Ylhäältä päin johdettu apostolisuus

Veljeni Pekka viittaa kommentissaan edellisen postauksen yhteydessä siihen, miten "amerikkalaisen Rapha Ministries -järjestön piispa Jack Mott yrittää lähettiläineen luoda Suomeen apostolista järjestystä saamansa ilmestyksen pohjalta." Itsekin olen tämän Mottin "Näkyyn Suomen perinpohjaisesta muuttumisesta" tutustunut ja osallistunut Pekan viittaamiin yhteisiin arviointikeskusteluihin. Vaikka kuinka rukoilenkin Suomen perinpohjaisen muuttumisen puolesta, en voi tähän näkyyn yhtyä. En usko sen olevan Herrasta - ainakaan kokonaisuudessaan, sellaisena kuin se on näkemässäni kirjeessä esitetty. Seuraavassa hieman perustelen, mitkä seikat ovat saaneet minut (ja muut) tulemaan tähän johtopäätökseen.

Ensimmäisenä huomioni kiinnittyy turhamaisuuteen, joka ilmenee Suomen oletetun erikoisaseman korostuksena. Me suomalaiset olemme kovin persoja tällaisille näyille ja sanomille. Suomella on tietenkin oma historiallinen missionsa geopoliittisen sijaintinsa ja asemansa idän ja lännen historiallisen, kulttuurisen ja uskonnollisen rajamaan luonteensa takia. Kansakuntana me suomalaiset emme ole kuitenkaan yhtään sen enempää valittuja kuin vaikkapa naapurimme ruotsalaiset. Jumalalla on vain yksi valittu kansa ja se on Israel. Muista kansoista puhutaan Raamatussa vain "pakanakansoina". Kuitenkin varsinkin monet amerikkalaiset julistajat mielellään käyttävät tätä argumenttia hyväkseen pyrkiessään raivaamaan itselleen ja ministrylleen jalansijaa ja markkinarakoa Suomessa.

Toinen pointti on tietysti hyvin käytännöllinen kysymys siitä, kuka on luvannut herra Mottille jonkun piispanistuimen Suomesta? Käsittääkseni täällä on piispoja omasta takaa ihan tarpeeksi, jotta meidän tarvitsisi ruveta vielä jonkun valtameren takana asuvan ylipaimenen alaisuuteen. Tarkoitan tässä yhteydessä "piispalla" niitä todellisia episkopoksia eli kaitsijoita, jotka ovat paimenia ja vanhimpia Herran seurakunnassa, en virkapiispoja komeissa kaavuissaan kultanuppisine sauvoineen. Tiedän toki, että tässä kohtaa on meillä vielä paljon opittavaa ja tehtävää, mutta ratkaisu siihen ei tule jonkun jenkkiläisen kirkkokuntasysteemin ulottaessa lonkeroitaan tännekin syrjäiseen maailmankolkkaan.

Pekan kommentti on oikeaan osuva: "Mottin systeemi rakentuu samalle hierarkiselle sapluunalle kuin perinteisten kirkkokuntien piispalliset järjestelmät hieman toisistaan poikkeavina versioina. Nimitykset ovat vain apostoleja, profeettoja jne. Suomeenkin on jo kuulemma asetettu tämän piispallisen systeemin edustajia ja lähettiläitä. Lisäksi piispa (lue: pikkupaavi) olisi Suomen ulkopuolella." Olen täsmälleen samaa mieltä: emme tarvitse tänne enää mitään uusia, itseensä rajoittuneita kirkkokunnallisia systeemejä, jotka vain toistavat esi-isiensä virheitä.

Ymmärrän kyllä sen, että jotkut näkevät tällaisessa uudessa invaasiossa Suomeen pelastuksen tai ainakin toivon kipinän omalle hengelliselle urakehitykselleen tai ministrylleen. Lisääntyvät taloudelliset resurssit ovat aina houkuttelevia ja tätähän on Jenkeistä tunnetusti tarjolla lähes tulkoon jokaiseen maailmankolkkaan. Ystävälliseen rahatarjoukseen liittyy vain lähestulkoon aina velvoite käyttää myös heidän nimeään ja logoaan julkisuudessa tästä eteenpäin. Käytännössä olen itse tämän pohjalta entistä varovaisempi ottamaan vastaan ulkomaista lähetyssaarnaajaa, "apostolia" tai "profeettaa", joka tosiasiassa kuitenkin kantaa mukanaan tätä samaa kirkkokunnallista dna:ta.

Tällä en tietenkään tarkoita sitä, etteikö meidän ole hyvä vastaanottaa ulkomaisia opettajia ja julistajia, jotka ovat todella Herran lähettämiä. Mutta se näkyy sitten heidän halukkuudessaan palvella koko Kristuksen ruumista, mikä onkin aidon apostolisuuden ja profeetallisuuden tunnusmerkki, ei oman verkoston, tuotemerkin tai -ismin levittäminen.

