Ostin viikonloppuna Kansanlähetyspäiviltä Keijo Rainerman 60-vuotiskirjan Ahtaalla ja avaralla (Perussanoma 2010). Kuulin joskus alkuvuodesta, että Rainermalta olisi tulossa kirja, jossa hän käy läpi omaa työtään ev.lut. kirkon pappina, kirkolliskokousedustajana, piispanvaaliehdokkaana ja Kankaanpään kirkkoherrana vuodesta 1981 alkaen. Siitä lähtien olen sitä odotellut. Kirjan esipuhe on päivätty pääsiäisviikolle kuluvaa vuotta. Kirja pitää sisällään kirkollisia muistelmia kolmen vuosikymmenen ajalta, mikä antaa kyllä perspektiiviä tarkastella kirkon kehitystä ja sen seurauksena syntynyttä kirkon nykytilaa.
Eilen sain sitten luettua kirjan loppuun. Kirja on mielenkiintoinen, joskin asiallisen kuiva. Sen lupaamat paljastukset tunteista, jotka nousevat pintaan tuomiokapitulille tehtyjen kantelujen tiimoilta, osoittautuvat melko ohuiksi ja pintapuolisiksi. Eli kirjoittaja pysyttelee tiukasti kirkkoherran roolissaan. Itse olisin ehkä kaivannut vähän enemmän henkilökohtaisempaa otetta. Tämä ei tietenkään yhtään vähennä kirjan arvoa "mielenkiintoisena dokumenttina Suomen luterilaisen kirkon elämästä", kuten Timo Junkkaala kirjan esipuheessa toteaa.
Keijo Rainermaa voi huoletta luonnehtia herätysliikejohtajaksi. Hänellä on takanaan pitkä ura ns. viidennen, uuspietistisen herätysliikkeen johtopaikoilla Suomen Raamattuopistossa, Sisälähetyssäätiössä ja Kansanlähetyksessä. Muistan hänet joistain tilanteista nuoruudestani. Vaikka en ole koskaan häntä henkilökohtaisesti tavannut, arvostan häntä ev. lut. kirkon piirissä vaikuttavana hengellisenä johtajana. Hänen hallinnoimaansa seurakuntaa voisi luonnehtia - ilman sarvia ja hampaita - "hyvin hoidetuksi viidesläiseksi kasvipuutarhaksi". Kirjassa seurataan vuosi vuodelta tapahtuvaa kehitystä kirkossa niin Kankaanpään kuin laajemmastakin näkökulmasta. (Esim. seurakunnan jäsenmäärän lasku noudattelee koko maan kehitystä, joskin koko ajan kymmenisen prosenttia "jälkijunassa".) Se antaa meille mielenkiintoisen näkökulman vaihtoehtoiseen todellisuuteen: mitä jos kirkossamme olisikin ollut satakunta keijo rainermaa? Millainen olisi ev. lut. kirkon tilanne nyt? Tämän kaiken em. lisäksi hänellä on laajat suhteet eri yhteiskunnallisiin toimijoihin omalla kotipaikkakunnallaan, muihin kristittyjen piireihin (mm. Patmos Lähetyssäätiö) ja eri kirkollisiin ympyröihin.
No, tästä esipuheesta osaavat jo valveutuneimmat lukijat päätellä, että kyseessä on kuvaus siitä, miten kirkon kehitys viimeisten 30 vuoden aikana on ollut puolustustaistelua. Se on ollut taantumista, luopumista ja harhautumista, kun sitä tarkastellaan ensinnäkin Raamatun ilmoituksen ja toiseksi kirkon oman tunnustuksen valossa. (Itselleni tuo ensin mainittu arviointikriteeri on relevantti, toinen taas mielenkiintoinen vain siinä merkityksessä, että kirkko edelleen väittää sen mukaan elävänsä.) Lainaus taas Timo Junkkaalan esipuheesta: "Kirja jättää lukijoilleen suuren kysymyksen: Mikä on klassisen kristinuskon paikka Suomen kirkossa? Vieläkö saa uskoa, julistaa ja toimia niin kuin kristityt ovat tähän asti oikeaksi nähneet?"
