Virtanen, profeetta ja tv-jumalanpalvelus

Oloiselan vanhassa kivikirkossa oli tv-jumalanpalvelus sinä sunnuntaina ja Virtanen oli päättänyt vaimonsa kanssa mennä katsomaan tilannetta. Kun he saapuivat paikalle noin varttia ennen kirkonmenojen alkua, paikalla oli jo vilisemällä ihmisiä. Tämä ei ollut mitenkään normaalia. Yllätyksekseen Virtanen huomasi kirkkokansan keskuudessa monia paikkakunnan silmäätekeviä, julkkiksia ja kunnallispoliitikkoja, jotka hartaan näköisinä odottivat suoran lähetyksen alkamista.

- On se hienoa nähdä, kun uusia ihmisiä tulee kirkkoon... jos ei muuten niin teeveejumalanpalvelukseen. Virtanen mutisi vaimolleen kun he istuutuivat kirkonpenkiin.

- Mistäs sinä tiedät kun et ole täällä aikoihin käynyt? hänen vaimonsa tokaisi hymyillen.

- Niinpä... Virtanen mutisi vastaukseksi ja mietti, mikä nyt oli saanut hänet tänne tulemaan. Jokin sisäinen kaiherrus se oli ollut, mutta se ei ollut mitään kaipuuta vanhoihin, tuttuihin uskonnollisiin menoihin, vaan jotain ihan muuta.

Kirkonpenkit oli uusittu joitain vuosia sitten ruotsalaisella puuseppämestarilla, joka oli erikoistunut keskiaikaiseen tyyliin. Penkkejä katsellessaan Virtanen muisti paikallisten yrittäjien ja ammattiyhdistysväen kritisoineen paikallista kirkon johtoa siitä, ettei oltu hyödynnetty oman paikkakunnan ammattimiesten osaamista. Sitä Virtanen itsekin oli ihmetellyt. Kirkon johto oli perustellut ratkaisuaan "missiologisilla näkökohdilla, koska Ruotsi oli niin voimakkaan nopeasti sekularisoituva osa eurooppalaista kansojen yhteisöä".

Sitten kirkonmenot alkoivat saatuaan medialta luvan alkaa toteuttaa ikiaikaista tehtäväänsä. Virtanen tunnisti jumalanpalveluksen liturgiksi nuoren papin, jonka tiesi olevan uskossa ja kipuilevan oman kutsumuksensa kanssa hyvää vauhtia maallistuvassa kirkossa. Virtanen oli tavannut tämän nuoren papin jossain seurakunnallisessa saunaillassa, jossa oli paistetun makkaran ja saunakaljojen jälkeen pidetty kirkkovuoden teksteihin perustuva saunahartaus. Pappi oli jälkeen päin purkanut sydäntään Virtaselle kahdenkesken omaan tilanteeseensa liittyen ja valitellut huonoa työilmapiiriä kirkollisessa seurakunnassa. Oli työpaikkakiusaamista ja avioliittoja hajottaneita suhteita, "vanhakantaisesti" ajattelevien sortamista työvuoroissa ja muissa järjestelyissä jne.

- No, mitäs oot siellä, jos se tuntuu niin mahdottomalta. oli Virtanen vähän töksäyttäen todennut nuorelle papille. Hän vähän katui jälkikäteen kömpelyyttään, mutta oli toisaalta sitä mieltä, että jossain vaiheessa asioista täytyi uskaltaa puhua suoraan. Virtasen näkemyksen mukaan nyt oli jo menossa se "jokin vaihe". Sitäpaitsi Virtanen oli totaalisen kyllästynyt kirkon työntekijöiden ja maallikkoaktiivien jatkuvaan narinaan kirkon yhä synkkenevästä tilanteesta ja toisaalta ilmeisestä haluttomuudesta liikahtaa ulos mukavusvyöhykkeeltä.

Nuori papinalku oli tästä innostuneena pitänyt Virtaselle pitkähkön esitelmän kansankirkkolaitosjärjestelmän hyvistä puolista ja siunauksista kansaamme ajatellen. Sitten hän yllättäen aivan kuin kääntänytkin kelkkansa kokonaan ja alkanut paasata "postmodernisaation vaikutuksesta jälkiteollisen yhteiskunnan arvomaailmaan" ja "konstantinolaisen paradigman epärelevanttiudesta nykyisessä kulttuurisessa kontekstissa länsimaissa". Hän oli päättänyt paatoksellisen esitelmänsä viittaukseen progradutyöhönsä valtiokirkon pappienkoulutuslaitoksessa, joka oli käsitellyt "Lesslie Newbiginin näkemystä kristillisen keerygman vaikutusmahdollisuuksista jälkikristillisessä Euroopassa".

