Olen toisaalla kommentoinut hieman jo blogissanikin kuuluisuutta saanutta kirjoitusta. Esittämieni kommenttien pohjalta eräs teologiveli kysyikin minulta, millä perusteella oikein väitän esim. helluntailiikkeen olevan menossa "jossain tietyssä vaiheessa" omassa yhteisöllisessä elinkaaressaan? Koska kysymys on sekä mielenkiintoinen että ajankohtainen, niin kuvaan tätä prosessia seuraavassa lyhyesti. Lainaan siinä vapaasti ruotsalaista pastoria Kjell-Axel Johanssonia, joka on oikein tohtorismies, eikä helluntailainen. Kyseessä on 1990-luvulla jossain Suomen Vapaakirkon valtakunnalisessa koulutustilaisuudessa pidetty luento.
Ensimmäinen vaihe yhteisön elinkaaressa on sen syntymä: Jumala toimii Henkensä kautta, ihmisiä tulee uskoon ja alkaa kokoontumaan yhdessä. Tällä tuoreella, juuri syntyneellä liikkeellä on kaksi asiaa selvänä mielessään:
1. Selkeä identiteetti
Kaikille on selvää, keitä me olemme. Itse asiassa syy tämän liikkeen syntyyn huokuu kaikkialla. Se aivan kuin roikkuu ilmassa. On vain ajan kysymys, milloin jotain tämänkaltaista alkaa tapahtua.
2. Selkeä tavoite
Kaikille on selvää, mitä me haluamme. Sen olemassaolon edellytyksenä on yhteinen toiminta matkalla yhteiseen selkeästi määriteltyyn päämäärään. Kun liike on nuori, tämä on helppoa pitää kirkkaana edessään. Tämä näkyy hyvin vaikkapa helluntailiikkeen, vapaakirkollisuuden tai Nokia Mission syntyhistoriassa.
Mitä siis onkaan tapahtunut?
On syntynyt uusi, vaihtoehtoinen kulttuuri, jonka elämäntapa ja arvot ovat sekä vaihtoehtoisia että vastakkaisia suhteessa ympäröivään maailmaan ja sen arvoihin. Kyseessä on uusi uskonnollinen vähemmistö. Kun tämä liike kasvaa, se samalla koko ajan välittää omia arvojaan suhteessa sitä ympäröivään yhteiskuntaan. Itse asiassa se häiritsee sekulaaria valtakulttuuria olemassaolollaan ja oikeassa olemisellaan. Ajatellaanpa vaikka Niilo Yli-Vainion organisoimaa keskiolutmarssia 1980-luvun alussa. Saman se tekee suhteessa aiempiin liikkeisiin ja erityisesti suhteessa vallitsevaan uskonnolliseen monopoliin. Tämä näkyy esim. prof. Osmo Tiililän suhtautumisessa em. "eriuskolaisliikkeisiin" kirjassa "Kristilliset kirkot ja lahkot" (WSOY, Helsinki, 1945). Tiililän suhtautuminen muistuttaa kiusallisella tavalla helluntailaisten ja vapaakirkollisten suhtautumista uusia seurakuntia tai kodeissa kokoontuvia uskovien seurakuntia kohtaan nyt, muutama vuosikymmen myöhemmin.
Johtajat ovat tällaisessa tilanteessa usein rohkeita, jopa hulluiksi leimattuja edelläkävijöitä ja tienraivaajia. Miksi näin? Koska heillä ei ole olemassa mitään valmista mallia, miten elää ja toimia tässä uudessa tilanteessa.
Toinen vaihe yhteisön elinkaaressa on se, että ulkopuolinen yhteiskunta alkaa harjoittaa painostusta sitä kohtaan. Seurakunta näet haastaa paikallisen, sitä ympäröivän valtakulttuurin, joka puolestaan kokee itsensä uhatuksi ja käy vastahyökkäykseen. Apt. 19:23-40 kuvaa hyvin tällaista tilannetta.
Raamattu kutsuu ulkopuolista yhteiskuntaa ja kulttuuria sekä sen arvojärjestelmää "maailmaksi". Ensimmäisessä kirjeessään apostoli Johannes kutsuu tätä "maailmaa" kreikaksi sanalla kosmos ja sanoo, että koko tämä systeemi "on pahan vallassa". Seurakunnan Raamatusta peräisin olevat arvot ovat selvässä ristiriidassa sitä ympäröivän yhteiskunnan ja kulttuurin arvojen kanssa. Joskus tämä ristiriita tuntuu jopa perin sovittamattomalta. Kun vallitsee voimakkaan hengellisen herätyksen aika, se koetaan uhaksi monella taholla.
Mihin tämä johtaa? Siihen, että seurakunta joutuu eristyksiin. Tämä näkyy sitten esim. körttiläisten "maailmankielteisyytenä" tai "lahkolaisten" ylihengellisyytenä. Näin ympäröivä valtakulttuuri ne ainakin näkee ja kokee.
Kolmas vaihe yhteisön elinkaaressa on se, että seurakunta alkaa mukautua ympäröivään yhteiskuntaan, sen arvoihin ja tapoihin. Miten tämä ilmenee käytännössä?
