vaihtoehtoinen reitti tulevaisuuteen – ajatuksia jälkitunnustuksellisen yhteisön perustamisesta

 

Sanotaan, että jälkikristillisyys Suomessa on jälkiluterilaisuutta. Jos ajatellaan uusien yhteisöjen rakentamista tai uusien seurakuntien istuttamista maassamme, niin käytännössä melkein kaikki niistä perustuvat ajatukselle vanhojen uskovien uudelleen lämmittämisestä. Meillä ei juurikaan ole täällä esimerkkejä radikaaleista kääntymyksistä, jotka olisivat johtaneet sellaisten uskonyhteisöjen syntymiseen, jotka koostuisivat valtaosaltaan vähän aikaa sitten ns. pystymetsästä uskoontulleista ihmisistä. Tähän on varmasti yhtenä syynä kristinuskon – ja ennen kaikkea sen luterilaisen muodon - vahva perinne kansan syvissä riveissä. Olemme edelleen ns. ”kaappiluterilainen” kansa.

Kun nyt kuitenkin näyttää siltä, että tämä vaikutus on entistä enemmän muuttumassa eräänlaiseksi suomalaisen kulttuurin ammoiseksi tunnusmerkiksi, niin meidän on vakavasti kysyttävä, millainen sen vaikutus ihmisten hengellisiä tarpeita ajatellen on. Synnyttääkö se aidosti Jumalan Hengen inspiroimaa ja Jumalan Sanalle uskollista elämää niin yksilöiden kuin yhteisöjenkin tasolla? Rehellisesti sanottuna, se ei niin tee, ja syy siihen on hyvin yksinkertainen; se on vain perinteistä kulttuurista pintasilausta, jolla saattaa olla merkitystä yhteisessä matkassamme kansojen historiassa, mutta sillä ei ole voimaa synnyttää ketään uudesti ylhäältä - puhumattakaan, että se pelastaisi sen uhkaavalta moraaliselta rappiolta

Tämän sanottuani ymmärrän, että minun on mietittävä joitakin asioita uudestaan ja etsittävä aiemmasta poikkeavaa, uutta ja vaihtoehtoista reittiä tulevaisuuteen.

Muistan lukeneeni suurella mielenkiinnolla emeritusprofessori Miikka Ruokasen tekstejä liittyen aiheeseen, jota hän kutsuu jälkitunnustuksellisuudeksi (postdenominationalism). Ruokasen mukaan erityisesti kiinalaisten kristittyjen piirissä jälkitunnustuksellisuus on määritelty siten, että paikallisessa seurakunnassa arvostetaan aiempia kristillisiä traditioita. Niitä saatetaan jopa vaalia, mutta niistä ei saa tulla uskovien yhteyttä jakavia asioita. Uudessa missionaalisessa tilanteessa aiemmat kirkolliset hallinnolliset rakenteet hylätään, jos tarve niin vaatii. Toisaalta tämä kehitys on Ruokasen mukaan johtanut seurakunnan jäseniä uudelleen työstämään kysymystä, mikä on seurakunta ja mikä sen tehtävä on. Näen ehdottomasti tällaisen prosessoinnin hyvänä ja tarpeellisena. Pidän myös hyvänä, mitä enemmän seurakunnan jäsenien todellinen ykseys yli olemassaolevien tai kuviteltujen tunnustuskuntarajojen tulee näkyväksi. Niin uskonnonvapauden tilanteen kiristyessä kuin kirkollisten rakenteiden hapettuessa, jopa myrkyttyessä, korostuu todellisen seurakunnan paikallinen luonne ja rooli.

Väitän, että tulevaisuudessa olemme entistä useammin tämän kaltaisessa tilanteessa. Mikä olisi joustava, viisas ja kestävä tapa toimia tulevaisuudessa?

Meillä kotona on usean vuoden ajan toiminut raamattupiiri, jossa olemme käyneet läpi pääasiassa Raamatun kirjoja, mutta käsitelleet myös eri teemoja, kuten karismaattisuus, oikean opin merkitys jne. Kokoontumisissa on säännöllisesti ollut mukana 10-15 henkeä. Koko ajan kantaporukka (noin kymmenen henkeä) on pysynyt samana. Muita kävijöitä on ollut yhteensä 20-30 henkeä. Kyseessä on ollut siis opetuspainotteinen yhteentuleminen, joskin vuosien mittaan vuorovaikutus ja omien näkemysten ja kokemusten jakaminen on lisääntynyt. Olemme myös viettäneet yhdessä ehtoollista, syöneet ja juoneet, saunoneet ja viettäneet aikaa yhdessä muuten vain.

