Siili, vappu ja rukouskävely

Oltiin eilen vapunaattona rukouskävelyllä Lahen keskustassa. Meitä oli koolla kymmenkunta eri-ikäistä miestä (ikähaitari parikymppisestä päälle viisikymppisiin, joukossa myös yksi Tampereen vahvistus). Alkurukousten jälkeen liikuimme pareittain eri puolilla kaupunkia. Perusajatus oli siis rukouskävely (so. kävellä rukoillen eri paikoissa), mutta mukana on tietysti aina myös "evankelioiva aspekti". Se, mikä yllätti illan mittaan oli ihmisten avoimuus evankeliumille - kunhan se tarjotaan ilman uskontoa.

Kaiken kaikkiaan rohkaiseva kokemus! Näitä täytyy jatkaa, varsinkin nyt kesän tullessa. Haluamme nähdä lisää merkkejä hengellisen ilmaston muutoksesta omassa kotikaupungissamme ja Suomessa noin muutenkin. Käytännössä ajattelen tämän tarkoittavan (ainakin) kahden asian tapahtumista Kristuksen seurakunnassa Suomessa: toisaalta aidon hengellisen vanhemmuuden täytyy nousta esiin ja ottaa paikkansa. Sen ei tule perustua niinkään asemaan kuin kutsuun, ei niinkään oppineisuuteen, vaan Hengen virkaan. Toiseksi uuden, nuoren sukupolven tulee astua esiin. Psalminkirjoittajan sanoin: "Sinun poikasi tulkoot sinun isiesi sijaan; aseta heidät ruhtinaiksi kaikkeen maahan" (Ps. 45:17).

Uskon Jumalan pidättävän vielä Hengen sateita saadakseen astiat valmiiksi.

Keskiviikon aamurukousmeetingissä eräs nuori nainen näki rukouksessa ollessamme kuvan siilistä, jolla on piikit pystyssä. Mietimme ja arvioimme sitä sitten siinä porukalla ja mieleemme tuli ensinnäkin ajatus siilistä, joka on peloissaan ja siksi nostaa piikkinsä esiin, puolustautuakseen. Toisekseen kukaan ei tietenkään uskalla liittyä sellaiseen, jolla on piikit pystyssä.

Tämä kuva on itse asiassa hyvin syvällinen ja puhuu paljon kristinuskon asemasta Lahessa, Suomessa, Pohjoismaissa ja ylipäätään koko Euroopassa. Mehän olemme tottuneet ajatukseen, että "Jumala on muuttanut etelään" ja että perinteisesti kristillisissä länsimaissa puhutaan jälkristillisestä, jopa esikristillisestä ajasta. Tosiasiahan on se, että kristinusko (nimenomaan sen länsimaistuneessa versiossaan) menettää jatkuvasti asemiaan Euroopassa, erityisesti protestanttisen uskonpuhdistuksen kärkimaissa täällä Pohjolassa. Näemme "konstantinolaisen paradigman" olevan häipymässä horisontin taa oman kulttuurimme ja sivistyksemme auringonlaskun myötä. Tämän jälkeen tulee jonkin uuden aika.

Luin hiljattain vanhauskoisten luterilaisten Concordia-julkaisusta siitä, miten itse asiassa kirkkolaiva kääntyykin yllättävän nopeasti. Suhteessa Jumalan Hengen uudistavaan työhön olemme ajatelleet, että perinteiset kirkkokunnat ovat kuin valtamerilaiva, jonka ruoria täytyy pitkään pitää käännettynä ääriasentoon, ennen kuin vähäistä kääntymisliikettä alkaa näkyä. Nyt kuitenkin kirkon maallistumisprosessin kohdalla olemmekin todistamassa yllättävän nopeaa kehitystä, mutta toiseen suuntaan.

"Takavuosina monilla papeilla ja kirkon jäsenillä oli mielessään kuva siitä, että kansankirkkomme, Suomen evankelis-luterilainen kirkko, kulkee vakaasti omassa suunnassaan. Kansankirkkoa voidaan verrata vaikkapa laivaan, jolla on oma kurssinsa. Kirkko on opissaan ja elämässään vanhakantainen laitos, jonka suunta ei hevillä muutu. Mutta nyt on huomattu, että kirkkolaiva kääntyykin nopeasti! Eräs pitkään seurakuntapappina toiminut kirkkoherra mainitsi haastattelussaan jäädessään eläkkeelle, että kirkko on muuttunut hänen virassaoloaikanaan ratkaisevasti. Se ei ole enää se sama kirkko, johon hänet aikanaan vihittiin papiksi." (Concordia 1/2009, s. 15)

Tämän kehitys ja taantuminen on saanut monet uskovat muuttumaan sekä identiteetiltään että käytökseltään tuon piikit pystyssä olevan siilin kaltaiseksi. Monet pelkäävät, että "ne jyrää meitin" ja moni rukoilee mielessään Valitusvirren sanoin, että "Herran armoa on, ettemme ole aivan hävinneet" (Val. 2:22). Moni on jo valmiiksi alistunut kohtaloonsa, jota leimaa antautuminen maallistuvan ja pakanallistuvan yhteiskunnan edessä.