Herätyksen toinen ja kolmas sukupolvi kokee siunaukseksi korkeamman sosiaalisen aseman sitä ympäröivässä yhteiskunnassa. Se on kulkenut pitkän tien tullakseen sisäsiistiksi, hyväksytyksi ja hovikelpoiseksi. Nyt se odottaa saavansa sekulaarilta yhteiskunnalta hieman sitä oikeutettua arvostusta ja respektiä. Sen johtohenkilöt kutsutaan presidentilinnaan itsenäisyyspäivän vastaanotolle, ministeriöiden työryhmiin jne. Sen omasta joukosta nousee oppineita, yhteiskunnallisia vaikuttajia, akateemikkoja ja taiteilijoita.
Herätyksen ensimmäinen sukupolvi koki tehtäväkseen muuttaa sitä ympäröivää yhteiskuntaa. He olivat vakaumuksellisia uranuurtajia. Heille mikään instituutio sinänsä ollut "pyhä" tai sellaisenaan säilyttämisen arvoinen.
Sitten seuraavat sukupolvet katsovat melko kriittisesti menneisyyteen. Ne tuntevat jopa hienoista häpeää omien hengellisten esivanhempiensa, näiden uranuurtajien keskeneräisyydestä ja yksisilmäisyydestä. Teoriassa kyllä saatetaan tunnustaa, että Jumala käyttää heikkoja, mutta käytännössä toimitaan olemassaolevista resursseista, ympäröivästä yhteiskunnasta ja varman päälle pelaamisesta käsin. Alkuperäinen uskon näkökulma häviää taloudellisten realiteettien jalkoihin. Samaan aikaan tunne- ja puhetasolla säilytetään perinteen vaatimukset - jopa hyvin kovaäänisesti.
Ylilyönnit ja läikkymiset vähenevät. Ollaan kasvettu aikuiseen uskoon ja tultu harkitseviksi ja salonkikelpoisiksi. Kuitenkin tämä on tapahtunut muutosvoiman ja dynaamisuuden kustannuksella. Ennen pitkää seurauksena on myös se, että seurakunta menettää yliluonnollisen aspektin - ei siis vain ulottuvuuden, vaan myös yliluonnollisen näkökulman asioihin. Lopulta tästä näkyy jäänteitä vain joissain viittauksissa henkivaltoihin jonain "hermeneuttisena aspektina" joihinkin UT:n kohtiin nähden.
Neljäs vaihe on sitten seurakunnan uuden identiteetin rakentuminen. Eli kun alkuperäinen identiteetti on menetetty, siitä seuraa se, että ko. yhteisö "antaa kaikkien kukkien kukkia". Omaksutaan virikkeiden määrää vastaavat tavoitteet. Pyritään olemaan kaikkille kaikkea. Laaja-alaisuus ja suvaitsevaisuus muodostuvat hallitseviksi arvoiksi.
Entä miten tämä näkyy käytännössä? Kaikilla tulee olla sananvaltaa. Kaikkien ideat nykyhetken painopisteistä ja tavoitteista tulee ottaa huomioon. Vanhimmistot ja seurakuntaneuvostot valitaan parlamentaarisen edustuksellisuuden periaatteella. Niin seura- kuin kirkkokunnankin asioista päätetään demokraattisin perustein periaatteella "vox populi, vox dei". Johtajuus perustuu akateemiseen oppineisuuteen, asemaan ja virkaan, eikä niinkään Jumalan kutsuun tai Hengen armoitukseen.
Edelleen ne, jotka haluavat etsiä riittävän täsmällistä toiminta-ajatusta, jotta seurakunta voisi jälleen toimia uraauurtavalla tavalla, koetaan niuhottajiksi.
Toiminnan ja tavoitteiden arvioinnin perustaksi nousee yksinomaan traditio. Nyt vedotaan kyllä yhteisön alkuperäiseen identiteettiin, mutta ei nähdä, että se, mitä nyt kutsutaan traditioksi, syntyi alkuperäisen herätyksen ajan polttavista tarpeista. Seurakunnan tavoitteet ja siitä syntynyt kulttuuri oli tuolloin reaktio ja vastaus tuon ajan vääristymiin. Kokonaan oma kysymyksensä on se, onko traditiolla enää mitään absoluuttista itseisarvoa. Ajatellaanpa vaikka ko. liikkeen alkuaikojen herätysjohtajien kiivaan uudistusmielistä suhtautumista oman aikansa traditioihin.
Miten mennään nyt eteenpäin? Johtajiksi valikoituvat nyt "säilyttäjät", joiden rukous päättyy aina sanoihin "onpahan rauha ja turvallisuus minun päivinäni" (Jes. 39:8). Rauhaa rakastavat ja turvallisuutta arvostavat ihmiset äänestävät heidät tehtäviinsä. He kanonisoivat menneen historian ja julistavat uskollisuutta traditiolle. Tämä uskollisuus sitten mitataan suhteessa historiaan ja "sen todeksi elämiseen" nykyhetkessä. Käytännössä tämä näkyy perintö -laisuuden kasvuna ja pystymetsästä uskoon tulleiden vähenemisenä. Nuorille opetetaan asioista, että "näin meidän liikkeessämme opetetaan ja voiko niin ja niin monta tuhatta meikäläistä olla väärässä?"
