Sellainen nimittäin pidettiin Siikaniemen kurssikeskuksessa Hollolassa tänään. Meitä oli vajaat nelisenkymmentä ihmistä eri puolilta Suomea miettimässä tilannettamme Suomessa ja raamatullisen seurakuntamallin esille tulemista maassamme. Michael Howard oli eräs alustajista ja hänen teemansa "Ulos katkeruudesta" pohjalta muutama ajatus.
Michael puhui katkeruudesta vapautumisesta suhteessa aiempiin yhteisöihimme ja niiden ihmisiä manipuloiviin ja kontrolloiviin rakenteisiin. Katkeruuden juuresta vapautuminen liittyy nimittäin oleellisesti vanhasta poisoppimisen problematiikkaan, joka on monien kotiseurakuntien ajankohtainen kysymys - varsinkin niiden kotiseurakuntien, joissa valtaosa jäsenistä tulee vanhojjen kirkkokuntien perinteisistä seurakunnista.
Mikäli tätä oikeanlaista poisoppimista ei nimittäin tapahdu, niin ollaan tuomittuja toistamaan entisiä virheitä, nyt vain uudessa kontekstissa. Se ei riitä, että aletaan kokoontua jonkun olohuoneessa ja sitten puhua kotiseurakunnasta. Voi olla, että silloin edelleen pyöritetään vanhaa, perinteistä kokousrumbaa, mutta uudessa ympäristössä. Pahimmassa tapauksessa uskonnollisuus on vielä hirveämpää kuin aiemmassa yhteisössä.
Jos näin käy, niin mikä silloin on muuttunut? Mikä on ero entiseen? Todellisuudessa mikään ei olekaan muuttunut, mutta on syntynyt vain yksi uusi kuppikunta lisää. Ja tämä uusi kuppikunta suhtautuu yhtä epäraamatullisen diskriminoivalla tavalla muihin yhteisöihin, kuin muutkin ennen sitä. Pahinta laatua oleva lahko on sellainen, joka sanoo olevansa "Kristuksen puolta" erotukseksi muista ja tästä ylihengellisyydestään käsin tuomitsee muut. (Ks. 1.Kor. 1:12.)
Totuus on se, että koko kovalevy on uusittava. Ajattelutavan on muututtava. On ymmärrettävä oikein seurakunnan orgaaninen luonne: se, että kyse on Kristuksen ruumiista, jossa me elämme, liikumme ja olemme 24/7. Emme siis käy seurakunnassa, vaan olemme osa sitä. Kun Paavali kirjoittaa korinttilaisille, että kun me tulemme yhteen, niin jokaisella on jotakin annettavana. Tämän juuri täytyy tulla lihaksi. (Ks. 1.Kor. 14:26.)
Tässä kohtaa astuu kuvaan mukaan katkeruudesta vapautuminen. Meidän on annettava Jumalan käsitellä meitä tässä suhteessa. Itse ajattelen tämän anteeksiantamisen ja vapautumisen prosessin tuloksena syntyvän tilanteen, jossa vallitsee tasapaino kahden asian välillä. Toisaalta sanon ääneen sen, etten enää rukoile perinteisten kirkkokuntien puolesta. En näe siinä mitään mieltä, enkä tahdo haaskata aikaani enkä energiaani enää siihen. Siunaan ja rakastan kyllä kaikkia Jumalan omia noiden laitosten piirissä, mutta se on eri asia.
Asian toinen puoli on se, että en myöskään taistele mitenkään niitä vastaan, koska sekin on turhaa. Se ei johda mihinkään, vaan on taistelua tuulimyllyjä vastaan. Käytännössä tämä tasapaino näiden kahden asian välillä näkyy siinä, että voin sopia ja antaa anteeksi asiat jonkun pastorin tmv. henkilön kanssa näiden kirkkokuntien piiristä. Samalla minun on vain hyväksyttävä se tosiasia, että näkemyserot asiatasolla eivät ole muuttuneet mihinkään.
Tässä jännitteessä on sitten vain suostuttava elämään, antamaan anteeksi ja rakastamaan. On hyväksyttävä se, että me ollaan vaiheessa tässä kohtaa...
27 comments:
Asiaa! Varsinkin tuo ajatus katkeruudesta puhutteli...
Niin juuri. Panin merkille että kun puhuit Timo katkeruudesta, puhuit myös anteeksiantamisesta. Tässä on oikea sanapari.
Minulla on pari pointtia kirjoitukseesi. Toinen liittyy katkeruuden juurien etsimiseen, toinen kontaktin ottoon lähimmäisiimme ja yhteiskuntaan suuren tehtävämme loppuun suorittamiseksi.