Ilman muuta on selvää, että Rainerman kirkon viime aikaisen kehityksen ja nykytilan problematisointi kulminoituu kysymykseen naispappeudesta, josta hän käyttää toistuvasti tuttua ilmaisua "perinteinen virkakäsitys". Rainerma kertoo eräässä viimeisistä postauksista kirjassaan piispantarkastuksesta Kankaanpään seurakunnassa tammikuussa 2010, miten Satakunnan Kansan etusivulla komeili otsikko: "Kankaanpään kirkkoherra otti ehtoollisviinin naispapilta". Tekstin ingressi jatkaa: "Historiallinen hetki: Kirkkoherra Keijo Rainerma taipui pakon edessä yhteistyöhön naispapin edessä." (Joku voisi sanoa tähän, että hahaa, kenet taas löydämmekään asialta, ellemme sitten tuuliviirinomaista mediaa!)
Rainerma kysyy aiheellisesti: "Mikä teki asiasta etusivun uutisen ja hetkestä historiallisen? Voiko kirkkoherra olla media- ja kirkkokiusattu?" Siltä vahvasti näyttää, eikä tässä ole sinänsä mitään uutta, kun ajattelee vaikkapa Sastamalan (ent. Vammala) tilannetta. Medialle ominaiseen tyyliin toimittaja kaikkitietävästi totesi ikään kuin itsestään selvänä faktana oman näkemyksensä seurakunnan tilasta: "Kankaanpään seurakunnassa vallitsee liian yksipuolinen hengellisyys, joka kulminoituu naispappeuteen."
Kirkon sisäpoliittisen tilanteen tulehtuneisuutta kuvaa hyvin Rainerman lainaus edelliseen tilanteeseen liittyen ns. vanhauskoisten pappien Paavalin synodin Sisarenpoika-lehdestä 1/2010 (s. 3) tähän liittyen: "Langenneeseen pastoriin voi soveltaa vanhaa kristillistä viisautta: Sitten kun langenneen parannus on tullut vähintään yhtä laajalti tunnetuksi kuin hänen lankeemuksensa, niin silloin hän voi jälleen astua seurakunnan eteen." Oman kipeytensä tähän tilanteeseen tuo se, että monet noista luterilaisista papeista ovat vuosikymmenien saatossa olleet Rainermankin uskonystäviä ja taistelutovereita. Rainerma kirjoittaakin: "Mielestäni kahden edellisen kappaleen lehtilainauksissa kuvastuu se ahtaus ja avaruus, jossa kansankirkon pappina ja Jumalan Sanan palvelijana olen virkaani hoitanut. Itse en olisi toivonut, saati halunnut tällaista kulminoitumista. Leimautumiselle olen voimaton." (emt. s. 303)
Toinen juttu naispappeuskysymyksen ohella on kysymys samaa sukupuolta olevien parien liittojen tunnustamisesta, hyväksymisestä ja siunaamisesta. Nämä kysymykset Rainerma niputtaa ehdottomasti yhteen. Kirkossa näyttääkin siltä, että naispappeuskysymystä on käytetty päänavaajana, josta vyörytystä homoliittojen läpiviemiseksi on sitten jatkettu. Seuraavana on sitten vuorossa samaa sukupuolta olevien parien adoptio-oikeus, jolla ei alunperin pitänyt olla mitään tekemistä itse asian kanssa. Entä sen jälkeen?
Näihin molempiin kysymyksiin on kirkko moniarvoisuudessaan vastannut "kyllä" ja "ei". Molemmissa on toisaalta myönnytty ajan hengen vaatimuksiin, mutta toisaalta jätetty omantunnon vapaus "perinteisellä kannalla" oleville papeille. Paitsi, että nyt tästä viime mainitusta ns. omantunnon pykälästä on luovuttu. Tämä kehitys kulminoitui piispa Mikko Heikan vetämän työryhmän mietintöön tasan kaksikymmentä vuotta naispappeuden hyväksymisen jälkeen ja johon Rainerma jätti eriävän toimenpide-esityksensä. Mikä sitten saa uskomaan, etteikö homoliittojen kirkollisen vihkimisen hyväksymisen suhteen kävisi samalla tavoin, jopa paljon nopeammassa aikataulussa? Vai joko kirkossa ajatellaan, että "mitä tässä turhia kahdella kentällä pelaamaan, kaikille samat säännöt alusta pitäen!"? Tavallaan tuntuu, että se olisi jopa reilumpaakin, koska nyt, näin jälkikäteen asiaa katsottuna, näyttää siltä kuin kirkolle uskollista herätysliikesiipeä olisi petetty pahasti.