Tässä on "erään kristillisen yhteisön elinkaari" pääpiirteissään. Tämän jälkeen on valittavana joko mukautumisen tai muuttumisen tie. Mukautuminen merkitsee edellä kuvatun kehityksen jatkumista ja syvenemistä. Eräs varmimpia merkkejä tämän prosessin läpimenosta on se, että ko. yhteisö alkaa suhtautua uusiin, sen jälkeen syntyneisiin yhteisöihin täsmälleen samalla tavalla kuin siihen itseensä suhtauduttiin sen alkuvaiheissa: arvostelu, panettelu, diskrimininointi ja jopa suoranainen vaino.
Muuttuminen taas merkitsisi uutta identiteettiä, uskollisuutta uusille tavoitteille ja tavoitteiden selkiyttämistä Raamatusta nousevan perustehtävän ja sen inspiroiman elämän mukaisesti. Kuka jaksaa, haluaa tai uskaltaa sille tielle lähteä?
Kärjistetysti ilmaisemme asian näin: kristillinen seurakunta Jumalan ehdoilla versus kristillinen seurakunta yhteiskunnan ehdoilla.
Uudistuminen ei ole mielestäni mitenkään itsestään selvää ja meillä on yllin kyllin esimerkkejä lähinnä mukautumisen tien valitsemisesta perinteisten kirkkokuntien kohdalla. Se ei tuo ainakaan herätystä, mutta se takaa yhteisön elämisen rauhassa ja yhteistyössä muiden samanlaiset vaiheet läpikäyneiden yhteisöjen kanssa. Kirkollisessa elämässä tätä kutsutaan ekumeniaksi. Mukautuminen tuo väistämättä mukanaan yhteiskunnallisen hyväksynnän ja statuksen, mutta sen kääntöpuolena tulevat myös tietyt kulttuuriset ja sosiaaliset reunaehdot, jotka on hyväksyttävä. Samoin yhteisön harjoittamaan koulutus- ja kasvatustoimintaan kohdistuu erilaisia kontrollivaatimuksia sekulaarin yhteiskunnan taholta.
Mutta näistä kun suoriutuu kunnialla, niin saa kyllä elää rauhassa - ainakin niin kauan kuin mitään suuria mullistuksia ko. yhteiskuntajärjestelmässä ei ole näkyvillä. Omana aikanamme elämme juuri tällaisen kulttuurisen murroksen aikaa. Kiltteys tähän asti ei siis välttämättä takaa mitään huomenna. Näin esim. homoliittokysymyksessä.
Tulevaisuudessa tulemme näkemään median ohjaileman yleisen mielipideilmaston muuttumisen ja kovenemisen. Tämä tulee näkymään rekisteröityjen kristillisten yhteisöjen kohdalla lisääntyvinä ja koventuvina kuuliaisuusvaatimuksina maallista esivaltaa kohtaan. Mikä tarjoaa silloin kristilliselle seurakunnalle vainot kestävän rakenteen?
22 comments:
Olipas valtavan hyvä kirjoitus!
Vähän samaa aihetta pohdiskelin muuten tässä pari päivää sitten ystäväni Manun blogin kommenteissa (siellä jossain).
Hyvää pohdintaa, tutulta tuntuu - valitettavasti :(
Samat sanat kuin edellisillä...
Kyllä ajattelen, että seuraava on se vainonajan "maanalainen" seurakunta, joka selviää vain Jumalan erityisellä avulla.
Tietysti sen yhteen nivominen/ kutominen sekin jo on suuri ihme ja Jumalan teko, kun tuntuu, että se Kristuksen rakkaus ei saa vaikuttaa- on niin paljon näitä "meidän seurakuntia ja meidän porukoita"...
Herra meitä auttakoon, että hänen tullessaan olisi edes se piskuinen lauma valmiina.
Tulee mieleen eräs artikkeli lampaiden ja vuohien erottamisesta:
Jeesus sanoi viimeisellä tuomiolla olevan niinkuin lammaspaimenen erottaessa lampaat vuohista- niitähän paimennettiin sekalaumoissa.
Täälläpäin maailmaa niiden erottaminen toisistaan ei ole vaikeaa, koska lampaat on jalostettu villantuotantoon.
Kuitenkin Aasiassa ja Afrikassa lampaat ja vuohet ovat ulkonäöltään samantapaisia- muiden kuin lammaspaimenten on vaikea erottaa tälläiset lampaat ja vuohet toisistaan. Paimen tietää niiden erot mm. niiden käyttäytymisessä; lampailla tapana seurata paimentaan, mutta vuohet menevät omia teitään. Tuomiolla Suuri lammasten Paimen tietää eron ja erottaa Häntä seuranneet niistä, jotka menivät omia teitään.
Herra rakas, anna meidän kuulla Sinun äänesi ja seurata uskollisesti vain Sinua...
Peken muistelmat OSA I:
Nyt on sisäinen tarve tarttua Timon tarjoamaan täkyyn. Nykyisin en kovinkaan paljon menneitä muistele, mutta nyt on pakko.
Olen elänyt helluntailiikkeen sykkeessä lapsuudestani saakka. Viimeiset kymmenen vuotta olen seuraillut liikkeen kehitystä ulkopuolisena lähinnä lehdistöstä. Lisäksi olen keskustellut helluntaikirkkoon/rekisteröimättömiin seurakuntiin kuuluvien ystävieni kanssa liikkeen kehityskaaresta.
