Olen tässä iltana muutamana lueskellut brittiläisen historioitsijan, tri Adrian Goldsworthy´n massiivista teosta "Rooman valtakunnan tuho" (Ajatus Kirjat, 2009, 526 s.). Ehkä se on niin, että näinä postmodernin kulttuurin viimeisinä aikoina, kun ihmisten kyynisyys on ylittänyt jo kaikki viralliset eu-standardit, niin ihmisiä alkavatkin kiinnostaa menneiden aikojen "suuret kertomukset". Kuten tämä vertaansa vailla oleva kertomus Rooman länsimaisen imperiumin tuhosta. Olen jossain aiemmmassa postauksessani viitannut siihen, miten itse asiassa Rooman imperiumi ei koskaan todella tuhoutunut. Se vain on muuttanut ilmenemismuotoaan ajassa ja paikassa. Kaarle Suuren frankkien valtakunta, Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta, roomalaiskatolinen kirkko, Habsburgien keisarikunta, brittiläinen imperiumi jne. Kaikki nämä ovat kukin vuorollaan halunneet periä Rooman hegemonian ja tunnustautua sen lailliseksi perijäksi ja suvunjatkajaksi. Näinä päivinä Amerikan Yhdysvallat liittolaisineen edustavat Rooman perintöä globaalissa mittakaavassa. Huomenna se saattaa olla EU:n pohjalta rakentuva taloudellis-sotilaallis-poliittinen suurvalta. Rooma voi olla raunioina, mutta rohkenen sanoa, että sen takana vaikuttamassa oleva henkivalta elää ja voi hyvin.
Historiassa on käynyt niinkuin apostoli Johannes ennusti: "ja minä näin yhden sen päistä olevan ikäänkuin kuoliaaksi haavoitetun, mutta sen kuolinhaava parantui. Ja koko maa seurasi ihmetellen petoa." (Ilm. 13:3). Ilmeisesti jo ihan lähitulevaisuudessa tulemme todistamaan jotain ihan uutta ja laajamittaisempaa tapahtuvaksi tämän profetian pohjalta.
Kun olen siis lueskellut tuota tiiliskiveä, niin olen kahlannut läpi kohtia, joissa kirjailija ikäänkuin sommittelee pelikentälle pelinappulat, joissa jo piilee tulevan tuhon ainekset. Valtakunnan ennätysmänen laajuus ja vertaansa vailla oleva rauhan ajanjakso, "kultainen kuningaskunta", roomalaisen eliitin sivistys, alempisäätyisten köyhien massojen arkipäivän elämä, Rooman legioonien ja erityisesti pretoriaanikaartin asema vallankahvassa, ympärillä elävien barbaarien painostus ja valtakunnan sisältä tulevana nousevana uhkana kristityt, joka ei enää mahtunutkaan aiempaan rooliinsa juutalaisena lahkona.
Goldsworthy´n mukaan "kristinusko oli arkeologisesti lähes näkymätön 300-luvulle saakka. Se ei pystyttänyt muistomerkkejä tai rakentanut selvästi erottuvia kirkkoja, sillä ryhmät tapasivat kokoontua yksityisasunnoissa tai ulkosalla." (s. 107) Kristityt eivät myöskään uhranneet, mikä erotti heidät selvästi Rooman valtaväestöstä. He myös kielsivät muiden kuin oman Jumalansa olemassaolon, mitä pidettiin lähes ateismina. Ei siis mitään uutta auringon alla, vaan kristittyjen maine "suvaitsemattomina" juontaa juurensa jo alkukristilliseen aikaan. Jo tuolloin siis raamattu-uskollisia uskovia pidettiin "ateisteina" ja "uskonnottomina", kuten nykyäänkin pidetään kirkkokuntiin sitoutumattomia Jeesukseen uskovia.
Puheet siitä, että esim. islamilla ja kristinuskolla olisi jokin "yhteinen maaperä", jolta yhdessä ponnistaa kohti syvempää uskontojen välistä yhteyttä, on siis huuhaata jo tätä taustaa vasten. Tätähän nykyään niin mielellään harrastetaan, eikä vain jonkun virallisen ekumeenisen liikkeen julkilausumissa, vaan myös ihan ruohonjuuritasolla. Varsinkin v. 2009 syyskuun 11. päivän tapahtumien jälkeen tällaiset korostukset ovat vain lisääntyneet. Ainakin tämä tragedia on hyvin tehokkaasti valjastettu tähän tarkoitukseen. Mikä huolestuttavinta, niin tähän moniuskontoiseen kirkkokuoroon ovat liittyneet myös monet sellaiset kristityt vaikuttajat ja johtajat, joiden alkuperäinen hengellinen koti on ainakin yhteisönsä elinkaaren alkuvaiheessa ollut ns. evankelikaali (eli raamattu-uskollinen-herätyskristillinen). Eli vaikka jätettäisiin pelkkien raamatullisten argumenttien sinänsä raskauttava todistusaineisto (esim. Jes. 37:20) pois laskuista, niin pelkästään tämä apostolinen ja alkukristillinen käytäntö vie maton alta nykyiseltä "uskontojen väliseltä dialogilta" tai ajatukselta yhdestä ja samasta vuoresta, jonka huipulle vie monta eri polkua.