Loppujen lopuksi nuori teologi ei sitten itsekään enää tiennyt, mihin päin oltiin menossa ja missä hän itse oli. Virtanen tuumi itsekseen, että tämä oli varmaan sellainen tilanne, josta sanottiin, että "nyt ei kaikki inkkarit ole menossa samaan suuntaan". Mutta ei Virtanen ollut hennonut myöskään keskeyttää nuorempaa veljeään, koska niin paljon omaa itseään nuorempana hän näki tuossa nuoressa veljessä. Veljenään hän nimittäin piti tätä nuorta miestä. Hän tunnisti aidon Jumalan kutsun hänessä kaiken tuon teologisen pintasilauksen alla ja hän toivoi myöhemmin saavansa tilaisuuden viedä keskustelua syvemmälle nuoren papin kanssa.

Saarnavuorossa oli kirkkoherra Taivalsuo ja Virtanen muisti juuri samaisen korkeaotsaisen, hieman hajamielisen näköisen teologian tohtorin jossain radiohaastattelussa todeneen, että "ei sillä niin väliä ole, vaikka ei ketään kävisikään sunnuntaiaamun messussa, kunhan messu vain oikein toimitetaan ja kirkonkellot soivat luoden rauhaa ja turvallisuuden tunnetta lähiympäristöönsä, niin se riittää". Nuoreen pappiin verrattuna Virtanen piti kirkkoherraa jotakuinkin menetettynä tapauksena, mutta eihän sitä koskaan tiennyt.

No, sitten kirkonmenojen myötä Virtasen kiusaantuneisuus lisääntyi ja hän rupesi jo miettimään, oliko ollut ihan harha-askel lähteä koko tv-jumalanpalvelukseen. Ei tämä tällainen hengellinen intuitio kuitenkaan niin kovin usein ollut häntä pettänyt. Kirkkoherran saarna oli ollut kolmannen vuosikerran tekstien edestakaisin kääntelyä tavoitteena löytää siitä tukea vähän itse kullekin hänen ajatteluunsa ja uskoonsa. Kirkkoherra oli päättänyt korkealla nuotilla pitämänsä saarnan sanoihin:

- Näin kirkon tehtävänä on tuoda toivoa jokaiselle ihmiselle, juuri hänen uskoonsa ja epäuskoonsa. Amen.

Virtasen oli tehnyt mieli huutaa aamenensa perään ihan siitä ilosta, että moinen monologi oli onnellisesti ohi, mutta muisti sitten vaimonsa vieressään kirkonpenkissä ja ajatteli ihan vain tätä ajatellen olla kunnolla. Sitten hän oli äkkiä tuntenut hengessään kummallista, selittämätöntä kutinaa ja yhtäkkiä hän oli ollut täysin valveilla ja mieli herkkänä skannaamaan hengen maailmoita. Musiikiesityksen aikana hän oli näet huomannut jonkun naisen siirtyneen varovasti kirkon keskilaivan pylvään taakse lähemmäs alttaria.

Hän tunnisti naisen Liisa Eriksoniksi, jonka hän tiesi Raamatun hyvin tuntevaksi, hartaaksi uskovaksi ja Herraa lähellä eläväksi profeetalliseksi esirukoilijaksi. He eivät tunteneet kovin hyvin toisiaan, mutta molemmat tiesivät toisensa ja tunnistivat toisissaan Jumalan Hengen kutsun. Siihen ei ollut tarvittu mitään sanoja, vaan yhteisymmärrys oli ollut luonteeltaan hengellistä ja näkymätöntä.

Virtanen tönäisi vaimoaan kevyesti kylkeen ja kuiskasi:

- Katos mitä nyt tapahtuu.

Samassa he molemmat huomasivat olevansa rukouksen hengessä seuraten mitä nyt tapahtuisi. Tv-jumalanpalvelus Oloiselan vanhassa, arvokkaassa kivikirkossa oli saamassa uuden, odottamattoman käänteen. Liisa Erikson nimittäin käveli täysin rauhallisesti kirkon alttarin edessä seisovan ständimikrofonin taakse ja avasi Raamattunsa. Kaikki tämä oli käynyt niin nopeasti ja luonnollisesti, ettei kukaan ollut ehtinyt reagoida mitenkään. Aivan kuin tuon alta nelikymppisen, vaatimattoman oloisen perheenäidin esiinastuminen olisi kuulunut jumalanpalveluksen liturgiseen kaavaan. Virtanen tosin huomasi syrjäsilmällä tv-ohjaajan selailevan papereitaan hämmentyneen näköisenä aivan kuin olemuksellaan esittäen äänettömän kysymyksen, tietääkö kukaan, missä nyt oltiin menossa? Samoin etupenkissä istuvan kullalla kirjailtuun papinkaapuun verhoutuneen kirkkoherran vasemman polven yli heitetty oikea nilkka alkoi vääntelehtiä kiusaantuneen oloisesti.

Kaikki kirkossa odottivat henkeään pidättäen, mitä nyt seuraisi. Liisa Erikson katsahti nopeasti kirkkokansaa ja luki sitten Raamatustaan:

- "Katso, minä seison ovella ja kolkutan. Jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, niin minä käyn hänen luokseen sisälle ja aterioitsen hänen kanssaan ja hän minun kanssani". Jeesus seisoo sellaisen oven ulkopuolella, jonka tulisi olla apposen avoimena hänelle. Kuitenkin se ovi on suljettu.