Isäni Jaakko Sahimaa oli helluntaipioneeri Kainuun korvessa. Pian uskoontulonsa jälkeen hän suuntasi Keski-Suomesta Keiteleeltä Hyrynsalmelle Kainuuseen evankeliumin työhön toisen nuoren miehen Einari Toivasen kaveriksi. Ensimmäisessä seuratilaisuudessa Paljakan kylällä Pöllölehdon talossa tuli uskoon 13 ihmistä. Siitä alkoi isäni kohdalla yli 30 vuotta kestänyt pioneerityö Nälkämaan hyväksi.
Oli kesiä, jolloin isäni 1950-luvulla saattoi nukkua 4 kuukautta kesässä teltassa kiertäessään Kainuun kyliä telttakokouksia pitäen. Helluntaisanoma oli radikaalia, vastustus oli kovaa. Mutta näkyvää oli hedelmäkin. Ihmisiä tuli uskoon ja yhdessä työtoveriensa kanssa isäni oli perustamassa seurakuntia Kainuun vaaramaisemiin tervan ja pettuleivän maahan.
Vastakkainasettelua vallitsevan uskonnollisen järjestelmän eli luterilaisuuuden kanssa kuvaa sen, että vielä 1970-luvulla Suomussalmen kirkkoherra varoitti rippikoululaisia helluntailaisista. Oli siis syytä varoittaa, koska vaikutus oli kaikkien nähtävissä.
Elin lapsuuttani ja nuoruuttani lahkolaissaarnaajan poikana. Yläasteikäisenä joskus häpesin, mutta lukioaikana tajusin oman identiteettini ja olin siitä jopa ylpeä.
Vanhempani elivät todeksi krisitllisyytttään. Se ei ollut ulkokohtaista kokouskristillisyyttä, vaan läsnä kaikessa. He turvautuivat Jumalaan kaikissa arjen haasteissa. Jumalan valtakunta oli ykkösenä heidän elämässään. Radikaalisuus, jota isäni oli osoittanut jo sota-aikana lähtemällä 17-vuotiaana vapaaehtoisena Rukajärvelle, oli nähtävissä isäni elämässä. Hän ei tehnyt kompromisseja. Joka aamu hän aloitti päivänsä tutkistellen tuntikausia Jumalan sanaa. Löysin hänet usein olohuoneestamme polvillaan rukoilemassa Jumalaansa.
Isäni oli myös yhteiskunnallinen vaikuttaja, joka nousi vastustamaan muuttoliikettä Nälkämailta Ruotsiin ja Amerikkaan paremman leivän perässä. Minulle on käynyt valitettavasti kuin poika-Vennamolle. Isän periaatteet eivät ole toteutuneet. Olen jättänyt martinselkoset ja erämaahossat, kulkeutunut etelään Business City Lahteen yhteiskunnan rakennemuutoksen kannustamana - ja myynyt nahkani. Olen niitä raukkoja, joita Nälkamaan marssissa kehotetaan menemään merteen taa.
Peken muistelmat OSA II:
Helluntailiike alkoi vähitellen saada muotoaan. Rakennettiin rukoushuoneita ja "toiminta" alkoi keskittyä niihin. Samalla väheni kodeissa pidettyjen seurojen määrä radikaalisti. Rukoushuoneesta muodostui temppeli, jota rakennettiin ja jonne oli hyvä tulla ainakin kerran viikossa rakentumaan. Samalla alkoi hävitä spontaani suolaus kansan keskuudessa ja valo alkoi himmetä.
Vastakkainasettelu yhteiskunnassa ja uskonnollisessa kentässä laantui pikku hiljaa. Helluntailaisista alkoi tulla hovikelpoisia. Alettiin käydä keskusteluja luterilaisen kirkon kanssa. Annettiin julkilausumia yhdistävistä tekijöistä. Helluntaineuvoksia alkoi näkyä ekumeenisissa rukousyhteyksissä. Samaan aikaan kun helluntaiseurakunnat niin kansallisella tasolla kuin paikkakuntakohtaisesti hakivat yhteyttä luterilaisuuteen, ne alkoivat vastustaa uusia itsenäisiä seurakuntia. Ne olivat hajoittajia ja Jumalan työn pilaajia.
Helluntailaisuuden sisäinen rakenne vahvistui pikku hiljaa kohti keskusjohtoisuutta - niin kansallisella kuin paikkakuntatasolla. Isäni oli tottunut vierailemaan saarnamatkoilla Muhoksella (Oulun läheisyydessä) siellä olevien uskovien pyynnöstä. Jossain vaiheessa tuli kuitenkin loppu. Oulun helluntaiseurakuntaan kuuluvat Muhoksen uskovat eivät saaneet enää suoraan kutsua kiertävää julistajaa paikkakunnalleen, vaan asia tuli hoitaa Oulun vanhimmiston kautta. Muistan poikavuosiltani, kuinka isäni - pioneeri, joka oli tottunut kysymään Jumalalta kompassin suunnan ja seuraavan hyökkäyskohteen - päivitteli byrokratiaa ja kontrollia.
Peken muistelmat OSA III:
Varsinainen pommi helluntailiikkeen historiassa täällä Suomenniemellä oli niin sanotun neuvotteluvaltuuskunnan ajama kirkkokunnallistumishanke.
