"Ei tää voi olla niin vaikeeta!" - eli oppimiskokemuksia 2


Olen tänään lueskellut ystävältäni Villeltä lainaksi saamaani Robert E. Colemanin kirjaa "Opetuslapseus Apostolien teoissa ja nyt" (Karas-Sana Oy, 2003). Kirjoittajan itsensä mukaan kirja "pyrkii erottelemaan, miten apostolinen kirkko edisti Kristuksen antamaa tehtävää". Kyse on siis Kristuksen antamasta opetuksesta ja mallista ja siitä, miten apostolit ja koko alkuseurakunta sovelsivat näitä molempia käytäntöön.

Ensin Coleman puhuu kristittyjen kokoontumispaikoista. Alussa kokoonnuttiin Jerusalemin temppelialueella, sitten synagoogissa, mutta aikaa myöten tämä kävi vastustuksen vuoksi hankalaksi. Joskus kristityt kokoontuivat julkisissa kokoussaleissa, joita oli heidän käytettävissään, kuten Apt. 20:8:ssa mainittu "Tyrannoksen koulu", mutta sellaisten tilojen käyttö ei näytä olleen tavanomaista.

Eli normaalisti kristityt kokoontuivat kodeissa, joista UT on täynnä mainintoja (jopa niin täynnä, etteivät useimmat lukijat edes huomaa näitä viittauksia). Coleman kysyykin tämän tosiasian edessä: miksi kristityt eivät pystyttäneet erityisiä rakennuksia yhteisiä kokoontumisiaan varten? Erilaisten spekulointien jälkeen Coleman toteaa, että "näyttää myös todennäköiseltä, että kristityt eivät yksinkertaisesti nähneet pakottavaa syytä rakentaa rakennuksia jumalanpalveluksia varten. He tulivat toimeen aivan hyvin ilman niitäkin."

Coleman jatkaa: "Olisiko kristillisen perheen kokoontumiselle löytynyt luonnollisempaa paikkaa? He kokoontuivat kodeissa, missä elivät uskoaan todeksi joka päivä. Tässä vapautuneessa ilmapiirissä he oppivat yhdessä jopa jakaessaan toistensa kuormia. Mikä olisi voinut olla sen parempi paikka Jumalan kansan kokea rakkautensa läheisyyttä?" (emt. s. 62)


Coleman luettele kolme keskeistä tekijää, joiden kautta opetuslapseuttaminen tapahtui apostolisen seurakuntamallin sisällä:


# Henkilökohtaiset suhteet: "Apostolien tekoja lukiessa saa sellaisen vaikutelman, että kristityt yksinkertaisesti nauttivat asioiden tekemisestä yhdessä. Näissä vapaamuotoisissa suhteissa he oppivat ehkä enemmän kuin seurakunnan kokoontumisissaan, mitä Kristuksen seuraaminen merkitsi elämän päivittäisissä toimissa." (emt. s. 62)

Coleman ottaa esimerkiksi Paavalin, joka Barnabaksen kautta uitettiin sisään seurakuntaan ja esiteltiin Jerusalemissa apostoleille. Colemanin mukaan "epäilemättä Paavali oppi muutakin näiden päivien aikana kuin vain sen informaation, jonka sai johtajien tuntemisesta: hän sai korvaamattoman oppitunnin uusien uskovien hoitamisesta. Elämänsä loppuun asti hänen periaatteensa oli pysytellä yhdessä aloittelevien opetuslasten kanssa." (emt. s. 66)

"On selvää, että syvenevissä suhteissaan Paavali vietti aikaa juuri seurakunnan johtoon koulutettavien henkilöiden kanssa. Siten monet hänen matkoistaan liittyivät näihin kasvamassa olleisiin opetuslapsiin." Tämä toiminta synnytti käytännössä lumipalloefektin, hengellisen moninkertaistumisen: Paavali kehitti läheisen ystävyyden Akyllaan ja Priskillan kanssa, jotka puolestaan myöhemmin bongasivat nousevan kyvyn, Apolloksen, jonka he ottivat huostaansa opettaen tälle "tarkemmin Jumalan tien" (Apt. 18:19-26). Eikä kulunut kauaakaan, kun Apollos vuorostaan kulki eteenpäin julistaen Kristusta ja auttaen toisiakin kasvamaan armossa (Apt. 18:27, 28).