Eräs merkittävä piirre teki heistä Golsworthy´n mainitseman "sisäisen vihollisen": he eivät enää toisella vuosisadalla jKr. olleet mikään selvästi hahmotettavissa oleva etninen ryhmä, joka olisi tavallaan voitu valtiovallan taholta "käsitellä" sellaisena, joko myöntämällä heille tiettyjä erivapauksia (kuten esim. juutalaisille sallittiin) tai sitten tarvittaessa suorittaa "etninen puhdistus" (kuten esim. Caesar teki Galliassa 50-luvulla eKr.). Usko Jeesukseen Messiaana eli Kristuksena (so. Voideltuna) oli siis tuohon aikaan Rooman imperiumissa ns. "uusi uskonto", josta uskosta osallisia oli kaikissa kansallisuuksissa ja kaikilla yhteiskunnan tasoilla. Tämä sai monet valtaapitävistä roomalaisessa yhteiskunnassa epäluuloisiksi kristinuskoa ja sen uskovia kohtaan.
Mietipä nyt vastaavaa omassa tilanteessamme: miten luulet oman yhteiskuntamme valtaapitävien reagoivan, jos koko EU:n alueella suhteellisen lyhyen ajan kuluessa kymmenen prosenttia sen asukkaista alkaisikin määrätietoisesti ja yksissä tuumin sanoutua irti virallisen mediakoneiston ylläpitämistä ja lanseeraamista arvoista, tavoista ja uskomuksista? Totta kai se herättäisi levottomuutta niin Arkadian mäellä kuin Brysselissäkin. Se, että kristinusko on (vielä) saanut olla näinkin rauhassa jälkikristillisessä Euroopassa selittyy aika pitkälle sillä, että länsimainen uskova mieltää uskon niin voimakkaasti "yksityisasiaksi" ja, Lesslie Newbigin´iä lainaten, myös pitää sen visusti "yksityisen elämän" alueella. Newbigin kutsuu tätä oikeutetusti "pietistiseksi syndroomaksi". Tästä meidän länsimaisten kristittyjen olisi hyvä alkaa poisoppia.
Vielä eräs huolestuttava piirre kristityissä oli se, että tilastoista puhuttaessa oikein kenelläkään ei ollut tiedossa uskovien todellista lukumäärää millään ajanjaksolla. Kristinusko vaikuttaa keskittyneen pääasiassa kaupunkeihin, mutta toisaalta elämä kaupungeissa on paremmin tunnettua kuin maaseudulla, joten tämä tulkinta saattaa olla virheellinen. Esim. apostoli Paavali omasssa julistustyössään keskittyi pääasiassa suurimmissa asutuskeskuksiin. Heti alusta lähtien kristityt näyttävät kirjoittaneen paljon (kuten vaikkapa em. apostoli), mikä osoittaa monien heistä olleen hyvin koulutettuja. (emt. s. 110)
No, aamulla kotisohvalla päivän lehteä lukiessa minulla oli tv päällä ja syrjäkorvalla kuuntelin BBC:ltä lähetystä jostain lontoolaisesta katedraalista, jossa oli menossa roomalaiskatolisuuden asemaa brittiläisessä yhteiskunnassa käsittelevä keskustelu alustuksineen. Sitä aina välillä seuratessani tuli mieleen, miten kauas olemmekaan etääntyneet siitä, kun kristillinen seurakunta oli ekklesia, "uloskutsuttujen joukko". Olisiko uskonpuhdistuksen aika?
2 comments:
Tarkoititko: Uskovien puhdistuksen aika? Millä se "taas" onnistuu, onko ulkoinen uhka paras sisäisten asioiden kuntoon laittaja? Eikö lampaatkin ajeta yhteen saamaan hoitoa ja ruokaa parhaalle laitumelle?
Mm. vaino yhdistää ja puhdistaa uskovat, niin Hyvä Paimen näkee ketkä haluavat tosissaan seurata häntä! Tulessa kultakin puhdistuu ja kuinka arvokkaita me olemmekaan Paimenen silmissä?
On mielestäni vain kaksi vaihtoehtoa: Hengen tuli tai vaino. Kumpi on parempi?
En kuvittele sielunvihollisen kykenevän samaan vainojen kautta, minkä Herra saa aikaan Henkensä vaikutuksella. Toki Herra voi käyttää vainoja puhdistaakseen omansa, mutta kyllä Hän pääasiassa toimii Henkensä kautta.
Uskon, että tulemme näkemään ja kokemaan molemmat: sekä Hengen uudistavan ja pyhittävän tulen että vainojen ja koettelemusten puhdistavan tulen seurakunnan kohdalla.
Post a Comment