Neuvotteluvaltuuskunnassa olivat edustettuina liikkeen "fiksuimmat" miehet, eivät radikaalit karvahattumiehet, jotka olivat liikkeen kasvun takana ja jotka keskusjohdon kannalta onneksi olivat jo kävelykeppi-iässä ja vaipumassa unholaan. Nämä olivat uhonneet luterilaista kirkkoa vastaan ja nyt liikkeen oma älymystö oli viemässä liikettä samaan suohon.
Muistan, kuinka isäni jo dementoituneena, joskus 1990-luvun loppupuolella totesi, ettei hän ainakaan kirkkoon liity. Ei tainnut ukko täysin tajuta, missä helluntailiikkeessä mennään, mutta periaatteet olivat selvillä vielä höppänänäkin.
Suuri osa kyseisen valtuuskunnan johtajista oli ollut vastustamassa muun muassa cityseurakuntien "hajottavaa toimintaa" 1990-luvun puolen välin jälkeen. Nämä samat miehet ajoivat hallitusti helluntailiikkeen sisäiseen repeämiseen. Useille paikkakunnille on sittemmin perustettu ns. perinteisiä helluntaiseurakuntia erotuksena kirkkokuntahelluntailaisista.
Luulisi näiden liikkeen "viisaimpien " miesten tajunneen, ettei helluntailaisuuden ytimen DNA:ssa tällaista mutaatiota kivutta ja menetyksittä saa aikaan.
Viime vuosien eniten käyty puheenaihe helluntaipiireissä ei suinkaan ole ollut, miten maailma valloitetaan, vaan miten kirkkokunnallistumishanke viedään loppuun.
Tällä hetkellä helluntailiike on hajallaan kuin Jokisen eväät revenneessä repussa. Miten voi käydä näin? Liike, jonka alkuperä sadan vuoden takaa on vapaa ja villi, kahlitaan kirkkokunnalliseksi organisaatioksi. Elämä kuoleutuu. Rakenteet rasvataan ja pastorit saavat oikeqan papin opikeudet jopa vihkimiseen. Kysymys on säilyttämisvietistä. Johtajien on ollut pakko turvata liikkeen tulevaisuutta ulkoisesti, koska sisäinen vahvuus on menetetty.
1990-luvun lopulla pidettyjen saarnaajapäivien loppulauselmassa kannustettin nuoria perustamaan uusia helluntaiseurakuntia paikkakunnille, joissa niitä ei vielä ollut. Ei siis Helsingin, Tampereen ja Turun lähiöihin, vaan Taka-Hikiälle, Perssuolle ja Pörsänmäelle ja muille pimeille paikkakunnille kuntarajojen mukaan. Siellä ei vielä ollut helluntaivaloa, toisin kuin isoissa kaupungeissa, joissa oli jo helluntaiseurakunta siinä ja siinä osoitteessa.
Liike ei enää kasva ulkopuolelta uskoontulevista. Lapset otetaan rekistereihin ja voidaan ilmoittaa kuinka monta tuhatta jäsentä liikkeessä on. Ja sitten kuvitellaan Jumalan valtakunnan menestyvän.
Tosiasiassa helluntailiikkeen yhteiskunnallinen vaikuttavavuus on vähentynyt 1950-luvulta lähtien, vaikka seurakuntien tilastoidut jäsenmäärät sinne peilaten ovat jonkin verran kasvaneetkin.
Mitä on vapaa kristillisyys, jota helluntailaisuus aikoinaan edusti?
Suomi tarvitsee vapaata kristillisyyttä tulevaisuudessakin. Ja onneksi niin on ollut, on ja tuleva on...
Kiitos Pekelle muistelmista! Onko muita omakohtaisia todistuksia tai kertomuksia aiheesta? Helluntailaisuuden tai vapaakirkollisuuden piiristä tai herätysliikejärjestöjen piiristä? Olisi mielenkiintoista kuulla, miten tämä juttu resonoi arkipäivän elämän kanssa.
Minun muistelmani ajoittuvat kuusikymmen luvulta alkaen, olenhan syntynyt viisikymmenluvun puolessa välissä.
Kokemukseni ovat omakohtaisesti kirkkokuntien ulkopuolelta, mutta kuitenkin niiden vaikutuspiirissä.
Kun tulimme koko perheenä uskoon isän kokeman vahvassa herätyksen tilassa tapahtuneen etsinnän seurauksena oli vapaiden suuntien toiminta malli saavuttaa kontakti pelastumattomiin juuri tuollainen kuin Pekka kuvasi isänsä pioneeri työstä.
Me asuimme siihen aikaan kymenlaaksossa, pienellä paikkakunnalla.
Samaan aikaan kun isäni etsi yhteyttä Jumalaan kotiini johdattui kaksi nuorta vapaakirkollista evankelista neitosta, liekö vielä kahtakymmentä iältään. He etsiskelivät erästä taloa, josta olivat kuulleet, että siellä on uskon asioille myönteisesti suhtautuvia ihmisiä, eivät tosin uskovaisia. Tuohon taloon tietä äidiltäni tiedustellessaan äitini sanoi, että kyllä meilläkin sellaisen kokouksen voi pitää.
Tytöt tarttuivat tuohon lupaukseen vakavasti, eikä mennytkään kovin kauaa aikaa kun he jo pitivätkin kodissani kokouksen ja toivat samalla julistuksellaan sen puuttuvan tiedon vahemmilleni, mikä eroitti heidät Jumalasta.
Pian tuon jälkeen koko silloinen 9 henkinen perheemme koki pelastuksen.