No, voidaanko näitä asioita - naispappeutta ja homoliittoja - sitten niputtaa yks yhteen? Puhutaanko siinä edes samasta asiasta? Mielestäni ei. Kysymys hengellisestä vanhemmuudesta ja Sanan opettamisesta ja naisen roolista ja asemasta seurakunnassa on oma kysymyksensä ja kysymys Jumalan luomisjärjestyksen vastaisesta seksuaalisesta suuntautumisesta taas ihan toinen. Mutta Suomen ev. lut. kirkon historian tietyssä murrosvaiheessa 1900-luvun jälkimmäisellä puoliskolla ensin mainittua käytettiin kirkon virallisen johdon toimesta väkikivenä jälkimmäisen läpiviemiseksi. Motiivit kirkon johdon taholta olivat ja ovat samat molemmissa tapauksissa: kirkko on saatava ajanmukaisemmaksi!
Tietenkin taustalla - tai oikeastaan koko problematiikan alkujuuressa! - on vaikuttamassa se tosiasia, että koko Uusi testamentti (sen enempää kuin muutkaan esim. apostolisten isien kirjoitukset vähän myöhemmältä ajalta) ei yksinkertaisesti tunne omakseen sitä kirkkojärjestystä ja sen pohjalta syntynyttä kirkollista hallintojärjestelmää. Se syntyi vasta myöhemmin, huipentui kristinuskon valtiollistamisessa ja sen lopputulema Suomen ev. lut. kirkko tänä päivänä on. Eli tämä tekee käytännössä suorastaan mahdottomaksi soveltaa UT:n ohjeita nykyiseen tilanteeseemme. Raamatullisuudessa on siis oltava viisas ja looginen loppuun asti, sillä siinä on aina omat vaaransa: kestävätkö rakennelmamme loppuun asti, kun niitä tiukasti Sanan mukaan tutkitaan?
Niin, mitä meidän nyt pitäisi tästä ajatella? kysyi joskus eräs opiskelijani.
Jos kerran hengenheimolaiset ja samoin uskovat käyvät vähiin kirkossa, niin mikä estää etsimästä niin omalla paikkakunnallaan kuin laajemminkin yhteyttä niiden muihin kristillisiin yhteisöihin kuuluvien kanssa, joiden käsitykset uskon perusasioista vastaavat omiani? Eikö Pyhä Henki luokaan tätä yhteyttä - ennemmin kuin sama koulutustausta, työnantaja tai kirkolliset perinteet?
Ymmärrän näihin tilanteisiin liittyvät ennakkoluulot ja aiemmat kokemukset ja niiden pohjalta nousevat jännitteet. Kuitenkin Timo Junkkaalan edellä mainitsemaa "klassista kristinuskoa" (joka on enemmän kuin jokin historiallinen traditio tai kiveen hakatut dogmit) uhkaavat suuret vaarat Suomessa ja länsimaissa muutenkin. Tältä pohjalta ei tule ihmetellä, että evankeliumi jossain muualla päin maailmaa menee huimaavalla vauhdilla eteenpäin ja täällä historialliset kirkkokunnat miettivät eloonjäämistään. Tähän seikkaan Rainermakin useassa yhteydessä kirjassaan viittaa. Näiden todellisten ja jo nyt nopeasti realisoituvien uhkakuvien edessä tarvitsemme yhteyttä yli rajojen kaikkien niiden kesken, jotka huutavat avuksi Herraa puhtaasta sydämestä.
Mieleen tulee "talvisodan ihme", eräs suurista suomalaisista sankarikertomuksista, jossa koko kansa yhdistyi taistelemaan hyökkäävää ylivoimaista vihollista vastaan ja voitti. Romaanitrilogiansa Täällä Pohjantähden alla kolmannessa osassa kirjailija Väinö Linna kuvaa hyvin tuon tilanteen konkretisoitumista ajassa ja paikassa. Pitäjän oikeistolaiset johtomiehet ovat tulleet poikkeuksellisesti tapaamaan demarikansanedustaja Janne Kivivuorta Pentinkulman työväentalolle. On talvisodan aatto ja sodan uhkaavat pilvet peittävät horisontin idässä.
Eräs paikallisista oikeiston johtomiehistä sanoo heidän ojentavan nyt yhteistyön kättä työväestön suuntaan yhteisen vihollisen uhatessa. Siihen senaattori Kivivuori toteaa:
- Siinä tapauksessa teidän pitää lakata pitämästä työväestön kättä epäisänmaallisena.
Samanlaisessa tilanteessa taidetaan olla tänäänkin.
No comments:
Post a Comment