Tuesday, May 05, 2009

Jalkapallo ja Uuden testamentin kristillisyys


Parhaillaan pelataan Sveitsissä jääkiekon MM-kisoja, mikä on tietysti maailmanlaajuisesti ajateltuna marginaalisporttia painien jossain lacrossen ja softballin kanssa samassa sarjassa. Suuressa maailmassa taas todellisen kuningaspelin eli jalkapallon pääsarjat lähestyvät huippuaan kun Barcelona La Ligassa ja Manchester United Englannin Valioliigassa varmistanevat mestaruutensa. (Toivottavasti Liverpool voittaa kuitenkin...) Kotimaassakin futiskausi on pyörähtänyt käyntiin ja tämän jalon joukkuepallourheilulajin seuraaminen (ostin muuten oikein FC Lahden kaulahuivinkin!) nostaa esille monenlaisia mietteitä ihan arkipäivän elämään ja myös kristillisyyteen liittyen.

Okei, myönnetään, että tuo lätkän tietoinen dissaaminen marginaalilajiksi oli suomalaisessa kontekstissa tietoinen provokaatio, josta kaikki uraansa aloittelevat lätkäjätkät eli "tennissukatfarkunpuntissaleokomarovit" saavat hyvän tekosyyn dissata puolestaan minua. Jossain Italiassa tai Espanjassa se ei olisi mitään dissaamista, vaan realismia.

Mutta joo, urheilulla on paljon yhteistä uskonnon ja myös aidon uskon kanssa. Paavali puhuu kilparadalla juoksemisesta ja urheilijan toimenkuvaan kuuluvan itsekurin merkityksestä uskovalle ihmiselle. Antiikin maailmassa urheilukisoja järjestettiin joka neljäs vuosi Olympos-vuorella paikallisten helleenien jumalien (Zeus & co) kunniaksi. Kaukoidässä urheilu liittyy itsepuolustukseen ja sotaan ja sillä on voimakkaasti uskonnollinen sisältö. Näin esim. itämainen mystiikka popularisoituu länsimaissa itämaisten taistelulajien myötä. Mielenkiintoinen yksityiskohta on sekin, että Pohjois-Amerikan koillisosien irokeesit (kuuden intiaaniheimon liittouma) kutsui omaa kansallispeliään "Sodan pikkuveljeksi". Ranskalaiset lähetyssaarnaajat antoivat pelille nimen lacrosse piispansauvaa muistuttavan mailan takia.

Perimmältään ajattelen tämän juontavan juurensa siitä, että ihminen on alun perin luotu Jumalan kuvaksi. Tällöin periaatteessa kaikki, mitä ihminen tekee kertoo jotain Jumalasta - jopa himmentyneenä ja vääristyneenäkin. Eli näin myös urheilun ja esim. futiksen kohdalla voimme löytää joitain yleisiä hengellisiä periaatteita, jotka nousevat Jumalan luomistyön pohjalta.

Pelin ideana on ensinnäkin tehdä maaleja, ei niinkään varjella omaa maalia. Kukaan ei halua katsoa joukkuetta, joka vain puolustaa omaa maaliaan, eikä uskallakaan ylittää keskiviivaa. Joukkue, joka pelkää tehdä aloitteita, hyökätä ja yrittää maalata ei koskaan voita. Joukkue, joka ei uskalla ottaa riskejä, vaan pelkää vain epäonnistuvansa ja tekevänsä virheitä, on jo tuomittu häviämään. Hyvä vertauskuva länsimaisesta kirkosta!

Kaikki sensijaan rakastavat Brasiliaa, jonka pelissä on vauhtia, taitoa ja mielikuvitusta. Mitä siitä, jos omassa päässä välillä soi, jos vastustajan verkkoa revitellään keskimäärin viisi kertaa per ottelu. Eikö Jumala olekin tarkoittanut seurakuntansa olemaan joukkue, joka menee eteenpäin vastustamattomasti ja jota eivät Tuonelan portit voita?

