Olen
muutamassa edellisessä postauksessani käsitellyt koronaviruksen aiheuttamaa
globaalia kriisiä erityisesti siitä näkökulmasta, mitä voisi olla odotettavissa
pahimman kriisin mentyä ohi. Nykyisessä tilanteessa on selvästi nähtävissä
monia positiivisia ilmiöitä, kuten esimerkiksi se, miten perhe ja suku on
tullut ihmisille läheisemmäksi. Tuntuu jopa siltä kuin aiempi tiukka
ydinperheen käsitekin olisi laajentumassa ihmisten mielissä. Ehkä tämä kaikki
johtaa meitä uudenlaiseen yhteisöllisyyteen?
Toivottavasti
myös ihmisten kulutustottumuksissa tapahtuu pysyviä muutoksia, kuten vaikkapa ”support
your local”-idean suhteen. Itse näkisin mielelläni uuden kohtuullisuuden ja
vaatimattomuuden aikakauden koittavan. Samoin aiempaan työkulttuuriin lienee
tulossa muutoksia esim. etätöiden jäädessä joillakin aloilla pysyväksi
ilmiöksi. Eräs koronakriisin opetuksista tulee toivottavasti olemaan sama kuin
90-luvun lamankin eli ”ihminen ei elä ainoastaan leivästä”.
Edustavatko
nämä ilmiöt osaltaan sitä tulevaa uutta nousevaa trendiä, ”toista modernia”,
jota olen uumoillut tulevaksi?
Vallitsevaa
seurakuntakulttuuria ja sen ilmentymiä käytännössä, kuten tähän asti itsestään
selvyyksinä pidettyjä julkisia kokoontumisia, ajatellen koronakriisi antaa
hyvän mahdollisuuden, jopa tekosyyn, uusiutua.
Neil
Cole
mainitsee kolme tyyppiä seurakuntia koronaviruksen kynsissä. Ensin on
perinteinen keskivertoseurakunta, joka ajaa toimintansa alas olosuhteiden
pakosta ja tyytyy osaansa. Luulen, että moni seurakunta, jonka toiminnan
pyörittäminen perustuu uhrituloihin, on kovilla tässä tilanteessa. Toisena
tyyppinä ovat ne seurakunnat ja kirkot, jotka taistelevat; ne myyvät
omaisuuttaan ja kiinteistöjään, lomauttavat työntekijöitään ja ottavat lainaa
kyetäkseen olemaan taas mukana bisneksessä, kun pahin on mennyt ohi. Kolmas
tyyppi ovat ne seurakunnat, jotka näkevät nykyisessä tilanteessa enemmän
mahdollisuuksia kuin uhkia; rakasta lähimmäistäsi kuin itseäsi monin eri
tavoin, ole avokätinen ja anna lahjaksi, huolehdi muista sen mukaan mitä
kykenet. Ole rakentamassa omaa yhteisöäsi sanan laajassa merkityksessä.
Rakenteet
eivät koskaan saisi olla meille kristityille tärkeämpiä kuin ihmiset, vielä
vähemmän rakennukset. Mikäli ainoa johtoajatuksemme on se, miten selviäisimme
nykyisestä koettelemuksesta mahdollisimman vähin taloudellisin vaurioin, me
emme tule kestämään tulevissa koetuksissa. Koronakriisi tulee todennäköisesti
poikimaan monia ennalta arvaamattomia pikkukriisejä lähitulevaisuudessa. Tässä
tilanteessa on hyvä muistaa, että raha ja bisnes eivät koskaan voi periä
Jumalan valtakuntaa. Paavalin mukaan ne, jotka tahtovat rikastua, lankeavat
kiusaukseen. Ehkä olisi jopa viisainta omaksua asenne, ettemme enää haluakaan
paluuta entiseen todellisuuteen?
Ehkä
olisi hyvä välillä ajatella, että ”pieni on kaunista” ja että ”yli kaiken
varottavan varjele sydämesi, sillä sieltä elämä lähtee”. Jos seurakuntamme
yhteisönä kykenee mikrotasolla selviytymään näissä olosuhteissa, voimme
suhtautua turvallisin mielin siihen, mitä on tulossa tämän jälkeen. On aika
mennä syvemmälle omassa Jumala-suhteessamme, mutta myös suhteessamme toinen
toisiimme.
Koronakriisi
haastaa meidät kysymään kristittyinä: mikä on oikeasti tärkeätä seurakunnan
toiminnassa? Mihin seurakuntiemme tulisi panostaa ja keskittyä tulevaisuudessa
selvitäksemme ja kasvaaksemme? Nyt nousevat keskiöön ne asiat, joita oikeasti
pidämme tärkeinä.
Vastaavasti
meillä on nyt oiva tilaisuus polttaa pois turhat kuonat niin sydämestämme kuin
rakenteistammekin ja panna pois meille tarpeettomiksi osoittautuvia asioita. Se
vaatii astumista ulos mukavuusvyöhykkeeltä, mutta tämä on edellytys sille, että
selviydymme, ei vain koronakriisistä, vaan myös siitä, mitä seuraa sen jälkeen.
Ne, jotka eivät tätä ymmärrä, eivät tule selviytymään tulevaisuudessa.
Eräs
ortodoksipappi totesi hyvin pitkäperjantain sanomalehdessä: ”Tämä voi olla
meille mahdollisuus keskittyä omaan hengelliseen elämään, oman arjen
muuttamiseen kirkoksi.” Tosiasiassa tähän ei ole ollut mitään estettä tähänkään
asti, mutta nyt siihen on jopa pienoinen pakko.
No comments:
Post a Comment