Alusta lähtien erääksi tärkeimmäksi periaatteeksi kokoontumisissamme on tullut toinen toistemme kunnioittaminen. Kun mukaan on tullut uusia ihmisiä, olen tehnyt selkoa kokoontumistemme periaatteista, kuten siitä, että olemme koolla ensisijaisesti tutkimassa Jumalan Sanaa ja rakentumassa siitä, emme harrastamassa teologisia väittelyitä. Jumalalle kiitos, paria kertaa lukuunottamatta olemme välttyneet tällaiselta. Kunnioittaminen, luottamuksellisuus ja avoimuus (jonka rajat jokainen itse määrittelee) korostuvat tilanteessa, jossa koolla on jo pitkäänkin uskossa olleita, joilla on erilaisia kirkkokunta- ja herätysliiketaustoja; luterilaisia, helluntailaisia, vapaakirkollisia ja kotiseurakuntaihmisiä. Olemme sitoutuneet kunnioittamaan itse kunkin omaa traditiota, näkemyksiä ja kokemuksia; missä olen tullut uskoon ja kasvanut, mistä saanut vaikutteita jne. Emme siis kiistele eri raamatunkäännöksistä, vaan vertailemme niitä. Emme tuomitse toisiamme maskeista, rokotteista tai USA:n presidentinvaaleista, vaan arvioimme ajan ilmiöitä, profeetallisia signaaleja ja tulevaisuuden näkymiä tutkimamme tekstin valossa. Jos käsittelemästämme tekstistä on kristittyjen kesken erilaisia näkemyksiä (esim. kaste, karismaattisuus, eskatologia) esittelen näitä tasapuolisuuteen pyrkien, mikä ei tietenkään estä jokaista tuomaan esille omaa näkemystään asiasta.

Tämä kaikki edellyttää keskinäisen kunnioituksen ilmapiiriä, mutta myös oikeutta kysyä ja puhua toiselle, jopa haastaa näkemyksiä. Hyvä periaate on se, että ketään ei painosteta ajattelemaan tietyllä tavalla, eikä keskinäistä rakkautta ehdollisteta mitenkään. Käytännössä on hyvä harjoittaa yhteistä esirukousta sellaisten ihmisten puolesta, joiden nimi on mainittu kokoontumisessa. Sanojen voima on paljon suurempi kuin tulemme useinkaan ajatelleeksi. Lopuksi kaikki kulminoituu siihen, miten paljon olen itse valmis ja kyvykäs antautumaan läheiseen, elämää jakavaan yhteyteen muiden kanssa.

Havahduin näiden asioiden etten, kun jokin aika sitten pohdiskelin toisen piirin aloittamista; mitkä olisivat hyvät periaatteet tällaiselle kokoontumiselle?

No, kun luet Uutta testamenttia, huomaat hyvin pian tämän kaiken (ja paljon muuta) sisältyvän niihin ohjeisiin, joita Jeesuksen ja apostolien opetuksissa annetaan uskoville. Jääkiekkovalmentaja Hannu Jortikkaa lainaten, ”ei tää voi olla niin vaikeeta”. Mikäli sinulla (kuten useimmilla meistä) on huonoja, jopa päinvastaisia kokemuksia uskovien yhteyteen antautumisesta, pyydän sinua viemään ne rukouksessa Herralle ja rohkaistumaan yrittämään uudelleen. Loppupelissä kyse on Jeesuksen herruuden tunnustamisesta näissä asioissa. Kuten jo aiemmin totesin, tulevaisuudessa tarve tämän tyyppiselle yhteydelle (missä ei sinänsä ole mitään uutta) tulee vain korostumaan. Sen tähden on hyvä lähteä liikkeelle jo nyt.

 

 

 

Teepussien sisällissota, pieleen menneet ennustukset ja niiden seulominen

Päivää ennen Capitol Hillin mellakkaa eräs USA:ssa asuva ystäväni kirjoitti omalla Facebook-seinällään; ”Myrsky on tulossa ja se tulee olemaan suuri.” Seuraavat päivät osoittivat, miten oikeassa hänen unensa oli.

No, tosiasiassa hän jo tuolloin viittasi siihen, mitä tämä uni tulevasta myrskystä kommunikoi hänen oman elämänsä tilanteeseen. Kommentissaan hän kyllä sitten viittasi siihen, mitä tämä voisi merkitä yleisemmällä tasolla. Monet asiat tulisivat muuttumaan, eikä paluuta entiseen enää ole. Se, mitä on ollut aiemmin ja mihin tuolloin luotimme ei ole sitä, mitä vastaisuudessa tulee olemaan ja mihin jatkossa luotamme. Tämä muutos tulee olemaan valtava ja se tulee vaikuttamaan kaikkialle.