Voittaminen vaatii myös vaivannäköä: verta, hikeä ja kyyneliä. Kuka uskaltaa laittaa kroppansa likoon, kuka jaksaa ponnistaa voimansa äärimmilleen ja kenestä löytyy sisua tsempata pelin loppuun asti? Usein tällaisen itsensä likoon laittavan ja joukkueen eteen uhrautuvan pelitavan vastakohtana puhutaan ns. "virkamiesjääkiekosta". Tämän tarkoituksena ei tietenkään ole turhentaa virkamieskuntaa, vaan kuvata pelitapaa, jossa tehdään vain se, mikä on pakko, eikä yhtään enempää. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että puristetaan mailaa, eikä uskalleta itse ottaa aloitetta käsiin, vältetään laitakahinoita, koska silloin voi sattua,
pelätään mennä vastustajan maalin eteen, koska silloin ainakin sattuu. Miten osuva kuvaus seurakunnasta, jonka valmentajana on M. U. Kavuudenhalu!

Monet armolahjat ja seurakuntavirat löytyvät hyvästä jalkapallojoukkueesta. Siellä on Barnabas Kehoittaja, joukkueen tsemppari, joka kannustaa joukkuetovereitaan tsemppaamaan pelin loppuun asti. Kun Raamattu sanoo, että "nuorukaiset väsyvät ja nääntyvät, nuoret miehet väsyvät ja nääntyvät", niin jokaisesta hyvästä joukkueesta löytyy vanha sarjajyrä, keskikentän kuningas, vanha Paavali, joka ei ota pelin aikana yhtään turhaa juoksuaskelta, mutta joka on silti aina oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Hän osaa lukea peliä oikein ja kykenee jopa näkemään pelin tilanteita pari kolme siirtoa etukäteen. Sieltä löytyy Apollos, karismaattinen kärkimies ja armoitettu maalintekijä, joka voi nukkua suurimman osan pelistä, mutta joka yhden maalipaikan saadessaan kykenee ratkaisemaan ottelun omalla loistosuorituksellaan.

Uusi testamentti on kuitenkin kiinnostunut eniten valmentajista, miehistä, jotka osaavat tunnistaa piileviä kykyjä ja koutsata nousevia tähtiä. Heillä on aikaa norkoilla poikien pihapelien liepeillä, josta he bongaavat hiomattomia timantteja, jotka he sitten jalostavat suuremmille pelikentille. Näin mentoroitava ajaa aikaa myöten ohi mentoristaan, joka on vain tyytyväinen tästä kehityksestä. Kunnon koutsi ei koskaan seiso Herran tiellä, koska nuorten pelinrakentajien, Timoteuksen ja Tiituksen ura, kehittyminen ja eteenpäin meno on hänelle tärkeämpi. Usein näiden pelaajien kohdalla toteutuu myös 2.Tim. 2:2 eli hyvän valmentajan koutsaamista huipuista tulee vanhemmiten itsestäänkin hyviä koutseja.

No, en minä tätä kaikkea pohdiskellut ikään kuin vanhurskauttaakseni futiksen katseluani. Ei se sitä paitsi sitä edes tarvitse.

6 comments:

Anonymous said...

Jalkapallo on hieno peli, mutta suomalaista futista ei kertakaikkiaan jaksa katsella edes Intiaanikukkulalla pummilla.

Mielluummin katson viisi minuuttia vauhdikasta suomalaista lätkää kuin koko pelin mitäänsanomatonta Veikkausliigafutista.

Tähän väännän raamatunlauseen psalmeista: "Yksi päivä Sinun esikartanoissasi on parempi kuin tuhat muualla."

Suomessa ei vain osata pelata futista. Saa nähdä, uskoisivatko brassifanit jonkun KooTeePee-VPS -pelin edes samaksi lajiksi.

Sama pätee uskonnollisiin kokoontumisiin. Jos Jeesus tulisi vaikkapa ortodoksikirkkoon ainaisen neitsyen loitsun aikana, niin hän varmaan ihmettelisi, mistä rituaalista on kysymys. "Olihan minulla veljiä?" Sama olisi varmaan juttu, jos Paavali ja Barnabas saapuisivat apostolisella matkallaan Ristinkirkkoon sunnuntaiaamuna Vapaamuuraripäivien juhlajumalanpalveluksen aikana vapaamuurariveljen urkusoolon aikana. Tai jos Apollos joutuisi istumaan äärikarismaattisen yhteisön manifestaatioillassa yhdessä Priskillan ja Akylaksen kanssa. Ehkä he neuvoisivat tarkemmin Jumalan tien, jos se sallittaisiin. Saattaisivat lääkäri Luukas ja nuori Timoteus polttaa hihansa, jos hänet pakotettaisiin istumaan rippikoululeiman takia Urheiluhallissa kristillisen palloturnauksen loppukonsertissa, jossa gospelmusiikkiryhmäksi itseään nimittävä joukkio Lordin tavoin pelehtiviä nuoria miehiä tuottaisi sähköistä melua sellaisilla desibelimäärillä, että tärykalvot vinkuisivat ja vaurioituisivat. Luukas tekisi varmaan ilmoituksen työsuojelupiirille ja Timoteus toimittaisi puolikuuron miksarin keskussairaalan kuulopoliklinikalle.