Samoin Paavalin kirjeet heijastavat henkilökohtaista huolta näistä kasvamassa olleista Jumalan valtakunnan työntekijöistä. Hänen kirjeissään mainitaan nimeltä noin 60 eri henkilöä. Paavali viittaa heihin "ystävinä", "kumppaneina", "työtovereina", "uskollisina apureina", niinä, jotka tekevät työtä "rinta rinnan" hänen kanssaan. (emt. s. 67)


#Yhdessä matkustaminen: Matkustamisen ajat eivät keskeyttäneet yhdessäoloa, vaan loivat keskinäiselle vuorovaikutukselle uusia mahdollisuuksia. "Liikkuminen paikasta toiseen oli tiimityötä. Se mahdollisti yhdessäolon luonnollisissa elämänpuitteissa. Opettajan ja oppilaan yhdessäolo mahdollisti jatkuvan oppimisen maailman todellisessa laboratoriossa. Mitä tahansa matkalla tapahtui se tarjosi tilaisuuden opettamiseen ja pohdintoihin. Vaatimattomanakin se oli voimakas kokemus opetuslapseudesta." (emt. s. 64-65)


# Yhdessä oppiminen: Coleman kirjoittaa: "Tämä suhde tarjosi ympäristön heidän koulutukselleen. Apostolinen kirkko ei perustanut yliopistoja eikä teologisia seminaareja, ei järjestänyt edes koulutuskursseja. Heillä oli kristillisen uskon ja elämän käsitteiden opetusta, mutta ei muodollisissa luokissa eikä oppilaitosten ohjelmien mukaisesti. Muokatakseen jäsentensä elämää he yksinkertaisesti saattoivat oppijat ja opettajat yhteen luontevissa tilanteissa, joissa he elivät ja tekivät työtä joka päivä."

"Tässä lähestymistavassa ei ole mitään uutta. Kristuksen ruumiina seurakunta seurasi samaa kasvatusmenetelmää kuin heidän Herransa oli käyttänyt opetuslastensa kanssa. Se on perhe-periaate, jonka avulla useimmt perusarvomme opitaan tässä elämässä."

"Näin apostolinen seurakunta toimi opetuslapsia kehittäessään. Yhteisöllisessä elämässään kristityt kehittivät kasvulle otollisen ilmapiirin. Kysymyksiä voitiin kysyä ja asioita selventää ilman pelkoa. Vallitsi keskinäinen luottamus... Se, mitä he sanoivat tai tekivät, oli havaintoesimerkki elävästä elämästä." (emt. s. 68-69)


Miten se kuuluisa jääkiekkoguru Turuust´, Hannu Jortikka sen sanoikaan: "Ei tää voi olla niin vaikeeta!" Niinpä.

No, vakavasti nyt. Eli rukoilen tälle kirjalle mahdollisimman laajaa levitystä sekä Kansan Raamattuseuran että koko evl. kirkon piirissä. Toinen samoja teemoja - tosin paljon laajemmin (ja joidenkin mielestä skismaattisemmin) - käsittelevä kirja on Frank Violan ja George Barnan mainio "Pagan Christianity?" (Tyndale House, 2008). (Ks. luku "Christian Education" alkaen s. 199.) Näitä teemoja olen käsitellyt muistaakseni joskus aiemminkin, nimenomaan Barnan kirjan, mutta myös omien kokemuksieni pohjalta postauksessa "Hengellisestä kasvatuksesta". Tsekatkaa itse.