Itse huomasin että katkeruuteni seurakuntaa kohtaan on jonkinlainen möhkäle, josta en oikein aluksi saanut otetta. Puhun nyt omasta kokemuksestani, en yritä opettaa enkä monistaa, "todistan" mieluummin. Kaanaan kielinen ilmaus varmuuden vuoksi sujautettakoon mukaan :-)
Niin tuo möhkäle. Se osoittautui sisältävän seuraavia ainesosia: 1) loukkaantumisia erilaisiin sosiaalisiin kuvioihin ja niissä "turpiin saamisiin" näiden kuvioiden "epävirallisilta" johtajilta (nuorten porukat, erinäiset toimintaryhmät kuten musiikki- yms., kaiken laiset sosiaaliset tilanteet, retket, leirit jne.), 2) loukkaantumisia virallisten johtajien taholta tulleisiin torjumisiin toimintainnokkuuden ja suunnittelun haluan osalta, johtajien kannan ottoihin ja nihkeään, jopa ylimieliseen suhtautumiseen ylipäätään ja 3) vielä omassa tapauksessani erityisryhmänään haavoittuminen puolison etsinnässä tulleissa pettymyksissä. Karmeita ihastumisia ja pettymyksiä kun vastarakkautta ei tullutkaan. Tosin oli myös kohtalaisen onnistuneitakin "projekteja". Seurakuntamaailmahan on aika pieni, ja suljettu. Se tuo melkoisia sosiaalisia kuvioita ja psykologiaa.
Huomasin että anteeksi annon onnistumiseksi on yritettävä löytää katkeruuden juuret, tunnistaa ja yksilöidä asiat ja puhua ne ulos jollekin. Oikeastaan ihan sama kenelle, kunhan vain on joku joka osaa kuunnella. Tärkeää on tietysti myös rukoilla sen jälkeen yhdessä ja pyytää Herraa vapauttamaan näistä siteistä, jotka voivat olla varsin vahvoja, julistaa sovitusta ja anteeksiantoa ja lukea vaikka Herran siunaus tai miten nyt kukin liturgioikaan Hengen johtamana.
Toinen osio on tuo kontaktin otto ihmisiin ja yhteiskuntaan. Ilmeisestikään suuri tehtävämme ei voi tulla loppuun saatetuksi ellemme vain yksinkertaisesti mene ihmisten luo ja ala ottamaan kontaktia. Tässä tarvitaan siis täydellistä suunnan muutosta ja uuttaa ajattelutapaa. Seurakunta ei voi olla paikka johon tullaan ja kuunnellaan ja sitten mennään kotiin, ilman mitään toimintaohjeita, lähetystehtävää tms.
Itse näkisin muutosprosessin niin että aluksi rukoillaan ja etsitään Hengen yhteys, sitten sovitaan toimintalinjat ja niiden vetäjät, ja sitten liikkeelle.
Kontaktin ottamismuotoja yksilöihin, yhteisöihin ja yhteiskuntaan on niin rajattomasti että niiden löytämisen ilo tulee jättää itse kullekin ja prosessissa eteen tulevaksi. Joka tapauksessa asia on niin että uusia tapoja löytyy sitä mukaa kun lähtee liikkeelle. Mutta ellei lähde, vaan vain kysellään että "no miten tämä nyt muka pitäisi tehdä" ei mitään tapahdu. Nykyäänhän pastorit etupäässä heittävät vain vastakysymyksen että no kuinka sinä nyt sitten tekisit tämän kaiken paremmin. Ei halutakaan mitään muutosta, koska se vaarantaisi oman, olemassa olevan työn kuvan.
Rinnastaisin uuden löytämisen metsäkävelyyn. Kun vain lähtee kävelemään, tulee koko ajan vastaan uutta ja ihmeellistä. Joka askeleella, joka katseella. Jumala on luonut elämän niin. Ei sitä voi suunnitella, vaan sitä on elettävä. On liikuttava, on kuljettava, on katseltava, haisteltava, maisteltava. Annettava elämän viedä!
Olin mukana Timon mainitsemassa kokoontumisessa.
Jokunen kommentti muutaman päivän pureskelemisen jälkeen:
1. Timo mainitsema Howardin alustus katkeruudesta vapautumisesta oli hyvä pohjalasti tulevaisuuden purjehdukselle.
2. Veli Henryn sulautuminen hänelle vieraaseen joukkoon oli esimerkillistä. Hän oli online tilanteessa. Käytännölliset (joskin pitkähköt) puheenvuorot vakuuttivat. Hänen esille ottamansa Raamatunkohta 1. Aik. 12:32 Isaskarin pojista jäi puhuttelemaan erikoisesti.
3. Eri ikäluokkia oli mukana kohtuullisen hyvin. Olennaisin puute mielestäni kolmekymppisistä miehistä. Heitä pitäisi olla "terissä". Yleisilme oli kuitenkin ukkoutunut. Vähän (itse)ironisesti: "Ne miehet, jotka eivät ole tehneet vallankumousta 20viimeisen vuoden aikana, eivät tule tekemän sitä seuraavien 20 vuoden aikanakaan."