Kuitenkin mikään ei voisi olla kauempana todellisuudesta kuin tämä näkemys todellisuudesta. Se voi olla - ja korostan: se VOI olla - joidenkin vilpittömienkin uskovien oma kokemus. Se ei kuitenkaan ole Jeesuksen todellisuus. Kun Jeesus ensimmäistä kertaa puhui aiheesta nimeltä seurakunta omille opetuslapsilleen Hän sanoi rakentavansa seurakuntansa, jota Tuonelan portit eivät voita.

Seurakunta on ensinnäkin Jeesuksen seurakunta: se on Hänen verellään maailmasta, saatanan vallasta ulos ostama. Näin ollen se on oikein identifioitavissa vain ja yksinomaan Häneen. (Jo tämäkin kohtaa kumoaa koko luterilaisen kansankirkkojärjestelmän, mutta myös kaikki muut tunnustuskunnat!)

Toiseksi seurakunta on Jeesuksen projekti: Hän rakentaa sen. Me voimme olla mukana tässä rakennusprojektissa, mutta se on Hänen projektinsa. Kolmanneksi seurakunta on tarkoitettu olemaan jatkuvasti kasvava, kaikkialle leviävä ja uutta maata voittava seurakunta.

Jeesus sanoo myös, etteivät saatanan vihollisjoukot koskaan voi voittaa tätä seurakuntaa. "Tuonelan portit" edustavat puolustautumista, suojautumista ja piiloutumista. Ne eivät ole hyökkäämistä ja valtaamista varten, eivätkä ne tule kestämään Pyhän Hengen voimaa. Näytti oman maanosamme tai Suomen tilanne millaiselta hyvänsä, niin sekä hengen maailmoissa että Herramme suunnitelmissa tilanne on kuitenkin aivan toisenlainen.

Joka puolella muualla maailmassa evankeliumi etenee voimakkaasti ja uudestisyntyneitten Jeesukseen uskovien määrä kasvaa koko ajan. Ennen pitkää olemme tilanteessa, jossa samanlainen kehitys tulee olemaan vallitsevaa todellisuutta täälläkin. Silloin astioiden tulee olla valmiina vastaanottamaan sadonkorjuu. Mutta se ei tule tapahtumaan uskonnon, laitoksen eikä ohjelmien voimin, vaan Jumalan Hengen voimasta.

Olin vapunaattoiltana rukouskävelyllä ystäväni Villen kanssa. Ville kertoi esimerkkinä hyökkäyssodan merkityksestä sen, miten hyökkäävien joukkojen taistelumoraali on paljon helpompi pitää korkealla kuin sellaisten, jotka joutuvat koko ajan vain puolustautumaan, jopa vetäytymään. (Tästä muuten löytyy hyvä esimerkki yllättävältä taholta, nimittäin C.S. Lewisin kirjasta "Prinssi Kaspianin matka maailman ääriin", luvussa 4 "Kaspianin toimet saarella".) Sama juttu kuin futiksessa: keskiviikkoiltana FC Lahti pelasi iloista hyökkäyspeliä, liikutti palloa nopeasti ylöspäin, rohkeasti, jopa virheiden tekemisen kustannuksella ja pakotti RoPS:n puolustuskannalle. Puolustuspeliin pakotettu tai käskytetty joukkue pelkää virheiden tekemistä, ei uskalla panna itseään likoon ja painaa helposti paniikkinappulaa. FC Lahti voitti 4-1.

Jutellessamme nuorten kanssa vapunaattona Lahden keskustassa Ville sanoi, ettei Jeesus oikeasti ole mikään kalvakka linnanneito, niin kuin kirkon alttaritauluissa, vaan Hän on Juudan Leijona. Kun tämä Leijona karjaisee ja kohtottaa käpälänsä iskuun, vihollisen voimat vapisevat. Tältä pohjalta on hyvä mennä eteenpäin!