Virtanen kävellä lampsutteli pitkin kotikaupunkinsa pääkatua. Oli myöhäinen syksy ja kirja-alennusmyyntien aika ja Virtanen mietti kuinka pystyisi vastustamaan pientä kiusausta ostaa edullisesti pari kirjaa, joita oli pitkään harkinnut hankkia. Kadun toiselta puolelta hänelle heilutti kättään nuori, päälle parikymppinen kaveri, joka ylitti kadun ja lähti tulemaan häntä kohti.
- Katos, Pikkarainenhan se siinä! Eipä olla aikoihin nähty. Virtanen ojensi kätensä nuorelle miehelle.
- Terve, Virtanen, oon just muuttanu takasin kaupunkiin. Kiva nähä, mennääks kahville jonnekin? nuori mies puristi Virtasen kättä ja hymyili aran oloisesti.
- No, mikä ettei. Minä tarjoan. Virtanen sanoi ja he lähtivät kävelemään lähellä olevaa kahvilaa kohti.
Tämä Pikkarainen oli nuoruudessaan ollut eräänlainen Virtasen opetuslapsi ja seuraaja, joka Virtasen isä-poika-sählykerhossa joskus 10-15 vuotta sitten oli osoittautunut Raamatusta kiinnostuneeksi ja hengellisille asioille alttiiksi nuoreksi kaveriksi. Virtanen tunsi pojan uskovat vanhemmat hyvin ja näki pojassa esirukousten lapsen ja Jumalan kutsun omaavan nuoren miehenalun. Virtasen vaikutus kaveriin oli ollut pitkä ja syvällinen. Se oli kestänyt vuosikausia aina myöhäisen murrosiän ikävuosiin saakka.
Ylioppilaskirjoitusten aikoihin he olivat pikku hiljaa etääntyneet toisistaan. Mitään sen kummempaa välirikkoa ei ollut tullut, mutta he vain tuntuivat kasvavan erilleen. Virtanen toisaalta näki selvästi, että lahjakkaana ja terävänä kaverina suurten kirkkokuntien työmahdollisuudet vetivät tätä puoleensa. Hän ymmärsi vallan hyvin, ettei Virtasen ja muiden hänen laillaan ajattelevien uskovien verkostomainen ruohonjuuritason yhteys kotikokoontumisineen voinut vastustaa suurten megatapahtumien lumoa Pikkaraisen silmissä.
Pikkarainen oli sitten armeijan ja upseerikoulun jälkeen lähtenyt opiskelemaan useaksi vuodeksi oman kirkkokuntansa teologiseen seminaariin. He olivat tänä aikana tavanneet enää sattumoisin ja tuntuneet kulkevan melko kaukana toisistaan. Virtasella ei sinänsä ollut mitään raamattukoulussa opiskelua vastaan, olihan hän itsekin kulkenut saman tien. Kuitenkin hän ei voinut välttyä vaikutelmalta, että paikallisen tunnustuskuntaseurakunnan ja jopa ko. kirkkokunnan johdossa oli olemassa omat vissit suunnitelmansa tämän täynnä mahdollisuuksia olevan nuoren miehen varalle.
Virtanen kutsui tätä peliä "kosmiseksi shakiksi". Siinä suunniteltiin lahjakkaalle henkilölle pari kolme vaihtoehtoista urasuunnitelmaa, joita sitten kirkon johdon taholta yhteistuumin lähdettiin ajamaan läpi. Käytäntöä perusteltiin hengellisillä syillä, kuten uskollisuudella omalle hengelliselle esivallalle, oman kirkkokunnan palvelemisella ja Jumalan valtakunnan työn eteenpäin menemisellä. Joskus tämä onnistui helpommin, mutta joskus tuli ongelmia sellaisten kanssa, jotka halusivat "yhteisen hyvän" kannalta liian tiukasti pitää kiinni omasta näystään. Mustasukkaisuus omalle kutsumukselleen kun ei saanut käydä ohi kirkkokuntauskollisuuden.
No, Pikkarainen oli hiljattain valmistunut pastoriksi 24-vuotiaana, sen Virtanen tiesi, ja nyt hän sitten oli aloittelemassa nuorisopastorin työtä omassa tunnustuskuntaseurakunnassaan. Pikkarainen selitti aikovansa nyt rakentaa itselleen verkostoa omaa työtään tukemaan. Hän pyysi Virtasta tulemaan hänelle mentoriksi, jota Virtanen vähän vaivautuneena esteli.