4. Tarve isyydelle ja äitiydelle on huutava. Minusta tuntuu, että nuoria paavaleita löytyisi, mutta ei ole barnabaita. Timoteuksia löytyisi, mutta ei ole keski-ikäisiä paavaleita. Lähtöhaluisia markuksia hinkuu, mutta vanhat paavalit eivät tajua vieläkään heidän merkitystään. Tasapainoa nuorten rikkinäisyyteen syntyy vain luonnollisessa ja arkipäiväisessä yhteydessä aikuisten kanssa. Aikuisten rajoja ja läsnäoloa. Elämää, tavallista, sitä itseään Jumalan ja muiden kanssa.
5. Orgaanisen seurakunnan esiintulossa on puhuttu perinteisistä seurakunnista niskaseurakuntina. Nyt oli edellytyksiä kasvokokoontumiselle, mutta millaista mallia nuorille tulevaisuuden lupauksille annettiin. Jo esittelykierroksella osa pikkusaarnaajista piti oman saarnansa muiden lihaa ja yhteistä aikaa säästämättä. Tuntui kohtuuttomalta ajanryöstöltä, kun afrikkalaiselle apostolille annettiin puoli tuntia tulkkauksineen. Olisi pitänyt olla kirkonkello, jolla olisi kumautettu kalloon keskustelumuotoiseksi tarkoitetun kokoontumisen idean rikkojia. Keskustelu ei siis ole pikkusaarnoja toistensa perään, vaikka se tapahtuisi "päin näköä".
6. Loppu vedettiin perinteiseen tyyliin siunaamalla porukan keskellä halukkaita. Tunteet mukaan ja sillai. Olisikohan hiljainen porukalla tapahtunut kuunteleminen vienyt kauemmas?
Perussyke lauantain tapaamisesta jäi positiiviseksi. Haasteita muutaman kymmenen ihmisen kokoontumisen rakentavuudelle jää.
Itse uskoisin, että tehokkuuden ja lopputuloksen kannalta parempi 3 pienempää 15 ihmisen ryhmää kuin yksi 40 ryhmä.
Oli joka tapauksessa mukavaa tavata ystäviä ja tarkkailla, minne ollaan matkalla.
Kommentoikaa muut mukana olleet lisää.
Pekan kommenttiin:
Olen sama mieltä Howardin ja Veli Henryn osuudesta tapahtumaan. Mitä tulee hengellisyyden vanhemmuuden (isyys & äitiys) tarpeeseen olen siinäkin periaatteessa samaa mieltä.
Yksi ongelma siinä on, johon olen itse törmännyt ja se on melko usein esiin tuleva yksipuolinen näkemys isyydestä: lempeys, armahtavaisyys, lämpö, ymmärrys etc. Tämä on kaikki totta, mutta kun ajattelemme Jumalaa Isänä, niin Raamatusta tulee esille myös toinen puoli: Jumala on myös Isä, joka kurittaa lastaan. Tätä emme tänä vapaan kasvatuksen hedelmien korjaamisen aikana unohtaa, vaikka se ei sopisikaan siihen perin humanistiseen "Jumala on vain Hyvä Isä"-kuvaan, joka yllättävän monille on se ainoa oikea.
Eli hengelliseen vanhemmuuteen vietynä: mitä tapahtuu opetuslapseus/mentorointisuhteelle, jos hengellinen isä uskaltaakin kyseenalaistaa, asettaa rajoja tai jopa nuhdella jostain? Tai miten kuvittelemme jonkun kykenevän olemaan opetuslapseutettavissa, jos hän ei kykene elämään sovussa edes maallisten vanhempiensa kanssa? Koko juttu saattaakin loppua siihen.
Kyse on siis paljon laajemmasta kulttuurillemme ominaisesta problematiikasta, jossa väärät maalliset kasvatusperiaatteet ovat siirtyneet hengelliseen kenttään - perin tuhoisalla tavalla.
Samoin allekirjoitan Peken turhautuneen kommentin näistä pitkistä saarnoista. Joskus vaikuttaa siltä kuin Paavalin kehotus 1.Kor. 14. luvussa kuuluukin: "Niin te saatte kaikki saarnata toisillenne". :)
Yhteinen esirukous lopussa ei saisi olla kiireen sävyttämä liturgia lopussa, vaan juuri silloin kaiken pitäisi alkaa Herran yhteisellä kuulemisella. Emme ole siinä omin voimin puskemassa mitään läpi tai aikaansaamassa jotain, vaan suunnan pitäisi olla Kristukseen.
Itsekin ajattelen pienimuotoisten kokoontumisten olevan toimivampia asioiden eteenpäin menemisen kannalta.
Nämä nyt näin lyhyesti aamutuimaan. Muilta myös kommentteja kehiin.
En itse ollut paikalla mutta kaikesta päätellen kokoontuminen oli antoisa ja myös haasteita esiin nostava.