Hänen mukaansa nyt on liikkeellä paljon pahuutta ja se raivoaa kaikkialla ympärillämme, minkä jokainen voi nähdä. Jumala on kuitenkin kaiken tämän takana ja Hän tulee hyvyydessään vaikuttamaan asioihin ennen kokemattomalla tavalla. Tämä myrsky on ollut käynnissä jo jonkin aikaa ja nyt on enemmänkin kyse sen vaikutusten esille tulemisesta näkyvällä tavalla. 

Viime keväänä eräässä post-koronapäivityksessäni kirjoitin teepussista kiehuvassa vedessä ja miten se tuo esille sen aidon maun kaikkine aromeineen vasta kuumassa vedessä. Näin näyttää nyt käyneen monellakin rintamalla, niin poliittisten johtajien, kristillisten toimijoiden kuin yksityisten kristittyjenkin kohdalla.

Ajatellaanpa Suomen (tai laajemmin läntisen maailman) hengellistä tilannetta. Vuosien mittaan olemme kuulleet (ja edelleenkin kuulemme) aina vaan uusia ja uusia profetioita liittyen maamme (tai maanosamme) eri henkilöihin, instituutioihin tai toimijoihin. Otan yhden esimerkin. Parisenkymmentä vuotta sitten kristittyjen piirissä liikkui profetia, jonka mukaan Suomen silloinen presidentti tulisi uskoon. En tiedä olivatko tähän liittyvät jatkoennustukset (eduskunnassa tapahtuisi herätys, eduskunnassa järjestetään rukouskokouksia jne.) osa alkuperäistä sanomaa vai siihen myöhemmin lisättyjä kerrostumia. Joka tapauksessa tällaisia esimerkkejä on paljon. Pieleen menneitä profetioiksi kutsuttuja valhenäkyjä, joita ei koskaan vaivauduttu tarkistamaan, ottamaan niistä kiinni ja katsomaan rehellisesti, mistä on kyse. 

No, minulla ei tietenkään ole mitään sitä vastaan, että edellä kuvatun kaltaisia asioita tapahtuisi. Perään kuulutan kuitenkin vastuullisuutta. Tunnustaudun itse karismaatikoksi, jolla on kokemusta elämisestä tässä "ulottuvuudessa".

USA:n presidentinvaalin ratkettua, ja erityisesti 6.1. jälkeen, maan hengellisessä elämässä kuohuu, ja erityisesti karismaattisen liikehdinnän piirissä. Monet Trumpin uudelleenvalintaa profetoineet nimekkäätkin kristityt ovat osoittautuneet virheellisiksi ennustajiksi. Vallitsevaa tilannetta kuvataan ”nuhteluna Herralta” ja ”laajimman mittakaavan petoksena”. Puhutaan jopa ”sairaasta” karismaattisesta liikkeestä. Paljolti tilanne näyttäytyy näiden profeettojen parissa toisaalta itsesyytöksissä ja muiden haukkumisessa kieriskelynä, toisaalta roikkumisena toiveissa, että Jumala vielä olisi puuttunut peliin ennen 20.1. ja tuonut voiton Trumpille.

Jotkut heistä ovat myös pyytäneet julkisesti anteeksi profetioitaan. Tämä on hyvä merkki ja osoitus halusta "raitistua oikealla tavalla" (1.Kor. 15:34). Tähän liittyy kuitenkin mielenkiintoinen piirre, jota olen ollut havaitsevinani myös suomalaisten karismaattisten ja Trumpia ihannoivien kristittyjen piirissä. Yllättävää kyllä, nämä julkiset anteeksipyytämiset ovat saaneet osakseen syytöksiä, kiroamista ja jopa kuolemalla uhkaamisia – kristityiksi itseään kutsuvilta ihmisiltä. Eräitä suomalaisten kristittyjen somekeskusteluja seurattuani olen ollut suorastaan kauhistunut: miten kristityt (tai sellaiseksi itseään kutsuvat ihmiset) voivat puhua noin?