Tärkein pointti on kuitenkin siinä, että tässä Jack Mottin kirkkokunnallisessa apostoliuden mallissa on koko apostolisuuden (ja ylipäätään ns. viisitahoisen palveluviran) idea ja luonne käsitetty täysin väärin. Ef. 4:11:n tarkoittamassa ns. viisitahoisessa palveluvirassa on aina kyse koko Kristuksen ruumiin palvelemisesta. Kyse ei ole johtamisesta ylhäältäpäin, vielä vähemmän jostain hallinnollisen supervisorin roolista muihin uskoviin tai seurakuntiin nähden.

Tämä virhe on nimittäin tehty kirkkohistoriassa yhä uudelleen ja uudelleen. Jonkun hengellisen liikkeen alkuvaiheessa esiintyy voimakkaita apostolisia persoonia, jotka sitten liikkeen asettuessa aloilleen ja organisoituessa joko syrjäytetään ja pullautetaan ulos tai sitten he itse ymmärtävät muuttaa rooliaan, jolloin heistä hyvin usein sukeutuu pieni, touhukas seurakuntabyrokraatti. Apostolista tulee siten piispa, jolloin tosiasiassa myös tämä kaitsijan tehtävä on ymmärretty väärin. Jotenkin uskoville vain tuntuu niin ylivoimaisen vaikealta nähdä apostolia vihonviimeisenä muiden palvelijana, jollaiseksi Paavali kuitenkin mainostaa itseään. Eikö Raamattu itsekin todista, että Kristuksen seurakunta hengellisenä rakennuksena on rakennettu apostolien ja profeettojen perustukselle? (Ks. 1.Kor. 4:9s. ja Ef. 2:20.) Perusta ei siis ole esillä ja huomion keskipisteenä, vaan Hän, joka on kulmakivi eli Kristus. Mutta huomaa, että kulmakivenä on yksin Kristus, ei ketään Hänen rinnallaan. Sinun ja Jeesuksen välillä ei siis ole ketään muuta "ylipaimenta", piispaa tai pastoria.

Ehkä tämä vaikeus johtuu siitä, että emme näe ympärillämme muuta mallia kuin tämän vanhan kirkkokunnallisen hierarkkisen rakenteen mallin. Ehkä Mottkin kumppaneineen on ikäänkuin pakotettu toimimaan näin juuri tästä samasta syystä? Mutta jos me otamme vastaan tämän Mottin mallin, niin monistamme vain väärää mallia eteenpäin.

Apostolit, profeetat, evankelistat, paimenet ja opettajat ovat siis Kristuksen ruumiin rakentamiseen tähtäävän palveluviran edustajia. Paavalihan sanoo viitaten korinttilaisten lahkokiistoihin, että "mikä sitten Apollos on? Tai Paavali? He ovat palvelijoita, jotka ovat johtaneet teidät uskoon, kumpikin siinä tehtävässä, jonka Herra on hänelle antanut." (Ks. 1.Kor. 3:5.) Jos sitten kysytään, ketkä ovat hengellisiä johtajiamme, niin niitä ovat seurakunnan vanhimmat eli presbyterokset. (Ks. Hepr. 13:7.) Näistä UT käyttää myös nimitystä episkopos eli kaitsija ja paimen eli poimen. (1.Tim. 3:1s. ja 1.Piet. 5:1-4.) Näitä ei UT:n mallin mukaisessa seurakunnassa ole koskaan vain yksi, vaan heistä puhutaan UT:ssa aina monikossa. (Ks. Apt. 20:17-18.) Kyse ei ole hierarkkiasta, vaan palvelemisesta. (Ks. Matt. 20:25-28.)

Näiden näkökohtien pohjalta olen samaa mieltä, kuten Pekka, että tämä yritys on torjuttava. Vaikka osa Mottin jutuista on ihan okei (esim. perhealttarien rakentaminen), niin sen varjolla salakuljetetaan keskuuteemme jotain ihan muuta. Perhealttarin voimme jokainen rakentaa kodissamme perheemme kesken ilman Mottin & co. lanseeraamaa kirkkokunnallista kehystäkin. Itse asiassa se toimii jopa paljon paremmin ilman sitä. Kuten Pekka kommentissaan toteaa, niin "olemme pohtineet edellä kuvattua asiaa sähköposti- ja puhelinkeskusteluissa yhdessä veljien kanssa ja tulleet kohtuullisen yksimieliseen päätelmään. Kysymyksessä on petos. Tämä ei siis ole henkilökohtainen mielipiteeni, vaan yhteisen arvioinnin tulos."

Tällaisessa arvioinnissa ja koettelemisessa eidän on harjaannuttava kyetäksemme erottamaan aidon epäaidosta, hyvän huonosta ja jopa totuuden valheesta. Tulevaisuudessa tälle taidolle on kyllä tarvetta riittämiin.