Jännää muuten, että täysin veli Henrystä riippumatta minua puhutteli jokin aika sitten Sanaa lukiessani tuo Pekan mainitsema 1.Aik.12:32, joka kertoo isaskarilaisten lähdöstä maallisen kuningasnSaulin turvasta todellista kuninkaaksi voideltua, Daavidia seuraamaan, tietämättä minne tulisivat päätymään. Nyt on tosiaan niiden aika toimia, jotka ymmärtävät ajan ja mitä Jumalan kansan on tehtävä! Ei kannata jäädä liikaa säälimään ja odottelemaan toinen jalka maailmassa nilkuttavia, vaan keskittyä niihin jotka Herra on selvästi herättänyt. Joukko ei ole suuri, mutta ei se ollut ensimmäisenä helluntainakaan.
Timolla erittäin hyviä ajatuksia hengellisestä kasvatuksesta, ja siinä muuten yksi aihe josta tulisi mielestäni opettaa ja keskustella nykyistä enemmän.
Heh heh pojat! (varsinkin Timo ja Pekka, molemmet minua nuorempia, poikia siis)
Vai vielä pienempiä ryhmiä? Ok, tiedän mitä tarkoitatte ja olen samaa mieltä. Vuorovaikutuksellinen yhteys toimii parhaiten juuri tuollaisissa alle 15 hengen ryhmissä.
Minua kuitenkin kävi sääliksi niitä, joita emme voineet kutsua tuohon kokoontumiseen. Jos tilat ym. käytännön asiat ei olisi olleet rajalliset, olisi väkeä saattanut olla jopa puolta enemmän.
Jos olisimme voineet kutsua kukin tuntemansa tälläiseen kokoonumiseen sopivat henkilöt, niin nuorten osuus olisi ainakin ollut huomattavasti runsaampi, myös ne Timon perään kuuluttamat kolmekymppiset.
Itse viihdyin siellä erinomaisesti. Ja ajatukset ovat pyörineet vieläkin vahvasti lauantain tapahtumissa. Onneksi on lomaviikko.
Sähköposti palautteesta poimin tähän yhden omat veret seisauttaneen kommentin mittä en ole tullut noin päin ajatelleeksi, mutta nyt ajattelen.
Kari kirjoitti: "Apostolien ei kerrota perustaneen yhtään seurakuntaa Raamatussa. Toiset palvelijat kyllä istuttavat ja toiset kastelevat, ja Paavali asetti Korintossa perustuksen rakennukselle (1.Kor.3.10), mutta seuraavassa jakeessa hän tarkentaa, mitä tarkoittaa seurakunnan perustuksen asettaminen. Kukaan ei voi panna muuta perustusta kuin mikä on jo laitettu, siis se on jo tehty silloin, kun Jeesus perusti seurakunnan. Perustus ei ole muuta kuin Jeesus Kristus. Apostoli "laskee" tämän Jeesuksen ihmisten elämään perustukseksi evankeliumin julistuksen ja opetuksen kautta. Kun näin oli tapahtunut Apostolien teoissa, niin sen jälkeen näitä ihmisiä sanotaan seurakunnaksi siinä kaupungissa. Siinä välissä ei ollut mitään erityisiä perustamistekoja. Tämä perustus riittää."
Ihmistekoiset rakenteet kestää vain aikansa mutta: " minä sanon sinulle: sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan seurakuntani, ja tuonelan portit eivät sitä voita." Aamen, tuonelan portit eivät sitä voita!
Keskustelu on tosiaan muuta kuin minisaarnojen esittämistä. Toinen kysymys on se, että 40:n ollessa paikalla keskustelu on käytännössä vaikeaa.
Kolmanneksi. Tietysti Henki tuo esiin myös asioita, joiden ei ole tarkoituskaan tulla keskustelun muodossa. Voi tulla ilmestystä, profetiaa tms.
Mutta, neljänneksi, kun toimitaan Hengen johdossa, niin jonkun saadessa ilmestyksen pitää äänessä olevan vaieta. Jo tämä periaate pitää pitkät yksinpuhelut pois. Tätä me ei osata. Me pidetään tärkeänä, että minä itse saan esittää asiani alusta loppuun, kun tarkoitus olisi, että Herran Henki saa puhua ja se on toisarvoista, kenen kautta hän puhuu. Kun Hengen johdossa keskeytämme toisemme, niin asia ei katkea, koska sama Henki vain jatkaa eri henkilön kautta.
Kari K.
Karin kommentissa on viisautta ja meillä on paljon opittavaa tässä. Itsekin haluan olla tätä opettelemassa.
Ajattelen, että opetuksella on kyllä paikkansa, erityisesti apostolisella opetuksella. Kuten Siikaniemessä kävi, opetusvastuu oli etukäteen annettu Michael Howardille ja ilmeisesti myös Veli Henrylle(?). Tämä on ihan okei.
Kun katsomme sitten apostolista mallia UT:sta, niin näemme Paavalin pitäneen "dialogeja" Tyrannoksen koulussa (Apt. 19:9). Sama kreikan kielen sana toistuu Apt. 20:7:ssä. Oppimisen kannalta tämä on tehokkainta, kuten veljet edellä ovat todistaneet. Eli opetuksen ohella tällä vuorovaikutteisella "dialogilla" on ollut merkittävä sija opetuslapseuttamisessa.