Aloimme elämään seurakunta elämää uskovaisena perheenä tuolla syrjäisellä kylällä. Yhteyteen tuli muitakin samoihin aikoihin uskoon tulleita ja jo kauemmin mukana olleita. Tietenkin myös nämä evankelistat omine tuttavineen liittyivät läheiseen kanssakäymiseen kotikylämme "kotiseurakunnan" kanssa.
Jostakin syystä seurakunnan todellinen olemus avautui isälleni hänen tutkiessaan Raamattua maatöidensä ohessa ja vapaa-aikoinaan. Emme liittyneet mihinkään kirkkokuntaan vaan elimme seurakunta elämää kaikkialla siellä missä kulloinkin asuimme niiden uskovaisten kanssa, jotka Jumala yhteyteemme johdatti.
Näin on jatkunut kohdallani kohta viisikymmentä vuotta. Olin kuusi vuotta vanha kun perheeni ja myöhemmin melkein koko lähi sukumme elämässä kääntyi uusi lehti Jumalan pelastus suunnitelman toteutuessa.
Olen ollut sivusta seuraaja kirkkokunnalliseen kehitykseen nähden, en kuitenkaan ulkopuolinen, koska olen elänyt seurakunta elämää kaikkien niiden kanssa joiden kanssa se on ollut mahdollista.
Alussa äänenpainot kirkkokuntien ulkopuolelle jäämisestä olivat kovinkin tuomitsevia, tasaantuivat kylläkin hyvin nopeasti kun kävi ilmi mihin se käytännössä johti.
Oli pitkä seesteinen aika milloin asiaan ei juuri kiinnitetty huomiota. Nyt näyttää siltä, että saattaa tulla aika jälleen, että olemme pahennukseksi ympäritöllemme pysyessämme "synagogan" ulkopuolella.
Onko näin? mäne ja tiijä, aika näyttää.
Jaot kehitysvaiheisiin on yhteiskuntatieteissä ja historian tutkimuksessa ihan oma mielenkiintoinen paradigmansa. Herätysliikkeiden ja kirkkokuntien elinkaarien arviointiin niiden soveltuvuus on kuitenkin monisäikeinen ja hieman ongelmallinenkin haaste. Voidaanko esimerkiksi kristinuskon historiaa vuodesta 30 jKr vuoteen 313 jäsentää tällaisten sukupolviperiodisoinnin pohjalta? Tuskinpa.
Helluntailiikettä arvioivat lausunnot perustuvat valitettavan usein varsin pieniin otoksiin, subjektiiviisiin elämänhistorioihin ja värittyneisiin yleistyksiin. Esimerkiksi väite "liike ei kasva ulkopuolisista" kaipaisi tuekseen jonkinlaista tilastollista tukea. Ainoan tuntemani aihetta laajasti selvittäneen tutkimuksen noin puolet helluntailaista oli tullut uskoon yli 20-vuotiaana eli ilmeisesti suurelta osin "ulkopuolelta".
Huomiota Timon (sinänsä ansiokkaassa, takerrun nyt vain joihinkin kriittisiin kohtiin) kirjoituksessa kiinnitti maininta yliluonnollisen näkökulman heikkeniminen. Tätä on nähdäkseni varsin vaikeaa dokumenotoida Suomen helluntaiherätyksen tai vapaakirkon historiassa.
No, nimimerkki Valden kommentti Eksegeettisen safarin kommenttipalstalla antaa ehkä jotain valoa tähän puoleen asiasta:
http://eksegeesi.blogspot.com/2009/11/liian-korkean-raamattunakemyksen.html
Yli-Vainion aika 70-luvun lopulla teki poikkeuksen helluntailaisuuden alasajossa.
Hänen aikanaan ihmisiä tuli kasapäin uskoon ja helluntaiseurakuntien jäsenmäärät kasvoivat.
Yli-Vainion toiminnan alussa liike oli revetä kahtia. Hän ravisteli uriin putoamassa ollutta liikettä kuin pohjoistuuli peltikattoja.
Helluntailiikkeen historia on riitaisaa. Muuan luterilaisista piireistä liikkeen alkuaikoina mukaan tullut pappismies totesikin sen jälkeen kun häntä oli kovisteltu Pyhällä Hengellä täyttymisestä, että tarvitaan joukkoon joku selkokielinenkin sovittelemaan kielillä puhuvien välisiä riitoja.
Olen itsekin ollut seuraamassa monen helluntaiseurakunnan hajoamista johtajien välisiin riitoihin. Hierarkinen johtamisjärjestelmä on altis huipulla olevien erimielisyyksille. Koko lauma jakaantuu, kun johtajat eivät löydä yhteistä linjaa. Johtamisongelmat ovat olleet silmiinpistäviä ja sydämiä särkeviä.
Riitaisuuksista ja puutteellisuuksista huolimatta helluntailiike on ollut vaikuttamassa monien tuhansien suomalaisten uskoontuloon. Sen alkuaikojen elinvoimaisuus ravisteli monia kyläkuntia ja kokonaisia sukuja...
Tarkennatko Timo hiukan, miten Valden esittämä näkökohta valottaa aihetta?
