Futiksen EM-kisat poikivat monenlaisia (hyviäkin) uutisia. Samaan aikaan toisaalla, nimittäin naisten Kansallisen liigan parissa esille nousee päinvastaisia esimerkkejä, kuten Ilta-Sanomat aiheesta kirjoittaa. Iltiksen uutisesta käy ilmi myös Palloliiton täysin pieleen mennyt toimintatapa.
Mutta sitten niistä hyvistä uutisista. Entinen ammattilaisjalkapalloilija Petri Pasanen kirjoitti lauantain 19.06. kolumnissaan mielenkiintoisesti ja ajatuksia herättävästi siitä, "miten tulevaisuuden valmentajia kasvatetaan" (ESS s. 20). Harvoin saa lukea yhtä kauas tai syvälle luotaavaa settiä futiksesta - ja valmentamisesta yleensä - ihan paikallispravdan sivuilta.
Pasanen kirjoittaa Belgian maajoukkueen espanjalaisvalmentaja Roberto Martinezin ajatuksesta järjestää halukkaille maajoukkueleiriläisille räätälöityä valmentajakoulutusta muun toiminnan ohessa. Ajatuksena ei ollut vain valmistaa pelaajia aktiiviuran jälkeiseen elämään, vaan ennen kaikkea se, että Martinez uskoo jalkapalloa pelattavan ennen kaikkea aivoilla.
Oma kommentti #1: Jo tässä vaiheessa voidaan vain miettiä (ja ihmetellä) sitä, miten pitkä matka tällaisesta ajattelutavasta ja asenteesta on perinteiseen huutajavalmentajaan, josta ylläoleva Ilta-Sanomien esimerkki kertoo.
Pasasen mukaan valmentajat haluavat nykyään kontrolloida peliä yhä enemmän. Jalkapallosta on huipputasolla tullut yhä enemmän valmentajien peli. Tämä tapahtuu Pasasen mukaan parhaiten korkeatasoisen ja harkitun strategisen valmennuksen kautta. Tämä haastaa vaistämättä myös pelaajia ajattelemaan omilla aivoillaan.
Oma kommentti #2: Enää ei voida siis ajatella yhden suuren (ja usein egoistisen) pelaajan voivan kannatella yksin joukkuetta ja ratkaista pelejä aina uudelleen ja uudelleen oman ylivertaisuutensa nojalla.
Silti parhaatkaan valmentajat eivät voi kontrolloida kaikkea, toteaa Pasanen. Pelaajien itsensä on myös opittava ratkaisemaan taktisia ongelmia, analysoimaan otteluja ja kehittämään tämän datan pohjalta niin omaa kuin muunkin joukkueen peliä. Eli heidän on opittava ajattelemaan kuin valmentajat, ilman että he koko ajan kuikuilevat valmentajan suuntaan, odottaen käskyjä penkiltä.
Oma kommentti #3: Erityisesti ajattelen tämän kaltaisen, mentoroivan otteen olevan tarpeen nuorempien ja kokeneempien pelaajien välillä. Käskyttäminen sinänsä ei vie asioita eteenpäin, vaan kokemuksesta tulevan esimerkin kautta tapahtuvan oppimisen avulla.
Mieti Martinezin valmentajakurssin kokoonpanoa: maailman parhaita pelaajia maailman parhaiden valmentajien opissa, istumassa samassa kopissa vaihtamassa ajatuksia pelistä, joukkueesta, sen pelaamisesta ja eri rooleista ja tehtävistä sen sisällä. Tältä pohjalta Pasanen heittää kysymyksen Palloliiton koulutuksen suuntaan: voitaisiinko vastaavaa ajatella myös meillä? Entä nuorisomaajoukkueen tapahtumat? Kaikista ei tietenkään tule valmentajia, harvasta A-maajoukkueen valmentaja, mutta jokainen voi kehittyä ja myös kasvaa ihmisenä. Ehkä tätä kautta myös alussa Ilta-Sanomista lainatun esimerkin kaltaiset mädät omenat ehdittäisiin hyvissä ajoin poimia pois korista.
Näin on myös meidän hengellisessä elämässämme, sanoi entinen mies ja jatkoi: todellakin tämä Pasasen ansiokas artikkeli poikii paljon ajatuksia opetuslapseuttamiseen, seurakunnan istutukseen ja uusien johtajien kasvattamiseen liittyen. Eikö Paavalin oma malli olutkin uusien koutsien kasvattaminen, kuten Timoteus ja Tiitus esimerkiksi? Karismaattisilla maalitykeillä (vrt. Apollos) on toki paikkansa, mutta tosiasiassa valtakuntaa vievät eteenpäin näkymättömät puurtajat kentällä, jotka myös kouluttavat uusia kaltaisiaan valtakunnan työn tarpeisiin.
Miten siis tämä "nerous" siirretään eteenpäin?
No comments:
Post a Comment