Mutta mutta... Totuuden nimessä täytyy sanoa, että meillä on valitettavan usein vanhat saarnaajamallit edelleen vaikuttamassa keskuudessamme ja myös meissä itsessämme. Tässä kohtaa myönnän itse olevani oppimassa. Se, että siirrämme kokoontumisemme pois kirkoista ym., ei vielä takaa, että koko tuo uskonnollinen maailma olisi jäänyt taakse.
Minusta näyttää mitä ilmeisemmältä, että se tulee kiusallisen takiaismaisesti mukana vanhasta uuteen ympäristöön.
Tässä kohtaa tulemme sitten myös tähän kokoontumistemme kokoon ja osanottajien määrään. Perinteisiä isoja kokouksia on perin helppoa järjestää, siitä meillä on melkein 2000 vuoden kokemus. Järjestäkööt niitä edelleen ne, jotka haluavat, minulla ei ole mitään sanomista siihen. Kyllähän me niitäkin tarvitsemme.
Mutta itse olen kuitenkin kokenut vuorovaikutuksellisen yhteyden rakentavammaksi ja kasvattavammaksi ja myös oppimisen kannalta tehokkaammaksi. Tähän haluan edelleen panostaa ja siihen ohjata muitakin, Evankeliumien valossa näyttää siltä, että tämä oli myös Jeesuksen toimintatapa.
Mielenkiintoista keskustelua tärkeistä asioista. Mukava lukea sellaista ajatusten vaihtoa, jossa yhdessä rakentavasti etsitään vastausta, eikä riidellä henkilökohtaisuuksiin mennen. Tuli mieleen, että kun tuossa pohditaan, että minkä kokoisella porukalla toimii mikäkin asia, niin olisi mielenkiintoista, jos joku saisi viisautta löytää Raamatusta, että miten Jeesus toimi 15-20 ihmisen kanssa ja kuinka sitten isompien joukkojen kanssa. Myös Paavali ilmeisesti toimi hieman eri tavoin isojen ja pienien ryhmien kanssa. Vuorovaikutuksellinen ajatuksenvaihto on opettavaisinta, mutta vaikea toteuttaa, jos ihmisiä on yli 20.
t. Margit Kangasharju
Apostolien tekemisistä näemme, että kyllä he yös julistivat evankeliumia: Ap.T.2:14 alkaen, Ap.t.3:12 alkaen, Ap.T.7:2 alkaen, Ap.T.13:16 alkaen, Ap.T.15:12. Jeesuksen Vuorisaarna on myös suuri opetus.
Tärkeää on jälleen kuulla ja tunnistaa, milloin on aika keskustella ja väitellä, milloin aika julistaa.
Tässäkään emme voi asettaa Pyhän Hengen ilmestymistä riippuvaiseksi ja lainalaiseksi jonkinnäköiseen toimintaan. Kaikella on paikkansa ja aikansa.
Nythän sanomme, että julistaminen on syvältä, keskustelu on ylhäältä. Onko tässä niin vaikeaa antaa Pyhän Hengen toimia vapaasti niin kuin tahtoo. Hän murtaa ne laatikot johon Hänet koitamme asettaa.
Itse rakastan kaikkein enien kahdenkeskisiä keskusteluja, mutta Kristuksen ruumis on rikas Elämässään ja monimuotoisuudessaan.
Puhuttiin äsken vaimoni kanssa aamukävelyllä tuosta vuorovaikutuksesta suuressa kokoontumisessa. Löysimme sen, miten Jeesus järjesti ravinnon jakamisen suurimmassa kokoontumisessa, jossa oli 5000 miestä ynnä naiset ja lapset. Kaikkiaan heitä oli varmaan vähintään 10000-20000. Ravintoa ei jaettu spontaanisti (ikäänkuin ainoastaan spontaanisuus olisi Hengen johtoa) tai sekasortoisesti, vaan väki piti jakaa ruokakuntiin.
Jos järjestämme koulutuksellisen tilaisuuden 100:lle, niin toimivuuden kannalta on hyvä jakaa porukka edellistä esimerkkiä soveltaen 4-6 hengen pöytäryhmiin. Pitkin päivää olisi tiivistä ja jämäkkää opetusta pienissä erissä, jonka pohjalta pöytäkunnat sitten voivat jakaa asioita sen pohjalta. Olemme itse osallistuneet useamman kerran tällaisiin tilaisuuksiin ja se on ollut toimivaa ja rakentavaa.
Eihän mikään menetelmä itsessään ole ratkaisu, mutta ihmisryhmien vuorovaikutus toimii yleensä tiettyjen Luojan luomien lakien mukaisesti.