Matti Kankaanniemi kirjoitti:
"Helluntailiikettä arvioivat lausunnot perustuvat valitettavan usein varsin pieniin otoksiin, subjektiiviisiin elämänhistorioihin ja värittyneisiin yleistyksiin"
Tuskinpa tilastotkaan helluntailiikettä pelastavat. Niiden ongelmana on se, että vaikka otos olisi suurikin, sen pitäisi olla edustava. Otos voi olla suunnattu, jolloin se antaa virheellisen - tahallaan tai tahattomasti - tuloksen. Tieteellinen lähestymistapa ei siis välttämättä tee automaattisesti uskottavampaa kuin havaintoihin perustuvat sormituntumalta annetut lausunnot.
Mikä vika on subjektiivisissa henkilöhistorioissa? Niitähän helluntaisaarnajat viljelevät.
Olen juuri lueskellut helluntaijohtajien Heikki Lahden ja Onni Haapalan elämänkertoja. Napit vastakkain taistelleet miehet kuvaavat samoja tapahtumia omasta näkökulmastaan. Asioilla on puoli - ja toinenkin puoli.
Uskonnollisen liikkeen sykkeessä
mukana olleet vaikuttajat ovat mielestäni subjektiivisia tulkkeja tapahtumille, jotka selittävät monien myöhempien kehityskulkujen syntyä.
Värittyneet yleistykset kuuluvat usein myös "riippumattomiin" tutkimuksiin. Varsinkin kasvatustieteissä ja teologiassa niitä viljellään surutta. Kansan suussa kulkevissa yleistyksissä on omat vaaransa, mutta jonkinlaista totuutta ne heijastelevat.
Mielestäsi väite "liike ei kasva ulkopuolisista" kaipaisi tuekseen jonkinlaista tilastollista tukea. Minusta se ei ole välttämätöntä.
Näinhän käy yleensäkin herätysliikkeille. Alkuaikojen laajeneminen tapahtuu ulkopuolisista, kasvu tasaantuu ja lopulta se muodostuu sisäisestä syntyvyydestä. Ääriesimerkkinä lestadiolaisuus.
Tyyppiesimerkki helluntaiseurakunnan uudesta jäsenluetteloon merkittävästä kastettavasta on nykyisin jäsenistöön kuuluvan perheen murrosikäinen lapsi. Ei siihen tilastoja tarvita.
Mielenkiintoista tämä Timon laukaiseman herätysliikehistorian kartoittaminen. Eri näkökulmia tarvitaan. Miksi käy niin kuin käy? Voisiko menneiden sukupolvien herätysjohtajien virheistä tehdä menestys-DVD:n näiden metallinhohtoisten omaelämänkertojen rinnalle?
Tyhmä tekee saman virheen uudestaan, viisas tekee aina uuden virheen. Mitenkäs ne olivat ne rakentajat?
Herätys - hullut pioneerit
Herätysliike - sivistymättömät maallikkosaarnaajat
Liike - raamattukoulun tuottamat tekstiä selittävän saarnan taitajat
Liikeyritys - kristillismieliset johtamiskonsultit
Yritys - kolehtihaavia kantavat velkaneuvojat
Matille:
Valde Eks. safarissa: "Helluntailaisuudessa paljon isompi kysymys, on karismaattisuuden aitous. ... paljon merkittävämpää on se, jos karismaattisuus koetaan epäaidoksi." - Ilmeisesti tämä aidon spiritualiteetin menettäminen (tai sen uhka) ja sen korvautuminen jollain muulla on ainakin joillekin jossain vaiheessa ollut todellinen ongelma? Kokemusteni mukaan tämä sama pätee myös Vapaakirkon - kuten kieltämättä myös monen muunkin uskonnollisen yhteisön - piirissä.
Hyvä kun Matti Kankaanniemi astuit foorumille mukaan. Kaipaisin kovasti RV:ltä keskustelupalstaa jotta paperiversiossa käyvä keskustelu pääsisi kunnolla vauhtiin.
Kävin Isoa Kirjaa syksyllä 1994 ja innostuin Ruohomäen Joukon ja Kärkkäisen Veli-Matin hyvästä otteesta. Silloin homma oli vielä lapasessa eli tasapainossa, mutta sen jälkeen mopo on tainnut karata aika lailla käsistä. Nuoremmilla helluntaipapinplantuilla tuntuu olevan kovasti tärkeää nämä ameriikantutkinnot. En niitä väheksy vaikka ne eivät edustakaan suomalaista teologista valtakulttuuria, mutta ei niillä näytä olevan mitään merkitystä hengellisen työn kannalta. Sielullisen, järkeen vetoavan käsite-elvistelyn nimissä laaditaan omasta mielestä hyviä puheita. Asioita analysoidaan ameriikan helluntain teologiikalla ja saadaan näin niille komea piste.
En halua tällä loukata, vaan kertoa vain miltä se minusta tuntuu ja näyttää. En totisesti halua analysoida tieteellisin menetelmin Jumalan työtä, vaan uskoa omia havaintojani ja tuntemuksiani.
Jos missioksi tulee perustella olemassa oleva järjestelmä, niin fokus on pahasti pielessä.
Kiitos Pekalle, Matille ja Jukalle helluntailiikkeen tilaa syväanalysoivista kommenteista. Nyt on vuoro muiden kirkkokuntien edustajien: löytääkö käyttämäni Kjell-Axel Johanssonin kuvaus uskonnollisen yhteisön elinkaaresta kosketuspintaa esim. baptistien, motodistien, vapaakirkollisten tai evl. kirkollisten joukosta vai ovatko nämä yhteisöt tyystin vapaita edellä kuvatusta problematiikasta?
