Post-Corona 1

Ajattelen olevan kaksi tapaa suhtautumisessa nykyiseen koronaviruspandemiaan. Ensimmäinen on tässä tilanteessa tärkein eli itsestään ja toinen toisistamme huolehtiminen. Tämän lisäksi on myös aiheellista pohtia sitä, millaiseen maailmaan olemme siirtymässä tämän kriisin myötä.

Ajatuksia jälkimmäisestä siis.

Ratkaisevaa on se, mitä me tuomme nyt menettämämme maailman tilalle, miten elämme koronan jälkeisessä ajassa, kun sen aika tulee. Kiinnostavia ovat ensinnäkin tämän kriisin vaikutukset ihmisten hengellisyyteen. Tämä on uskontososiologisesti hyvin mielenkiintoinen aihe! Varovaisesti arvioiden ääripäät ihmisten uskonnollisessa käyttäytymisessä tulevat olemaan:

·         lisääntyvä individualismi ja privatisoitunut uskonnonharjoitus, johon nykyisen kriisin eristäytymispaineet ohjaavat ihmisiä

·         elpyvä uusi yhteisöllisyys, jota jo nyt tarjoillaan erääksi pahan olon hoitokeinoksi, kunhan tilanne sen sallii

Lisääntynyt ja kehittynyt digitaalisten palvelujen käyttö uskonnollisten yhteisöjen toiminnassa voi palvella molemmissa tapauksissa, joskin voi olla enemmän ensin mainittuun painottunutta.

Avoimia kysymyksiä on monia muitakin, kuten esimerkiksi, miten käy megakirkkojen ja suurten massakokousten? Koetaanko yksioikoista ”name it and claim it”-menestysteologiaa enää kovin relevantiksi tämän jälkeen vai lähteekö tällainen ajattelu peräti kokonaan uuteen nousuun uuden taloudellisen nousukauden sattuessa kohdalle? Ihminen kun ei aina ole kovin hyvä oppimaan virheistään.

Jo nyt on kristittyjen piirissä havaittavissa eskapistista kaipuuta ”vanhoihin hyviin aikoihin”. Mielenkiintoista on se, että menneen ajan yhtenäiskulttuurin ihannoinnissa kunnostautuvat nyt myös ns. vapaiden suuntien kristityt, vaikka tuo kadotettu uskonnollinen yksituumaisuus on läpi maamme historian ollut selvästi luterilaista. Useammaltakin taholta kuuluu nykyisen kriisin aikana (sinänsä kannatettava) odotusta siitä, miten nytkin ”kirkot täyttyvät rukoilijoista, kuten sotien aikana”.

Mutta toteutuuko tämä sinänsä toivottu näky? Näyttävätkö enemmistökirkon piispat esimerkkiä? Piispat saattavat vain todeta luterilaisen kirkon ”olevan hädän hetkellä mukana ihmisen arjessa”. Onko näin? Ja jos on, niin miten? Milloin viimeksi olet kuullut arkkipiispan (tai edes jonkun piispoista) pasuunan lailla kutsuvan kansaa kirkkoihin esirukoukseen maamme puolesta? Kolmisen vuotta sitten Kallion kirkon kellot soivat Syyrian sodan uhreille. Eikö nyt olisi vähintäänkin samanlaisen kirkollisen proaktiivisuuden aika?

Kuvaavaa tilanteelle onkin se, että kehotuksen koko kansan yhteiseen esirukoukseen ja kääntymiseen Jumalan puoleen esitti Antero Laukkanen, joka on kristillisdemokraattien kansanedustaja ja toiminut itsenäisen, kirkkokuntiin sitoutumattoman seurakunnan pastorina. Millaisen arvion tästä piirtää Kaikkivaltiaan sormi aikanaan Helsingin tuomiokirkon seinään? (Toisaalta se, että jotkin kansanedustajat hermostuivat kristillisten kansanedustaja Sari Tanuksen rukouskehotukseen koronavirustilanteen takia on sinänsä ymmärrettävää, eikä siinä ole mielestäni mitään ihmeteltävää, koska valtaosa kansanedustajista ei käytännössä näytä tunnustavan samaa uskoa Tanuksen kanssa, olivatpa he muodollisesti missä rekisterissä hyvänsä.)

Kylmä tosiasia on se, että kun verrataan nykyistä tilannettamme vaikkapa em. talvisodan päiviin, niin elämme nyt hyvin erilaisessa Suomessa. Ihmisten uskonnollinen harrastuneisuus nykyisin on niin pirstoutunutta ja moninaista, että lisääntyvä uskonnollinen etsintä todennäköisesti suuntautuu paljon muuallekin kuin vanhojen kirkkojen ovenkahvoihin.

Tässä kohtaa onkin aiheellista kysyä, olemmeko kristittyinä jo missanneet hyvän tilaisuuden? Nyt nimittäin käy ilmi, keitä me oikeasti olemme?  Tällainen aika on omiaan tuomaan meistä esille sen, millaista tekoa me todellisuudessa olemme. Teepussikin antaa sen oman makunsa vasta sitten, kun laitat sen hautumaan kuumaan veteen. Nyt on sen teepussin aidon aromin esille tulon aika.