- Älä nyt, Virtanen, sulla vois olla paljon annettavaa meille nuoremmille. Pikkarainen sanoi.
Virtanen hieroskeli parransänkeään miettivän näköisenä. Hän mietti, miten sanoisi asian nuorelle miehelle siten, että se tulisi ymmärretyksi, mutta kuitenkin lempeästi. Hän nimittäin tiesi jo etukäteen, ettei hänen mentorointinsa tulisi koskaan onnistumaan, vaan että isoiset pastorit hyvin nopeasti laittaisivat Pikkaraisen aisoihin.
- No, kyllähän minä omasta puolestani, mutta olisiko se varminta, että kysyisit vielä ensin seurakunnanjohtajan mielipidettä...
Pikkaraisen kulmat kurtistuivat. Virtanen oli jo aiemminkin jossain hätäisessä tapaamisessa vuosi sitten ollut huomaavinaan nuoressa pastorin alussa tämän uuden piirteen: "maallikon" vastaanhangoittelu ei ollut suotavaa hengellisen johtajan edessä. Oh-hoh, Virtanen tuumiskeli. Oliko siis muna tullut kanaa viisaammaksi?
- Mutta entä jos minä kutsun sinut puhumaan seuraavaan nuorten celebraatioon? Se voisi olla samalla vähän niin kuin lähentymistä kotiseurakuntaasi päin... Pikkarainen jatkoi. Virtanen katseli ulos kahvilan ikkunasta, eikä sanonut mitään. Ulkona satoi ja tuuli pieksi keltaisia vaahteranlehtiä pitkin märkää katua. Ai tästäkö se olikin kyse? Virtanen mietiskeli itsekseen. Vai että "lähentymistä kotiseurakuntaan päin"... Jep jep.
- Niin, minun kotiseurakuntani taitaa tänä päivänä olla vähän laajempi käsite... Virtanen yritti olla sävyisä.
Pikkarainen oli kuin ei olisi kuullutkaan Virtasen sanoja.
- Sinulla voisi olla vielä paljon vaikutusmahdollisuuksia Herran työssä, kuule. Meillä on alkamassa uusi hengellisen kasvun ohjelma seurakunnassa, johon sinäkin voisit tulla mukaan. hän jatkoi.
- Kuule, Joonas. Virtanen sanoi käyttäen tarkoituksella nuoren miehen etunimeä.
- Sen jälkeen kun minä jätin tämän kirkkokuntauskovaisuuden taakseni, niin kaikenlaiset ohjelmat, palaverit ja projektit eivät voisi vähempää minua kiinnostaa.
Sanat tulivat ulos sellaisella rauhallisella arvovallalla ja kokemuksella, ettei niitä käynyt vastaansanominen. Virtanen jatkoi:
- Minua kiinnostaa enemmän elämä itsessään ja se, miten asiat toimivat käytännössä elettynä. Keskity sinäkin elämään, poikaseni.
Virtanen taputti leikkisästi kyynärpäällään nuorta miestä ja sai houkuteltua tämän ryppyotsaisille kasvoille aran poikamaisen hymyn. Hetken aikaa kaikki oli niin kuin ennenkin: hengellinen isä ja hänen poikansa ja heidän kahdenvälinen yhteytensä. Sitten lumous haihtui ja Virtanen kuuli virkapastorin äänen jatkavan:
- En tajua, miten sinä voit heittää pois niin monet mahdollisuudet vaikuttaa? En usko Herran haluavan meidän jättävän näitä tilaisuuksia käyttämättä. Täytyy kylvää, kun on sen aika ja ahkeroida. Voin tuoda eteesi kultalautasella kaupungin parhaat nuoret miehet, jos haluat vaikuttaa heihin, kuule.
- Minua ei oikeastaan kiinnosta mikään muu kuin totuus. Jollei totuus ole minussa ja jollei se ole sitä, mitä välitän eteenpäin, niin millään ei ole mitään arvoa. Silloin on ihan samantekevää, vaikka ahkeroisin kuinka. Jos se taas on sitä, mitä minusta lähtee muihin, niin lopusta pitää huolen Herra, en minä.
Nyt oli Pikkaraisen vuoro olla miettivän näköinen. Virtanen tunsi taudin oireet: hän näki ikäänkuin sielunsa silmin, kuinka nuori mies kaiveli teologisessa seminaarissa häneen ladattua tietoarsenaalia lävitse arvioiden, mikä sopisi parhaiten tähän tilanteeseen.
