Pandemian vaikutuksista

Nykyisin ei enää välttämättä puhuta jälkikristillisyydestä länsimaissa, vaan vapautumisesta kristinuskosta ja sen vaikutuksista. Kristinuskon on nähty olevan syyllinen ihmisten alistamiseen ja riistämiseen myös täällä perinteisesti kristillisessä lännessä. Kristinuskon perinteisen hegemonian murenemisen ja vaikkapa kristillisestä moraalista vapautumisen nähdään merkitsevän vapautta lähes tulkoon kaikesta ihmistä rajoittavasta.   

Mutta oletko koskaan miettinyt, millaisena kristillisen yhtenäiskulttuurin aika nähtiin sen omien aikalaisten silmin? Seuraavassa lyhyt lainaus:

"... kun muistelen lapsuuteni aika ja heidän opetuksiaan joita muutamia esimerkkejä mainitsen kun Lauvantai illalla pyhä kellojen soitot ilmoittivat seurakunnalle Herran sabatin lähestyvän otti mies väki lakkinsa pois päästä ja vahvistivat ne Isämeidän lukemisella ja työt seisautettiin maanantai aamua vartomaan..." (Osmo Tiililä, Rukoilevaisten kertomaa, s. 37. Kyseessä on katkelma Länsi-Suomen rukoilevaisuuden maallikkojohtaja Väinö Aerilan kirjeestä professori Tiililälle 06.01.1956.)

No, tietenkin me 2020-luvun ihmiset vinosti hymyillen peitämme hillityn arroganssimme, kun luemme tällaisia arkaaista agraariyhteisöä ihannoivasti kuvaavia tekstejä. Todennäköisesti - jos Herramme tulo viipyy - meitä seuraavat sukupolvet suhtautuvat meihin samalla tavoin.

Mutta oikeasti on hyvä ajatella, miten oli ennen ja mihin olemme tulleet.

Viime keväänä kirjoitin blogiini useita koronaviruspandemiaan liittyviä tekstejä. Jotkut tuolloin tekemistäni ennusteista ovat hyvinkin toteutuneet. Viittasin eräässä niistä siihen, miten pandemian kaltainen tekosyy erilaisen kontrollin ulottamisesta ihmisten elämään, puuttuen perusoikeuksiin ja yksityisyyteen, on kuin joidenkin vallanhaluisten poliitikkojen märkä uni. Juuri näinhän on käynyt - ja lisäksi näyttää siltä, että on poliitikkoja, virkamiehiä ja yhteiskunnallisia laitoksia, jotka eivät malttaisi lopettaa, vaikka tilanne jo olisikin ohi. 

Näyttää myös siltä, että ihmiskunta - ja erityisesti ns. kristitty länsi - on jo sen verran vieraantunut Jumalasta, ettei itse pandemiassa juurikaan kuulla Jumalan puhuttelua. Itse kuitenkin uskon sen olevan eräs voimakkaimmista ja selvimmistä varoitussignaaleista koko ihmiskunnalle. Kun luovutaan kristinuskosta ja sen edustamasta ihmiskuvasta, todellisuudenkäsityksestä ja arvoista, murennetaan väistämättä sen varaan rakennetun yhteiskunnan ja kulttuurin perustuksia. Ei pidä ihmetellä, jos koko rakennus tällöin huojuu. On myös päivänselvää, että siinä tilanteessa tuon (aiemmin ainakin nimellisesti) kristillisen kulttuurisen piirin ulkopuolella on runsaasti tahoja, jotka suurella mielenkiinnolla seuraavat, mitä tapahtuu. 

Edelleen näyttää siltä, että jälkikristillisyyttä seuraa (alussa kuvatun "vapautumisen" jälkeen) yhteiskunnan ja kulttuurin antikristillistyminen. Kehittymässä on antikristillinen ihmistyyppi, joka tekee politiikkaa, laatii, valvoo ja toteuttaa lainsäädäntöä, kehittää taloutta, kasvattaa lapsia, tuottaa mediaa ja välittää tietoa jne. nimenomaan tästä näkökulmasta. Varoituksen sanana voi sanoa, että kun puututaan ihmiselämän ja kokonaisen kulttuurin ja sen kehyksenä toimivan yhteiskunnan koossapysymisen kannalta niinkin oleellisen tärkeään asiaan, kuin luomisjärjestykseen, se ei voi tapahtua ilman seurauksia. Viime kädessä siinä loukataan Jumalan kunniaa Luojana. 