Tässä muodossa järjestetty iso kokoontuminen mahdollistaa sen, että jokainen pääsee avaamaan suunsa monta kertaa ja jokainen tulee kohdatuksi henkilökohtaisesti. Suuressa kokoontumisessa, joka käsittelee srk:n rakentumista, jakaisin nämä "ruokakuntaryhmät" niin, että samassa ryhmässä olisivat ne, jotka muutenkin elävät srk-elämää yhdessä omalla paikkakunnallaan. Silloin pöytätyöskentely koituisi suoraan paikallisen yhteyden rakentumiseksi.
Kari K
Näyttää siltä, että pelkästään uskoville tarkoitetut kokoontumiset olivat näitä vuorovaikutteisia tilaisuuksia. Todennäköisesti ne toteutuivat usein ilman ennakko sopimista, oltiin vaan luonnostaan yhdessä ja "turistiin henkeviä," laulettiin ja rukoiltiin
Ne kokoontumiset missä oli paljon väkeä olivat evankelioimis tilaisuuksia uskosta osattomille. Nekin saattoivat tapahtua ilman kutsua koolle. Julistettiin siellä missä ihmiset olivat ja uteliaat pysähtyivät kuuntelemaan.
Erikseen oli toki temppelissä ja synagogissa tapahtuneet kokoukset, mutta niissä uudenliiton uskoville ei ollut juurikaan sijaa.
Alussa uskovaiset jakoivat aikansa ja elämänsä toistensa kanssa....hmmm...miksei niin voisi toimia nytkin, siskot ja veljet; tulkaa käymään!
Niin nuo pienet keskusteluryhmät olisivat voineet olla hyvä rakenteellinen ratkaisu kokoontumisessa.
Totta tuo, mitä Tuomo sanoi.
Uskonkin, että eniten aikaa ja energiaa tulisi muutenkin käyttää sielujen pelastumiseksi.
Tarvitaan esirukouskokoontumista, missä rukoillaan ja rukoillaan, ja sehän juuri on sitä, että jokaisella on jotain annettavaa, eikä sitä, että yksi rukoilee ja muut katselevat varpaitaan ja näyttelevät rukoilevansa.
Parempaa ja syvempää yhteyttä ja vuorovaikutusta ei olekaan, kuin että rukouspallo lentää suusta toiseen Hengen virrassa, ja ihmiset rukoilevat ääneen.
Meidän pitäisi ylistää yhdessä ja voittaa hengellisissä. Sekin on yhdessä tekemistä.
Oikeastaan keskustelukin on todella turhaa verrattuna siihen, että rukoillaan ääneen ja yhdessä.
Rukoillessaan ihminen tulee läpinäkyväksi, kun hän avaa suunsa ja alkaa rukoilla. Keskustelu onnistuu vielä melko helpostikn, mutta kun pitäisi alkaa rukoilla ja tuoda sisimmästään, mitä siellä on, iin valitettavan usein näen suurimman osan ihmisistä jäävän sanattomiksi. Raamattu kuitenkin sanoo, että sydämen kyllyydestä suu puhuu.
Periaatteessa olisi varmasti ollut kaikkein hyödyllisintä vain rukoilla ja paastota tuo lauantai.
Rakentavaa juttua syntynyt Apostolisen kokoontumisen pohjalta. Keskustelu on virinnyt mukavasti .
Tuomolle:
"Minua kuitenkin kävi sääliksi niitä, joita emme voineet kutsua tuohon kokoontumiseen. Jos tilat ym. käytännön asiat ei olisi olleet rajalliset, olisi väkeä saattanut olla jopa puolta enemmän."
Miksi olisi pitänyt olla enemmän?
Ketä ei voitu kutsua?
Jatkossa lienee syytä tarkemmin miettiä, ketä kutsutaan ja mihin kutsutaan.
On kaikille avoimia juttuja, on omia tilaisuuksia esimerkiksi paimenille, on omia yhteisiä kokoontumisia apostoleille ja profeetoille jne. Oikeat ihmiset oikeine armoituksineen oikeisiin paikkoihin.
Karille ja Margitille:
Hyvä idea tuo ruokakunnittain järjestäytyminen. Kyllä ne vain elämästä ja luonnon keskeltä löytyvät sopivat periaatteet ja ideat kaikkeen.
On hyvä että on pieniä ja isoja kokoontumisia. Molemmat voivat olla hyviä tai huonoja. Mielluummin kuuntelen yksipuolisesti hyvää julistusta 2 tuntia kuin istun mitäänsanomattomassa pienryhmässä kaksipuolisesti puoli tuntia.
Villelle:
"Periaatteessa olisi varmasti ollut kaikkein hyödyllisintä vain rukoilla ja paastota tuo lauantai."
Kyllä opettaminen, keskustelut ja luonnollinen kanssakäyminen kuuluvat tämänluonteisiin kokoontumisiin. Yhteistä kuulemista ja Jumalan sydämen sykkeen kuulemista olisi voinut olla - niin kuin etukäteen ehdotin ja aiemmin totesin.
Mainitut eivät useinkaan ole toisiaan poissulkevia. Kokonaisvaltaisuus on hyvä.