- Niin, toi totuuskysymys on aika kimurantti... kun on niin paljon erilaisia tulkintoja ja näkemyksiä... Totuus jo käsitteenä on monimutkainen...
- Ei siinä mitään monimutkaista ole. Eikö Jeesus sano, että taivasten valtakunta on niinkuin se, kun mies kylvi siemenen peltoon ja lähti pois ja maa sitten tuotti kasvun itsestään, eikä mies tiennyt, miten se kävi? Markuksen neljäs luku... Virtanen selitti rauhallisesti.
- Niin niin, mutta kai siinä meilläkin joku vastuu on? Pikkarainen kysyi tuskastuneena.
- Meidän vastuumme on vaeltaa Herrassa, elää Hänen käskyjensä mukaan ja antaa Pyhälle Hengelle tilaa. Herra antaa kasvun.
Pikkarainen alkoi tehdä lähtöä kahvilan pöydästä. Virtanenkin nousi ylös ja puki takin päälleen.
- Mutta kyllä mä tulen mielelläni puhumaan sinne nuorten juttuun, mutta kysy nyt vielä ensin esimieheltäsi, että se on okei. Virtanen tokaisi takkiaan napittaessaan.
- Aijai, kuule Virtanen, kun et olisi noin jyrkkä... Pikkarainen yritti saada naureskeluunsa isällistä sävyä, mikä vaikutti sinänsä huvittavalta kun ajatteli heidän ikäeroaan (liki 30 vuotta) - ja varsinkin jos tiesi yhtään heidän yhteistä historiaansa. Virtanen ei ollut moksiskaan, vaan sanoi lempeään sävyyn:
- Ei siinä mitään jyrkkää ole, jos tiedostaa asioiden oikean laidan ja sanoo asian niin kuin se on.
- Okei, mun täytyy nyt mennä... projektiryhmän kokous. Palaillaan siihen mentorointijuttuun vielä, mä vaikka soittelen sulle ens viikolla. Siunausta ja voimia sulle!
Sitten vasta leivottu nuorisopastori lähti kävelemään määrätietoisin askelin katua alaspäin kirkkoa kohti. Virtanen katseli hänen peräänsä hajamielisesti, ehkä vähän surumielisesti hymyillen. Hiljainen rukous nousi hänen sielustaan kohti korkeuksia.
- Niin, Herra, näet tämän rakkaan nuoren miehen. Näet kaikki ne lahjat ja kyvyt, joita olet häneen laittanut. Näet, Herra, sen valtavan potentiaalin, joka hänessä sinun armostasi on. Ota Herra se oikealla ja täydellä tavalla käyttöösi. Siunaa häntä, Herra.
-------
Joonas Pikkarainen ei koskaan pyytänyt Virtasta puhumaan nuorten ylistyscelebraatioon. Myöskään mentorointiin ei enää koskaan palattu sen koomin. Virtanen ei ollut mitenkään loukkaantunut tästä, ehkä vähän surullinen vain.
- Olisinhan minä mielelläni ollut Sinun käytössäsi, Herra. Virtanen tuumi mielessään. Hän tiesi vallan hyvin, että kaikki oli mennyt niinkuin hän jo heidän tavatessaan oli ounastellut. Isot pojat olivat laittaneet Pikkaraisen nopeasti ojennukseen. Virtasen kanssa ei ollut syytä seurustella, kun hänellä oli "näitä omia juttuja".
- Mutta joo, mielellänihän minä olisin ollut väärässä tässä kohtaa... edes kerran. hän huokaisi.
Kun Virtanen seuraavan kerran tapasi Joonas Pikkaraisen parin kuukauden päästä sattumoisin kirjakaupassa, nuori pastori oli liikkeellä vaimonsa kanssa ja hyvin kiireisen oloinen. Oli vaihdettu muutama sana niitä näitä ja erottu pastorin toivotellessa "siunattua joulunodotusta" ja vakuuttavansa soittelevansa Virtaselle ihan piakkoin.
- Jep, jep... Virtanen tuumi kävellessään autolleen päin.
13 comments:
Vähäveteläinen söi isänpäivän viimeisiä kakkusiivuja illan ja yön rajamailla kuullessaan Virtasen kokemuksista Pikkaraisen kanssa. Kakkusiivu oli mennä väärään kurkkuun, kun Vähäveteläistä harmitti, miten hukataan sitä, mikä on arvokasta. Mieleen muistui edesmenneen Stalinin aika. Hän oli tuhonnut pätevät kenraalinsa. Sotien alkaessa käytettävissä ei ollut enää heidän kokemustaan.