Tältä pohjalta ajattelen esimerkiksi pandemian olevan varoitussignaali (joskin vielä aivan pieni). Pelkään kuitenkin nykyisen katumattomuuden ja vääristymisen tuottavan lisää kriisejä globaalilla tasolla. 

Näyttää siltä, kuin koko ihmiskunnalle (ja taaskin erityisesti täällä Lännessä) olisi pandemian myötä tapahtunut jotain. Paluu aiempaan normaaliin tulee osoittautumaan mahdottomaksi, koska me olemme muuttuneet - me ja meidän yhteisömme, kulttuurimme ja yhteiskuntamme. Teepussi on nyt antanut sen todellisen makunsa, eikä se joka puolella maistu lainkaan hyvältä. Jo kauan sitten ennustetut antikristilliset rajalinjat ovat ylittymässä ja Jumalan ilmoituksen Raamatussa vakavasti ottavat ihmiset joutuvat pakostakin miettimään monet asiat uudelleen. Meidän on jo nyt alettava asemoimaan itsemme kristittyinä uudelleen, koska joudumme tulevaisuudessa toimimaan aiempaa kovempien paineiden alla. 

Vaikka ajattelenkin tämän koskevan täällä Suomessa kaikkia herätyskristittyjä, niin erityisesti se koskee kristittyjä evankelisluterilaisen kirkon piirissä. Olen kuullut sanottavan, miten yhteiskunnan voimakas sekularisoituminen pakottaisi kirkonkin luopumaan aiemmasta (tai itse asiassa vielä nykyisestäkin) opillisesta linjastaan esim. avioliittokysymyksessä. Itse näen tilanteen päinvastaisena; kirkossa tapahtunut luopuminen on sysännyt liikkeelle voimakkaan luopumuksen muuallakin yhteiskunnassa. Ajatellaanpa vaikka Helsingin yliopiston teologista tiedekuntaa ja teologiaa, jota siellä on kasvavassa määrin harjoitettu muutaman viimeisen vuosikymmenen aikana. Se on kuitenkin valtaosaltaan vastannut evl. kirkon työntekijöiden koulutuksesta. Jälki on sen mukaista.

Mitä tämä merkitsee käytännössä minulle ja Sinulle, joka samoin jaat huoleni Suomi-neidon tilasta? Joskus takavuosina merkittävä (lopulta jo ulko-)kirkollinen toisinajattelija Anssi Simojoki totesi kirjassaan Paimenkirje (Sley, 1993) edessä olevan ajan, jolloin lampaat itse joutuvat kirjoittamaan oman paimenkirjeensä, koska paimenien ääni hukkuu ympäröivän yhteiskunnan moniääniseen kohinaan. Lyhyesti sanottuna, ota siis itse vastuu omasta hengellisestä elämästäsi. Läheinen vaellus Jumalan yhteydessä on ainoa tapa selvitä uskossa luopumuksen keskellä. Etsiydy, linkity, verkotu, liittoudu ja hakeudu yhteyteen muiden samanmielisten kanssa. Kirjoitin vuosi sitten tässä blogissani siitä, miten nykyinen pandemia selvästi tulee muuttamaan seurakuntakulttuuriamme. Tänään olemme tilanteessa, jossa monet uskovat avoimesti kyselevät: voisiko asioita tehdä toisin? Yllättäen ihmisten väliset suhteet ovatkin nousseet arvoonsa. Uskovien yhteisön paikallisuus korostuu. Niin yllättävältä kuin se kuulostaakin, voimme pandemian kulussa nähdä myös Jumalan kädenjäljen, kun Hän kokoaa ja puhdistaa seurakuntaansa.