Se, että suomalaiset eivät osaa pelata futista, ei tarkoita, että peli on huono, etteikö sitä osattaisi pelata jossakin muualla ja etteikö sitä voisi oppia pelaamaan myös Lahdessa.

Se, että järjestäytyneen rikollisuuden tuntomerkit täyttävä dopingmafia on pilannut kilpahiihdon maineen, ei tee tyhjäksi sitä, että hiihto on hieno laji ja Salpausselän rinteillä voi kokea talvipäivänä Jumalan läsnäolon suksien päällä.

Se, että keskuudessamme on niin vähän Jumalan valtakunnan läsnäoloa ja tunnusmerkkejä, ei estä rukoilemasta "Tulkoon Sinun valtakuntasi". Uskonnollisuuden esteet taivasten valtakunnan tulemisen edestä on raivattava pois. Tarvitaan huutavan ääniä kirkkokuntien korpeen.

Pekka Sahimaa

Anonymous said...

Aslak Hemmetistä!

Meidän kylällä on vain yksi potkupalloseura. Sen nimi on Hemmetin Pullo. Arvaatte varmaan, että olut virtaa jo alkuverryttelyssä, saati sitten loppuvenyttelyssä. Niinhän se näkyi virtaavan JYPin lätkämestaruusjuhlissakin ja YLE kuvasi näitä nuorten idoleita (= lue epäjumalia) humalassa Urheiluruudussaan.

Minua lähin Veikkausliigan jalkapalloseura on ROPS. Joukkue on kasattu pääosin ulkomaalaisista ostomiehistä. Avauskokoonpanossa voi olla parhaimmillaan (lue pahimmillaan) 9 muukalaista.

Uskonnollisten yhteisöjen toiminta on usein juuri tällaista. Omat juniorit eivät pääse kasvamaan, vaan ammattilaiset hoitavat ohjelmatuotannon rutiinilla ja

Kalevi Lehtisen sanoja mukaillen seurakunta on usein kuin jalkapallostadion. Kentällä pelaa 22 väsynyttä ja turhautunutta pelaajaa, samaan aikaan kun katsomossa istuu tuhansia kipeästi liikuntaa tarvitsevia maksavia faneja.

Jukkis said...

Yksi eroavaisuus futisjoukkueen ja seurakunnan välillä tuli mieleeni. Jumala ei katso meidän taitoja tai ansioita valitessaan pelaajia joukkueeseensa. Pikemminkin päinvastoin. Mitä nöyrempi ja avuttomampi on pelaaja, sitä mieluimmin Jumala häntä käyttää, koska silloin tulee kunnia valmentajalle eikä pelaajalle.

Anonymous said...

Ei minusta ihmisen omat taidot/kyvyt estä Jumalaa toimimasta hänen kauttaan. Jumalan lahjoja kaikki luonnolliset ja inhimilliset taidotkin ovat.

Tärkeintä on ajatella itsestään kohtuullisesti - ei aliarvioiden, mutta ei myöskään yliarvioiden,

Suomalaiseen kristillisyyteen kuuluu körttiläinen oman huonouden ruikuttaminen. Ei se avaa Jumalalle sen enempää mahdollisuuksia kuin oman itsensä sairaalloinen korostaminen.

LarsLeevi

Anonymous said...

Moikka!

Oli pakko jättää kommentti ihan vain siksi kun kirjoitus oli niin loistava! Lueskelin sitä itsekseni hihitellen. Vaikka puhuttaisiin vakavista (=tärkeistä) asioista, ei äänensävyn silti tarvitse olla haudanvakava.

Se pieni yhtäläisyys kristillisyydellä ja esim. Valioliigan futiksella myös on, että pelaajat on ostettu kalliilla hinnalla... =)

Anonymous said...

Aivan loistavia oivalluksia noissa teidän kommenteissanne hengellisessä mielessä ajatellen!