Kaappiluterilainen kansa

 

Odotan edelleen Niko Huttusen, Anneli Portmanin ja Kaius Sinnemäen toimittamaa kirjaa Kaappiluterilainen kansa. Puheenvuoroja suomalaisesta yhteiskunnasta (Käsite-kirjat, 2020) myymälöihin saapuvaksi. Se, mitä olen tähän asti kirjasta kuullut ja lukenut, kuulostaa mielenkiintoiselta. Kirja tuo monin esimerkein esille luterilaisen kristinuskon tulkinnan syvän vaikutuksen yhteiskunnassamme. Kirjan sanoman voisi pelkistää ajatukseen siitä, miten luterilaisuus vaikuttaa edelleen sekularisoituneessa kulttuurissa, jossa ei ole tapana puhua Jumalasta samaan tapaan kuin jossain muualla se on normaalia ja jopa ns. "maan tapa", puhumattakaan siitä, että rohjettaisiin tunnustaa kristinuskon Jumalalla ja Jeesuksella olevan jotain oleellisen tärkeää sanottavaa omassa tilanteessamme korona-ajan suomalaisina. 

Nykyisessä hiljalleen mailleen laske(utu)vassa läntisessä sivilisaatiossa tämä tuntuu hyvin ajankohtaiselta. Pyrin siis saamaan käsiini tämän kirjan, ennen kuin valot lopullisesti sammuvat.

Erinomaisen ajankohtaiselta tämä kirja tuntuu nyt, viimeisimmän kirkon nelivuotiskertomuksen julkistamisen aikoihin. Tuo katsaus kirkon toimintaan vuosina 2016-2019 oli varmaankin aika lailla odotetun kaltainen - vai odottiko joku oikeasti jotain muuta? Samalla se on myös herättänyt entistä huolestuneempia parahduksia kirkon piirissä. Erään eteläsuomalaisen seurakunnan kirkkoherran mukaan "osa työntekijöistä on jo henkisesti luovuttanut". Toisen kirkkoherran mukaan "kristinuskon kieli ei ole aina niin helppoa ammattilaisellekaan". No, kannattaisiko siis ennemmin pyrkiä etsimään ongelmien juurisyitä, eikä vain puuhastella seurausten kanssa? 

Timo Pöyhönen totesi twitterissä osuvasti: "4-vuotisraportti oli kirkolle herätys todellisuuteen: alle 50v sukupolvet on menetetty. Samalla voi miettiä, mitä kirkko on yrittänyt tehdä. Riparin ja toimitusten lisäksi ei ole juuri evankelioitu ja kokoava toiminta on päästetty rapakuntoon. Mihin 20t työntekijän aika meni?"

Tutkimuksen julkaisijan, Kirkon tutkimuskeskuksen johtajan Kimmo Ketolan mukaan elämme nyt Suomessa merkittävää murroskautta, jossa kristinuskon asema tulee muuttumaan rajusti. Sen merkitys yhteiskunnassa tullee vähenemään huomattavasti Ketolan johtaman tutkimuksen mukaan. Erityisesti nuoremman sukupolven piirissä tapahtuva kehitys huolestuttaa Ketola; näyttää nimittäin siltä, että uskon tunnustaminen ja sen seuraaminen käytännössä tulee maksamaan jotain, jossain tapauksissa paljonkin.

Haluamatta ottaa mitään pois tästä varmasti ansiokkaasta tutkimuksesta, totean kuitenkin tässä tutkitun nimenomaan evl. kirkon sisäistä kehitystä neljän viimeksi kuluneen kalenterivuoden aikana. Olisi kuitenkin hyvä tutkia Jeesus-uskon tilannetta Suomessa yleisesti esim. tutkimalla syitä joidenkin uusien kristillisten yhteisöjen kasvuun. En välttämättä väitä, että lopputulos olisi ratkaisevasti erilainen suurten trendien suhteen, mutta tällainen tutkimusorientaatio antaisi varmasti paremman kokonaiskuvan kristinuskosta Suomessa v. 2020.  

Joku voisi jopa sanoa, että ehkä tilanteessa, jossa uskon tunnustaminen maksaa jotain, on omat hyvätkin puolensa. Ainakin se voisi koetella ihmisten motiiveja lähteä uskon tielle.

Mielenkiintoinen tilanne siis: toisaalta olemme "kaappiluterilainen kansa" ja toisaalta usko Jumalaan on romahtanut ja kristinusko näyttää vieraalta nuorten silmissä. Miten tästä mennään eteenpäin?

Yksi vaihtoehto on tietysti se, että hyväksytään ajatus kristinuskosta "katoavana kansanperinteenä" Suomessa, jota se jo nyt on, erityisesti eteläisessä ruuhka-Suomessa. Tässä on kuitenkin juuri se ongelma, mihin kirja kaappiluterilaisesta kansasta ymmärtääkseni viittaa, ettei ymmärretä ilmiöiden ja asioiden alkuperää ja niiden välisiä yhteyksiä. Evankelioinnin kannalta voidaan tietysti käyttää tätä suomalaista luterilaista muinaisuskoa sanoman kontekstualisoinnin välineenä ja ikään kuin kontaktipintana jatkokeskusteluille.

Toinen vaihtoehto on olla radikaali ja perustaa "paluu juurille"-liike, jossa pyritään uudelleen ottamaan käyttöön jo unohtumaisillaan olevat käsitteet, avata ja opettaa niitä maallikkokansalle ja alkaa sitä kautta kasvattaa uutta luterilaista yhtenäiskulttuuria.

Kolmas, ja mielestäni huonoin vaihtoehto on antaa härskisti uusi sisältö perinteisille termeille. Tällöin vaikkapa käsite "seksuaalisuus Jumalan lahjana" irrotettaisiin sen alkuperäisestä, raamatullisesta asiayhteydestään. Itse ajattelen tämän olevan juuri sitä anti/sijaiskristillisyyttä, josta Raamattu meitä varoittaa puhuttaessa "laittomuudesta".

Vaihtoehto 4 on luonnollisesti kaikkein vaativin ja rohkein: onko mahdollista sivuuttaa em. ajattelu ja julistaa evankeliumia ikään kuin mitään ei olisi koskaan ollutkaan. Mahtaneeko tuo onnistua? Melkoista sanoman uudelleen kontekstualisointia se joka tapauksessa kuitenkin olisi.