Sitten Vähäveteläinen ymmärsi, että Jumalan valtakunnassa mikään ei mene hukkaan. Ei edes nisun jyvän kuolema, varsinkaan ei se. Vaikka kuolema tekee työtään Virtasessa, niin Jumalan elämä pääsee vaikuttamaan muihin ihmisiin todellista elämää.
Kyllä sinä ainakin olet kynämiehiä Timo, jos myöskin puhujamiehiä. Kerrassaan mainiota luettavaa..
Kyllähän tämä nostaa esille niitä kymysyksiä, kuten eikö kristittyjen yhteys ole kuitenkin aika tärkeä? Voisiko meidän pettymyksistämme ja erimielisyyksistämme huolimatta olla mahdollista jotenkin lähentyä toisiamme? Puhun yleisellä tasolla. Onko niin että saatanalle on aina kotiin päin kun kristityt, syystä tahi toisesta, erkaantuvat toisistaan?
Toisessa vaakakupissa puntaroi itseään minun ajatusmaailmassani se, että perinteinen seurakunta ei sytytä minuakaan, silloin kun se ei ole minulle elävä yhteys. Paha siinä on sitten yhteyttä kokea muuta kuin sosiaalista kahvittelua ja jutustelua.
Sitten taas mietin olenko jotenkin hengellisesti ylpiä tms. kun tällaista koen? No en mielestäni, jos kokemuksen pohjana on lähinnä se että koen ettei ole intiimiä ja syvällistä rukousyhteyttä, eikä ilmapiiri vaan kerta kaikkiaan ole lämmin, rakkaudellinen ja nostava vaan enemmänkin pelon sekaisin tuntein suorittava, ikään kuin läpäistäisiin joku testipenkki jonka jälkeen taas jatketaan matkaa hymysuin: olin taas kirkossa ja selvisin!!
Ei se voi näin olla.
Tekemällä mistä tahansa asiasta virallista, siitä tehdään samalla hiljalleen kasvotonta. Siitä katoaa inhimillisyyden ja sydämen syvyys. Virallisuus kuolettaa tunteet ja tekee kaikista osallisista jäykkiä, putkinäköisiä ja putkiaivoisia.
Virallisuuden nimissä on helppo hyljätä tai sulkea ulos ihminen ja pestä kätensä koko hylkäämisestä sanomalla "Henkilökohtaisesti ajattelen..., mutta virallisesti minun on sanottava...". Näin virallisuus tuottaa kasvottomuutta. Jeesus ei ollut virallinen palvellessaan maan päällä 2000 vuott sitten, eikä Hän ole virallinen vieläkään. Itse asiassa Hän oli erittäin epäsovinnainen aikalastensa keskellä.
Erityisesti suomalaisessa kulttuurissa on helppo tehdä mistä tahansa virallista. Me olemme niin paljon samanlaisia verrattuna saksalaisiin. Kaiken voi virallistaa. Se ei vaadi kuin ihmisen oman osaamisen.
Vaikka tarina onkin fiktiivinen, mutta niin totta- siihen voi asettaa itseään ja muitakin tuntemiaan... Jos et ole jonkin seurakunnan virallinen jäsen(ihan sama mikä on lafkan nimi), niin eipä paljon tarvi kuvitella pääsevänsä hommiin mukaan ja tää on ihan todeksi elettyä faktaa...
Voi että...Anna Herra meille rakkautta, viisautta ja rohkeutta kulkea Sinun valmistamiasi polkuja, katse kiinnitettynä Sinuun, uskomme lähteeseen ja kohteeseen!
Jeshua jokaista veljeä ja siskoa siunatkoon!
Ps. Mihin on kadonnut "Aslak Hemmetistä"?
Ps. Mihin on kadonnut "Aslak Hemmetistä"?
Olin viimeviikon kainuussa ja etelä lapissa ja voin sanoa sen verran, ettei Aslakin jäljet johtaneet siellä ainakaan sylttytehtaalle.
Luulenpa että hän palaa arktisten lintujen syysmuuton jälkeen itsekkin sivistyksen pariin ja saamme taas kuulla "jouheita kaikuja" jänkhältä.
On se ainakin niin että kaikesta pitäisi voida seurakunnassa ja kristittyjen kesken keskustella. Ei vähiten vallasta, hierarkiasta ja keskustelukulttuurin puutteesta.
Onhan Sana niin täynnä puhetta keskinäisestä rakkaudesta ja yhteydestä, saati varoituksia vallasta ja hallitsemisesta.