Tosin aika asettaa (länsimaissa) rajansa.
Vielä yksi juttu yhteisistä kokoontumisista, joissa kaikki eivät tunnet toisiaan.
Usein käy niin, että joku läsnäolevista vie koko kokoontuneen joukon huomion esimerkiksi oman rikkinäisyytensä esille tuomiseen.
Miten tällaisissa tilanteissa olisi viisasta menetellä?
Joskus tuntuu, että koko joukon intensiteetti keskittyy vain kokonaisuuden kannalta pieneen yksityiskohtaan.
Tällainen huomionkaappaaminen voi olla myös esimerkiksi ilmestys tai profetia.
Miten näitä arvioidaan fiksusti?
Pekka, tuo oli hyvä ja tärkeä kysymys. Tässä vuosien varrella on ollut useitakin tilanteita, jossa joku toimii juuri noin. Tavallaan kaappaa koko tilanteen haltuunsa. Se voi olla tuollainen hengelliseltäkin näyttävä kaappaus, mutta jonka takana kuitenkin on liha. Ja aika useinhan käy niin, että koska me uskovat olemme joskus turhankin kainoja ilmaisemaan mielipiteemme, niin yksi henkilö pääsee toisinaan liikaakin "terrorisoimaan " tilannetta. Tiedän, että lukuisia pienryhmiä on loppunut nimenomaan siihen, että joku henkilö piinaa koko ryhmää omilla, ei niin Hengen johdattamilla jorinoillaan, eikä kukaan uskalla ottaa asiaa puheeksi, vaan jokainen kärsii hiljaisuudessa. Näinhän ei kai pitäisi olla. Me ei kyllä olla Karin kanssa keksitty mitään muuta tapaa, kuin että asia otetaan aivan avoimesti ja suoraan puheeksi. Hienotunteisesti, mutta suoraan. Ensin kahden kesken, jotta ei henkilöä aseteta kiusalliseen tilanteeseen. Ja jos se ei auta, niin sitten useampi keskustelee. Tärkeintä on se, että muita häiritsevä käytös saadaan loppumaan, koska ei ole kenenkään hengellisen kasvun eduksi se, että joku saa hallita muita sellaisilla keinoilla, jotka tarkemman arvioinnin jälkeen osoittautuvatkin lihallisiksi.
t. Margit Kangasharju
Sori kaverit, mutta mulla on sellanen tunne, että just nyt me tehdään sitä ylianalysointia, minkä nuori polvi kokee ongelmaksi, ja mikä on mainittuna siinä muistiossa.
Näin vain paljon hyvää tapahtuvan sillä tavalla, ettei siitä meille kunniaa heru, ei osaamiselle eikä osaamattomuudelle.
Ens kerralla ollaan viisaampia, mutta mulle riitti, että sain nähdä Pyhän Hengen koskettavan ihmisiä.
Jos me heti teilataan joku, joka on tullut kosketetuksi, niin mitä hyvää siitä seuraa, että niin kannattaa tehdä? Raamattu sanoo, että murtunut henki on Herralle otollinen. Jos Pyhä Henki on tehnyt murtavaa työtä, niin onko meillä niin isot aivot, että meillä on varaa arvostella sitä ja sen seurauksia?
Mulla on sellanen olo, että tää ei ole oikein.
Se, että "nuori sukupolvi kokee ongelmaksi" jonkun asian, ei saa olla meille mikään ensisijainen peruste torjua asioiden ja ilmiöiden koettelua. Perinteisten kirkkokuntien piirissä tätä "nuori sukupolvi"-argumenttia käytetään paljon lyömäaseena, jolla halutaan vaientaa keskustelu tai ajaa jotain tiettyjä asioita läpi. Uhkakuvana on se, että jollemme nyt menettele näin ja näin, niin menetämme tämän "nuoren sukupolven". Tuttu juttu minulle aiemmasta elämästäni.
Kuitenkaan kyse ei ole niinkään sukupolvesta tai iästä, vaan enemmänkin Hepr. 5:12-14:n esile nostamasta hengellisestä vanhemmuudesta. Mielestäni Pekan esille nostama kysymys edustaa tätä, samoin kuin Margitin kommentti - varsinkin kun se tulee henkilöltä, joka ei itse ollut paikalla. Silloin kyse on puolueettomasta ilmiöiden tarkastelusta asiatasolla.
Kun tarkastelemme näitä aikoja joskus 5 vuoden päästä, alamme pikku hiljaa nähdä hedelmän pysyvyyden ja laadun. Paavalin kehotus 1.Tess. 5:19-22:ssa on meille enemmän kuin ajankohtainen tänä aikana.
Villelle:
Ei ole tarkoitus keskittyä nyt esillä olleen apostolisen kokoontumisen problematiikkaan, vaan yleensä elämän varrella vastaan tulleisiin tilanteisiin. Näitä on hyvä analysoida yhdessä. Kokonaiskuva hahmottuu paremmin. Useimmiten terävimmät nuoret juuri havaitsevat näitä esiintulevia ongelmia...ja ovat hissukseen.