- Siinä mikissä ei pitänyt olla virtaa! Virtanen kuuli kameramiehen kuiskaavan mikserille, joka istui hölmistyneen näköisenä nappuloittensa takana tietämättä mitä tehdä.

- En tiedä, mikä nyt on vikana... Jotenkin tämä ei vain toimi. mikseri yritti säädellä miksauspöytänsä namiskoita, mutta mitään ei tapahtunut.

Samaan aikaan Liisa Erikson jatkoi puhettaan:

- Olisiko mahdollista, että on joitain alueita, mihin Herra ei olisikaan tervetullut? Hänen täytyisi olla sisäpuolella. Hänen olisi pitänyt saada vallata ihmisen sydän siinä määrin, ettei sydämessä enää olisi tilaa millekään muulle. Mutta nyt hän on ulkopuolella, kiellettynä, ulos heitettynä. Mutta miksi hän seisoo ulkopuolella? Miten se on mahdollista?

Liisa Erikson ei oikeastaan kysynyt mitään. Hän vain totesi vallitsevan asiantilan niinkuin se on. Hänen puheessaan ei ollut mitään tunteellisuutta, eikä paatosta, mutta jokainen kirkossa olija tunsi, että puhuja puhuu hänelle henkilökohtaisesti.

Virtanen seurasi tilannetta lähes tulkoon haltioituneena. Profeetan esiinastuminen - viimeinkin! hän tuumasi mielessään. Hän enemmänkin vaistosi kuin näki vaimonsa olevan syvässä rukouksessa, samoin joidenkin muiden ihmisten kirkossa. Ilmapiirissä oli jotain selittämätöntä rauhaa. Aivan kuin aika olisi pysähtynyt Oloiselan vanhassa kivikirkossa.

Kuitenkaan Virtanen ei voinut olla huomaamatta, miten kirkkoherra Taivalsuo parilla kevyellä päännyökkäyksellä antoi suntiolle merkin tulla hakemaan asiaan kuulumaton kirkkovieras pois alttarikorokkeelta. Kuitenkin ennen kuin mitään ehti tapahtua, Liisa Erikson sai sanottuna sanottavansa ja käveli rauhallisesti pois alttarilta. Hän ohitti vajaan puolen metrin päästä suntio Hirvekselän, joka hengitti kiivaasti puhisten, puristellen käsiään nyrkissä, rystyset valkeina. Mitään sen kummempaa ei tapahtunut, vaan Liisa Erikson istui takaisin paikalleen miehensä viereen painaen päänsä rukoukseen.

Ennen kuin mitään muuta ehti tapahtua, niin liturgina toimiva nuori pappi jatkoi laulaen jumalanpalveluksen liturgiaa kirkkokäsikirjan mukaan.

- Aamen, aamen, aa-aa-aamen!

Ensimmäinen "aamen" meni yksin, mutta toiseen ehti jo hölmistynyt kanttori ja ilmeisen hämmentynyt kirkkokuorokin mukaan.

- Amen! Virtanen sanoi puoliääneen penkissään ja hän ja vaimonsa katsahtivat toisiinsa. Jumalan Henki oli selvästi puuttunut kirkkokäsikirjan mukaiseen jumalanpalveluskaavaan ja halunnut sanoa Hänkin sanottavansa, ei vain Oloiselan parhaimpiinsa pukeutuneelle kirkkokansalle, vaan myös kaikille tv-katsojille. (Tätä suorana lähetettyä tv-jumalanpalvelusta ei sitten koskaan lähetetty uusintana seuraavalla viikolla, vaan tilalla näytettiin dokumentti ranskalaisesta hautausmaa-arkkitehtuurista.)

Kirkonmenojen jälkeen kirkkoherra ja jotkut seurakuntaneuvoston jäsenet etsivät kiivaasti Liisa Eriksonia kirkkoväen keskuudesta esittääkseen tälle närkästyksensä "tunkeutumisesta tällä tavalla esille kesken seurakuntamme ainutkertaisen tv-jumalanpalveluksen". Tämä oli kuitenkin ehtinyt jo lähteä. Toimenpide tuntui Virtasesta vähintäänkin yliampuvalta, koska kaikki tiesivät Liisa Eriksonin enemmänkin syrjäänvetäytyväksi, nöyräksi ja hiljaiseksi ihmiseksi, vailla mitään halua tuoda itseään esille. Erityisen sopimattomalta tämä tuntui sen tähden, että osa kirkkokansasta oli selvästi kosketettuja Liisa Eriksonin profeetallisesta sanomasta.

- Niin, tänään on ollut Herran profeetallinen sana liikkeellä. Virtanen totesi enemmänkin itsekseen kuin vaimolleen heidän kävellessään autolleen. Parkkipaikalla Virtanen vielä kääntyi katsomaan taakseen ja näki Oloiselan vanhan kivikirkon päällä ikäänkuin leijailevan tulenpoltteen värisen loisteen.

- Merkillistä... mitähän Jumala on nyt tekemässä. Virtanen tuumi kömpiessään autoonsa. Kotiin päästyään hän ajatteli ensi töikseen soittaa Liisa Eriksonille.