Toisaalta tulee mieleen että onko vahva "opetus"kulttuuri yksi syy siihen että KESKUSTELU kulttuuria ei ole voinutkaan syntyä? Perinteisestihän opettaja on ainakin takavuosien koulumaailmassa ollut auktoriteettihahmo. Toki keskustelua on voitu koulussa käydä, mutta ohjatusti. Toisaalta lapsen ja nuoren maailmassa ei elämää kokeneeseen aikuiseen verrattava keskustelukulttuuri ole mahdollinen. Toisaalta taas lapsilta ja nuorilta tulee tietysti erittäinkin hyviä pointteja johtuen juuri heidän kokemattomuudestaan.
No, itse asia kuitenkin se että menettääkö seurakunta jotakin jos se luopuu autoritaarisesta johtamistavastaan?
Tähän keskusteluun sopii lisäksi Optasia-blogista poimittu kommentti:
"Olipa kerran mustaihoinen afrikkalaisperhe, joka sai kuulla, että on olemassa järvi, jonka päästä päähän uimalla muuttuu valkoihoiseksi. Ainoa "mutta" matkassa oli se, että järvessä eli krokotiilejä, mutta tämä ei estänyt perhettä. Ennen pitkää järvi löytyikin ja ensimmäisenä sen poikki ui isä, joka todellakin muuttui valkoihoiseksi vastarannalle päästyään. Tästä rohkaistuneena myös äiti ui järven poikki, ja hänelle kävi samoin. Lopuksi myös lapset lähtivät yrittämään uiden toiselle puolelle.
Yksi toisensa jälkeen lapsetkin selviytyivät vaativasta urakasta - paitsi viimeinen, jonka krokotiili nappasi ja söi suihinsa. Äiti purskahti menetyksen johdosta itkuun, johon isä totesi: "Älä sure, sehän oli vain musta pikkupoika."
Mielestäni papiksi valmistuminen tekee ihmiselle jotain samanlaista kuin järven yli uiminen teki tuossa edellä esittämässäni kuvitteellisessa tarinassa. Kun on kerran päästy toiselle puolelle, ollaankin yhtäkkiä etuoikeutettujen joukossa - ja maailma näyttää hyvin erilaiselta kuin ennen.
Minusta kirkon piirissä esiintyneet erilaiset konfliktit (mm. naispappeuden suhteen) kertovat siitä, että kaikki osapuolet mieltävät, että kysymys on jollain tavalla vallasta, asemasta ja kontrollista, oltiinpa näiden asioiden teologisesta puolesta mitä mieltä tahansa. En väitä, että kaikki olisivat samalla tavalla - tai edes tietoisesti - vallan perään, mutta kyllä useimmat paimenet ahdistuisivat, jos "palveluksen työ" oikeasti vapautettaisiin koko Kristuksen ruumiille eivätkä papit enää olisikaan korvaamattomia ja välttämättömiä välikappaleita Jumalan ja ihmisen välillä. Tämä ei ainoastaan ole oma kokemukseni, vaan jokainen pappi, jolta olen asiaa kysynyt, on sen myöntänyt. Olenkin alkanut epäillä, että jos joku ei tätä myönnä, niin hän ei todennäköisesti vielä tunne itseään kovin hyvin."
Tuo tarina on aivan jälkikolonialistinen!
Osoittaa orientalistiset/kolonialistise ajattelutavat, että mustatkin haluavat olla valkoisia, koska mustana heitä ei koskaan kuunnella ja eivät ole yhtä arvokkaita/arvostettuja. Tosin pätee yleensä se, että kun tuo ihonvärin vaihto ei oikeasti ole mahdollista (jos nyt unohdetaan Michael Jackson) niin valkoiset eivät koskaan näe mustia tarpeeksi valkoisina, vaikka kuinka yrittäisivät matkia valkoisten tapoja. Tämä siis ihan elävästä elämästä... Ja rakastamaani postkolonialistista teoriaa :D
Kati, tosi totta. Tosin saattaa olla jäsenkin, mutta jos et konformoidu tiettyihin (ajattelu)tapoihin, sinut voidaan siltikin "ulossulkea", tai hiljentää/estää vaikuttamasta/toimimasta.
Ai niin, ja oisin mä Virtasena käyny puhumassa, enkä ois käskeny kysyä lupaa :D Ois hyvä vaan ku Virtanen ois päässy vaikuttamaan ja kylvämään ehkä totuuden siementä sinnekin. Tosin, ymmärrän kyllä..