Vihamielinen suhtautuminen tällaisiin anteeksipyytämisiin voidaan nähdä kahdella tavalla: kyse voi olla jonkinlaisesta "porukan petturuudesta" tyyliin "mitäs menit sellaista tunnustamaan?!" tai sitten kyse on suoranaisesta syyttämisestä harhaanjohtamisesta. Eräs toinen amerikkalainen ystäväni totesi tässä yhteydessä lakonisesti: "I think they are worshipping the werong God."

Näyttää siltä, kuin machoilevan uuskarismaattisuuden piirissä olisi tapahtumassa vakava, suorastaan kohtalokas etääntyminen Jeesuksen omilleen opettamasta Vuorisaarnan etiikasta. Niinkuin alussa mainitsemani usalainen ystäväni totesi, kyse on siitä, että jotain on ollut käynnissä jo pitkän aikaa ja nyt tulee esille sen todellinen luonne ja hedelmä. Muista kuumassa vedessä lilluvan teepussin opetus: sen todellinen maku tulee esille vasta noin sadan asteen kuumuudessa. Samalla tavoin näyttää siltä, että monien todellinen luonto tulee esille vasta koetuksissa, vastoinkäymisissä ja pettymyksissä, jotka kuuluvat osana kristitynkin elämään. Ehkä tämä puoli kristityn vaelluksesta on unohtunut meiltä karismaatikoilta? Meiltä kristityiltä kysytään nykyisenä aikana turnauskestävyyttä, eikä meillä ole varaa halpahintaisiin rimanalituksiin.

Entä kuinka monen profeetan kuulit meillä tai maailmalla ennustaneen edeltä käsin koronaviruksen kaltaisen tuholaisen tulon? Kyse ei ole vain jostain pikkubakteerista, vaan seurauksiltaan laajakantoisimmasta muutoksesta sitten toisen maailmansodan. Tämän uhan edessä ei yksikään merkittävä nykyprofeetta korottanut ääntään, mikä on mielestäni hälyttävä asia. (Tässä kohtaa on hyvää kaivaa Raamattu esille ja tutustua huolellisesti 1. Kuningasten kirjan lukuun 22.)

Olemme tilanteessa (ja olemme olleet siinä jo pitkään), jossa monet profeetoiksi itseään kutsuvat saavat esiintyä sellaisina ilman minkäänlaista tilivelvollisuutta mihinkään suuntaan. Samoin monet kristityt esiintyvät erityisesti sosiaalisessa mediassa vastuuttomasti ja vastoin kristinuskon eettisiä periaatteita (esim. kahdeksas käsky). Sanon tämän nyt vakavasti. Minusta näyttää siltä, että edessä on eräänlainen ”seulomisen” aika, joka koskettaa johtajiamme, erilaisia hengellisiä ilmiöitä, seurakuntia ja kirkkokuntia sekä koko hengellistä kulttuuriamme. On aika kuunnella ja oppia.

Me tarvitsemme uudenlaista vastuullisuutta, harkintaa ja kunnioitusta – ilman että sitoisimme tämän oman käyttäytymisemme muiden käyttäytymiseen. Erityisesti hengellisessä vastuuasemassa toimivien kohdalla edellytetään tilivelvollisuutta. Profetioiden kohdalla meidän on oltava kärsivällisiä niiden tarkistamisessa ja niistä kiinni ottamisessa. Usein eri ilmiöiden todellisen luonteen esille tulo vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä.

Käytännössä: älä levitä sanomia, joista et ole varma tai jotka ovat kevyesti liian hyviä ollakseen totta. Älä myöskään ilku pieleen menneitä profetioita, koska emme halua murehduttaa Pyhää Henkeä tälläkään tavoin. Jeesuksen todistus on edelleen profetian Henki, mutta aito sellainen, emmekä saa menettää sitä.

Seuraa johtajiksi ja profeetoiksi itseään kutsuvien elämää. Älä hirttäydy kiinni kehenkään (erityisesti poliittiseen johtajaan), mutta älä myöskään kyynisty. Älä mieti asioita uran, bisneksen tai ministryn menestyksen kautta. Äläkä missään nimessä aliarvioi maltillista, harkitsevaa kristillisyyttä. Lopuksi, ole valmis muuttumaan, vaikka se tekisi alkuun kipeääkin.

Ennen kaikkea, muista, että Sinun pelastumisesi ei ole kiinni siitä, mitä ajattelet jonkun kaukaisen suurvallan johtajasta, tai siitä, miten suhtaudut johonkin terveydenhuollolliseen toimenpiteeseen, kuten esim. rokotteeseen, tai siitä miten veikkaat käyvän joissain tulevissa poliittisissa konflikteissa. Sinun pelastuksesi on yksinomaan Jeesuksessa.