Minusta meneillään on hyvä keskustelu, josta on hyötyä tulevaisuuden yhteisissä kokoontumisissa. Yhteisiä kissoja kannattaa nostaa pöydälle...
Pari sellaista juttua, mistä olisi nyt hyvä saada rakentavaa keskustelua tälle blogille, kun monet tätä lukevat, niin olisivat mielestäni nämä:
1. Anteeksiantaminen ja katkeruuden juurien poistaminen.
2. Opetuslapseuttaminen nyt ja sen toteuttaminen.
3. Systemaattinen koulutus tilanteessamme.
4. Kiertävien sanan jakajien lähettäminen ja kutsuminen tässä tilanteessa.
Ville: Pekka Sahimaahan kysyi vain "Miten tällaisissa tilanteissa olisi viisasta menetellä?" Toinen kysymyksensä liittyi arvioimisiin. Ei kai se vielä ole teilaamista? Mitä tarkoitat muuten tällä ylianalysoimisella? Eikö näitä saisi kysyä?Muuten mennään melkoiseen diktatuuriin?
Villen esittämiin aiheisiin päällimmäisiä ajatuksia:
1. Anteeksiantaminen ja katkeruuden juurien poistaminen.
Näitä on paljon uskonsuunnista lähteneillä ja sieltä erotetuilla. Todella tarpeellista käsitellä ensikädessä.
2. Opetuslapseuttaminen nyt ja sen toteuttaminen.
Varmaan tarpeellista puhua siitä enemmän. Itse olen jossakin määrin osallistunut sellaiseen tiedostamatta, että kyse on opetuslapseuttamisesta.
3. Systemaattinen koulutus tilanteessamme. Tarpeellista, kun se tapahtuu Hengen johdossa. Usein on asennetta, että Hengen johto on vain spontaania toimintaa, mutta esim. Paavali työskenteli määrätietoisesti ja teki pitkän tähtäimen suunnitelmia, koska Pyhä Henki ohjaa myös sellaista. Ja koko pelastushistoriakin on Jumalan tekemä pitkän tähtäimem suunnitelma.
Kari K
Näyttää sille, että jossakin vaiheessa keskustelussa oli yksi punainen lanka, mutta kommenteista päätellen niitä lienee nyt kaksi. Minä ymmärsin Pekan pohdiskelun olevan yleisellä tasolla, joten omakin pohdiskelu oli yleisellä tasolla, ei tiettyyn tilanteeseen viittaavaa. Tämä seuraava voi mennä hieman aiheen ohi, mutta koen tarpeelliseksi tuoda sen esiin. En yleensä ota osaa uskovien keskustelupalstoihin, koska niissä oleva ilmapiiri on aivan liian usein riitaisaa, loukkaavaa, hyökkäävää, toisten ampumista täyslaidallisella jne.. Kyllähän te tiedätte. Mutta tällä palstalla henki virvoittuu, koska keskustelijat vilpittömästi ja toisiaan kunnioittaen pyrkivät yhdessä avoimin mielin etsimään vastauksia mieltä askarruttaviin kysymyksiin. Mielestäni siihen, että vaellamme valkeudessa, kuuluu sellainen asia, että voi turvallisin mielin tuoda ajatuksiaan ja tuntojaan esiin tarvitsematta pelätä, että joku pilkkaa, hyökkää tai polkee sanallisesti maan rakoon. Kuinka voisimme uudistua mieleltämme Jeesuksen tarkoittamalla tavalla ellemme saa turvallisin mielin peilata ajatuksiamme, kysellä ja pohdiskella. Jos joku on jostakin eri mieltä tai ei ymmärrä viestiämme oikein, niin ainut tie eteenpäin on yrittää ymmärtää mitä toinen tarkoittaa käymättä hänen kimppuunsa. Ihmisen mieli taitaa olla sellainen, että se lankeaa helposti joihinkin ansoihin. Esimerkiksi Villen mainitsemat ylitulkinnat on yksi hyvä esimerkki. Tai toinen on mustavalkoinen ajattelu. Asiat harvoin ovat puhtaasti joko-tai. Aika usein ne ovat sekä -että. Ei tarvitse välttämättä joko rukoilla tai keskustella, vaan voi sekä rukoilla että keskustella. Olen paljon pohdiskellut Raamatussa olevia kehoituksia siitä, mitä ja miten meidän tulisi ajatella. Mielestäni on erittäin tärkeää, että saamme harjoitellen oppia, kuinka olemme rakkaudellisessa vuorovaikutuksessa siten, että kaikki rakentuvat. Siihen tarvitsemme Kristuksen mielenlaatua ja Häneen juurtumista.
t. Margit Kangasharju
Seurakunta sanoo tähän: AMEN!
Itse haluan kilvoitella siinä, että keskustelu täällä säilyy sellaisena kuin Margit koki sen olevan.
erittain mielenkiintoinen, kiitos
Post a Comment