Joo. Minustakin olisi hyvä laajentaa tätä keskustelua mahdollsimman moniin yhteisöihin. Kokonaiskuva hahmottuisi paremmin.
Tästä voisi syntyä hyvää ja hedelmällistä evästä tuleville sukupolville.
Uskonnollisten yhteisöjen elämä on joka tapauksessa murroksessa. Elämme rakenteiden uskonpuhdistuksen aikaa...Uutta on puhkeamassa esiin.
Loistavasti kiteytetty Pekka tuo herätys -> yritys jatkumo! :)
Helluntailaisuuden käsittely piti ilmeisesti olla jo ohi, mutta kun muuta keskustelua aiheesta ei näytä syntyvän, enkä huomannut koko debattia aiemmin, niin esitänpä vielä pari kysymystä... :)
Minua jäi näin n:n polven helluntailaisena kaivelemaan, notta mistä nämä säilyttäjät/kirkkopoliitikot/pahat sedät oikein yhtäkkiä ilmestyivät liikkeen johtoon? Mikä meni pieleen ensimmäisen ja toisen sukupolven välissä? Vai toisen ja kolmannen? Vai menikö mikään pieleen? Ja kenellä olisi ollut vastuu/mahdollisuudet vaikuttaa asiaan?
Voiko ollakin niin, että ensimmäinen herätyksen sukupolvi kaikessa radikaalisuudessaan epäonnistui kuitenkin hengellisessä vanhemmuudessa? Vai saako tällaista kysymystä edes miettiä?
Miten on mahdollista, että jos alkuaikojen herätysjohtajat olivat kiivaan uudistusmielisiä, he kuitenkin kasvattivat seuraavan sukupolven säilyttäjät työnsä jatkajiksi?
Vai onko jokaisen yhteisön elinkaari yksiselitteisesti edellä kuvatun kaltainen, jolle ei mitään olisi ollutkaan tehtävissä?
Kyselee vasta kirkkohistorian kurssin aloittanut nuorempi helluntaipapinplanttu, joka ainakin vielä luule "jaksavansa, haluavansa ja uskaltavansa"...
Teemu: Kuten edellisessä kommentissani huomautin, kyse ei ole yksinomaan helluntailaisuuden kehityksestä (puhumattakaan sen ainutlaatuisuudesta). Kyse on ylipäätään uskonnollisten yhteisöjen elinkaaresta. Itse näen vastaavaa kehitystä esim. viidesläisyyden ja vapaakirkollisuuden ja - yllätys yllätys - myös joidenkin uusien seurakuntien elinkaaressa. Kjell-Axel Johanssonin esitys, johon tämä malli perustuu, pidettiin jossain Vapiksen työntekijätapaamisessa tms., joten sen kärki ei ole mitenkään erityisesti suunnattu helluintailaisuutta vastaan. Uskokaa nyt jo: hengellistä elämää on muuallakin! :)
Juu en toki ottanut tätä mitenkään henkilö(tai helluntai)kohtaisesti, mutta nuo kysymykseni voi toisaalta laajentaa ihan yleispäteviksi.
Onko Johanssonilla tai teillä viisaammilla mitään ratkaisuja tilanteeseen? Tai siihen, että mitä olisi voinut/pitänyt tehdä toisin? Ongelma on sinänsä helppo havaita ja sormella osoittaa, mutta mitäs sille pitäisi sitten tehdä? Onko kellään vastauksia?
Ihan nopeasti muutama ajatus Teemun hyviin kysymyksiin liittyen.
Jos olisin postmoderni kyynikko, sanoisin, ettei ole toivoa, vaan olemme tuomittuja tekemään uudelleen esi-isiemme virheet. Näin ollen yhteisöllisen elinkaaren eri vaiheet toistuvat uudestaan ja uudestaan syklinomaisena kiertona.
Mutta kun en ole, niin ajattelen apostolisen dna:n säilyttämisen olevan ainoa tapa välttää tämä kirkollistumis-, byrokratisoitumis- ja degeneroitumiskehitys.
Jumala toimii suvereenisti historiassa ja synnyttää meistä riippumatta yhä uusia ja uusia Pyhän Hengen liikkeitä. Se ei tarkoita, etteikö Hän toimisi yhä edelleen vanhojen(kin) herätysliikkeiden ja niiden pohjalta syntyneiden kirkkokuntien piirissä ja välityksellä.
Mutta Hänen uusi, viimeisin toimintansa historiassa ei juuri koskaan sovi vanhoihin raameihin. Sen tähden itse ajattelen, että vanha joutaa mennä ja uuden on saatava sijaa. Kyse ei ole kuitenkaan mistään pelastus/kadotus-kysymyksestä Häneen uskovien kohdalla. Uudessa on kyllä aina olemassa vanhan tuomion siemen, mutta ajan rattaat pyörivät hitaasti, eikä ole meidän asiamme tuomita. Eikö Jeesuskin sano, että "ei nuorta viiniä lasketa vanhoihin nahkaleileihin; muutoin leilit pakahtuvat, ja viini juoksee maahan, ja leilit turmeltuvat; vaan nuori viini lasketaan uusiin leileihin, ja niin molemmat säilyvät." (Matt. 9:17)
Post a Comment