Toinen tie

Eilen istututtiin parin kaverin kanssa iltaa, grillattiin ja syötiin, juteltiin kutsumuksesta, seurakunnasta ja hengellisestä vanhemmuudesta, jaettiin elämää ja rukoiltiin yhdessä. Keskustelu lähti liikkeelle siitä, miten moni uskova itsepintaisesti säilyy hengellisesti vauvana koko elämänsä ajan. Kysymys oman kutsumuksensa löytämisestä liittyy tähän oleellisesti: kun löydät kutsusi ja armolahjasi, se haastaa sinua kasvamaan ja silloin hengellisen vauvavaiheen aika on ohi. Sinussa alkaa tapahtua muutosta, jonka synnyttää Pyhä Henki.

Kovin usein kutsumus latistetaan kirkoissa. Kutsumukseni voi jopa edustaa uhkaa jollekulle. Jos joku on palkattu tekemään seurakunnan työt, niin näin käy helposti. Kutsumuksensa kanssa kipuilevalle näytetään "oma tehtävä ja paikka seurakunnassa"; kättele ihmisiä ovella, roudaa kamoja, keitä kahvia, laita pullaa esille, kanna kolehtia... Siinä sopii palvella, jos haluaa olla hyödyksi Jumalan valtakunnassa. Ja jos kysymyksiä löytyy, niin sanotaan, että palvele siinä nyt uskollisesti, niin katsotaan myöhemmin... Vähän niin kuin sanoisi, että aina ne ensimmäiset päivät hirressäkin ovat niitä kurjimpia. Näin käy aina silloin, kun vastuunkanto lähtee organisaation tarpeista käsin, eikä armolahjoista ja Herralta saadusta kutsumuksesta. Ja näin kuluvat seuraavat kolmekymmentä vuotta, ellei ihminen itse laita tuota kierrettä poikki.

Toinen vaihtoehto on kouluttautuminen. Kutsumustaan kyselevälle (varsinkin nuorelle miehelle) annetaan ohjeeksi hakea teologiaa opiskelemaan tai mennä raamattukouluun. Muutama vuosi siellä ja pääset teologisiin salaisuuksiin vihittyjen sisäpiiriin. Saat statusta, kunniaa ja mainetta. Hengellinen urakehitys on aluillaan ja useimmiten se näyttää noudattelevan samoja lainalaisuuksia kuin missä tahansa muuallakin; yritysmaailmassa, valtion hallinnossa tai järjestöpolitiikassa. Tämä siitä yksinkertaisesta syystä, että organisaatiot rakenteltaan ja toimintamekanismeiltaan ovat niin saman tapaisia; ministry, denominaatio, pk- tai ylikansallinen yritys tai humanitaarista työtä tekevä kansainvälinen järjestö.

Viimeistään nyt on käynyt selväksi, että meillä on ongelma; meidän järjestelmämme ei toimi. Pelkkä asioiden teoreettinen ja akateeminen opiskelu jossain "korkea-asteen oppilaitoksessa" ei yksinkertaisesti anna riittäviä valmiuksia hengelliseen työhön. Tämä johtuu ensinnäkin siitä, että sen kosketuspinta tähän "työhön" on pinta-alaltaan yhtä suuri kuin kärjellään seisovan pyramidin. Monen nuoren aikuisen kanssa keskusteltuani viesti on ollut se, "ettei siellä opetettukaan oikeita asioita". Hengellinen työ kun opitaan parhaiten olemalla mukana siinä. Meillä on siis ongelma.

Entä sitten uusi konteksti? Pelkkä teologian opiskelu tai hengelliseen työhön varustautuminen jossain muussa, toisenlaisessa oppimisympäristössä, vaikkapa lähempänä itse sitä luonnollista ympäristöä, jossa seurakunta elää ja evankeliumia viedään eteenpäin, ei sekään vielä riitä. Näin tehdessämme helposti vain toistaisimme entisiä virheitä ja meillä olisi muutaman vuoden kuluttua vain yksi uusi samanlainen oppilaitos lisää. Meidän täytyy aloittaa opetuksemme yleensä ja ennen kaikkea hengelliseen vanhemmuuteen varustaminen ihan toisesta päästä.

Ymmärrämme, että hengellinen kasvu tapahtuu aina seurakunnassa ja osana sitä. Meidän tilanteessamme, kun näin sanomme, ensimmäisenä tulee mieleen jumalanpalvelus tai sunnuntaikokous, opetuksen tai saarnan passiivinen kuunteleminen tai muuhun järjestettyyn ohjelmaan osallistuminen. Sitten kaikkien noiden tilaisuuksien jälkeen kun kysyy ihmisiltä, mikä oli hienointa, mikä rakensi eniten tai mitä haluat lisää, niin vastauksena on useimmiten se, että vuorovaikutus ihmisten kanssa kosketti, kaipaan lisää avautumista oman elämän haasteista tai että ateriayhteys oli hienoa etc.

Mutta pysyä viileän ulkopuolisena on nykypäivänä niin helppoa seurakunnassa. Haluamatta ilkeillä, niin joskus tuntuu siltä kuin joidenkin mielestä se, että pysytään hengellisen vauvan tasolla on monelle mieluinen, ehkä jopa tavoiteltukin asia. Kaikki pääsevät siten helpommalla. Saatte tulla, saatte olla ja saatte pullaa...

Mitä sitten tilalle? Vapaasti assosioiden: luottamuksellisuus, elämänyhteys, vuorovaikutus, läpinäkyvyys ja aitous, epävirallisuus ja -muodollisuus, yhdessä syöminen, tilivelvollisuus, mentorointi, raamatullisuus käytännöllisenä juttuna jne. Tämän on tultava todeksi ennen kuin aletaan millään tavalla tai millään tasolla harrastaa tai puhua mitään teologiasta, Raamatun tulkinnasta tai hengellisestä työstä. Näitä asioita ei nimittäin voi opettaa pelkkänä pään tietona. Kaiken tämän tulee tapahtua osana Kristuksen ruumista, muussa tapauksessa kirjain kuolettaa, eikä Henki pääse tekemään asioita eläväksi.



PS. Hyvänä esimerkkinä uusien yhteisöjen vanhojen virheiden toistamisesta on uuden virallisen helluntaikirkon kanssa kilpaileva perinteinen helluntaikansa. Mitään irtiottoa entiseen ei olla uskallettu tehdä. Kun virallisella helluntaikirkolla on juhannuskonferenssi, Elotulet elokuussa ja Iso Kirja-opisto, niin traditionalistisiiveltä löytyy jo omat juhannusjuhlat ja Elosalamat elokuun puolessa välissä ja omaa kurssikeskustakin etsitään parhaillaan...