Miksi pitäisi kysyä lupaa isoluiselta pastorilta uskonveljensä mentorointiin?
Eikö silloin tunnusteta vääränlaisen auktoriteetin ja kontrollijärjestelmän olemassaolo nuorisopastorin elämässä. Minusta olisi opittava elämään niin kuin niitä ei olisikaan...
Toinen juttu. Nuorisopastori pyysi Virtasta puhumaan nuorten iltaan. Perinteisten kirkkokuntayhteisöjen olemaasolo perustuu viikottain tuotettuihin puheisiin. "Olipa taas hyvä puhe" -kommentit kaikuvat kirkkojen eteisissä tilaisuuksien jälkeen. Ja mitään ei kuitenkaan tapahdu. Samat ihastelut jatkuvat seuraavana sunnuntaina. Puhumisella hoidetaan niin seurakuntalaisten tunnetiloja kuin pastorien omanarvontuntoa. Ja mikään ei muutu...
Tästä kuplivasta puhesuosta kristittyjen olisi päästävä ulos. Ja alkaa elää ja tehdä hyviä tekoja.
Kun tiedustelin Virtaselta itseltään sitä, miksi hän ei muitta mutkitta suostunut nuorisopastorin ehdotuksiin mentoroinnista ja ylistyscelebraatiossa puhumisesta, Virtanen oli jonkin aikaa mietteliään näköinen ja vastasi sitten:
- Ehkäpä tein sen suojellakseni tuota nuorta miestä pahemmilta kolhuilta. Toisaalta... sekin taitaa olla turhaa. Systeemi kyllä koulii omansa. Herran työ ei kuitenkaan tuohon pysähdy. En ole enää aikoihin kuvitellut olevani korvaamaton ja vuodet ovat hioneet minusta pahimman lihallisen kiihkonkin. Tai Herra se on ollut...
Aslak täällä taas, pi...itkästä poron kusemasta.
Olen aika otettu, kun joku kyseli perääni.
Kesä on mennyt lakkoja ja karpaloita poimiessa, taimenia ja harjuksia onkiessa. Lintujen syysmuutto sykähdytti taas sydäntäni. Tuhansien hanhien, joutsenten ja kurkien parvet veivät ajatukseni ylöstempaukseen. Muuttoahan tässä itsekukin odottelee. Parempi joutsenena taivaan sinessä kuin kanana helvetin tulessa.
Olen oppinut luonnosta tarkkavainuiseksi. Kun bloginpitäjä Koivisto asetti kesän aikana kontrollin kommenttien julkaisemiselle, päätin vetäytyä. Ajattelin, että kyse on kirkkokuntiin sitoutumattomien mielipiteiden sensuroinnista, mielipiteen vapauden riistoa pelkäsin...
Mutta kyllähän täällä näyttää keskustelu lainehtivan - joskus niin kuin Inari syysmyrskyissä.
Varmaan Koivisto kyllästyi sen muutaman itsensä apostoliksi nimittäneen hörhön sekoiluihin. Kyllähän vapauteen liitty aina vastuu. Kaikki eivät osaa sitä vain käyttää.
Täällä Lapin jänkhillä ja soilla on vapaus elää mielipiteidensä kanssa. Eivät tänne ulotu Brysselin sudenulvottajien käskyt, eivätkä ylety piispainkokouksen konventikkeliplakaatit.
Täällä saa elellä vapaana Luojan luonnossa ja veisailla kiitosvirsiä revontulten alla...
"Varmaan Koivisto kyllästyi sen muutaman itsensä apostoliksi nimittäneen hörhön sekoiluihin. Kyllähän vapauteen liittyy aina vastuu. Kaikki eivät osaa sitä vain käyttää."
Oliko todella näin? Mistä Koivisto tiesi näiden itsensä nimittäneen itsensä? Minua jäi ainakin ihmetyttämään tämä veljen tuomio, varsinkin kun se tapahtui "lonkalta"!
Jos Koivisto olisi seisonut Herran neuvottelussa, niin tilanne olisi varmaankin toinen! Tämänkin kannanoton saa jättää julkaisematta ihan vapaasti, vastuu tässä blogissa on jokaisen kirjoittajan itsensä Jumalan edessä! Eihän Timo voi vastata muuta kuin omasta puolestaan?
Syytetäänköhän minua nyt jostain sellaisesta, missä en ole ollut osallisena?
Koska tämä keskustelu ei mitenkään liity ko. postauksen aihepiiriin, niin se loppuu nyt tähän.
Post a Comment