Pawsonin islamkirjasta...

Kirjassaan Islamin haaste kristityille (TV7, 2009) David Pawson käsittelee sitä painetta, joka kohtaa kaikkia kristillisiä yhteisöjä (ja myös muita uskonnollisia suuntia, kuten esim. juutalaisuutta) islamin levittäytyessä kaikkialla länsimaissa. "On olemassa paine yhdistää maailman uskonnot ihmisrodun ja sen hauraan ympäristön hyväksi. Uskonnollinen harmonia nähdään suurena tekijänä rauhan saavuttamiseksi ja saastumisen välttämisessä." (emt. s. 173) Olen josain aiemmassa postaukseni "Tulevaisuuden aikapommi" viitannut tähän prosessiin, joka on vain tiivistynyt 911-tapahtumien jälkeen.

Pawsonin mukaan "paine kohdistuu erojen unohtamiseen, keskinäiseen kunnioituksen ja luottamuksen lujittamiseen ja työskentelyyn uskojen yhdistämiseksi yhdeksi maailman uskonnoksi, joka yhdistää ihmisrodun". Tässä ajattelussa millään uskonnolla ei nähdä mitään monopoliasemaa totuuteen nähden. Totuus löytyy tämän ajattelun mukaan "eri hengellisten oivallusten yhdistelmästä, syleilevästä synteesistä yhden ulossulkevan väitteen sijaan". Kyse on siis äärimmilleen venytetystä uskonnollisesta moniarvoisuudesta ja suhteellisuusajattelusta.

Tämä on kaunis, idealistinen ja naiivi ajatustapa, joka pesii itseensä ja historiaansa pettyneen ja humanismin pahoin hapattaman länsimaisen kristinuskonnon hiljalleen murentuvissa katedraaleissa ja temppeleissä. Koko juttu näyttää vastustamattomalla voimallaan imaisevan mukaansa myös monia evankelikaaleja kirkkokuntia ja uskonnollisia yhteisöjä, joiden näkökulmasta kyse on kait jonkun pakollisen hinnan maksamisesta poliittisesta korrektiudesta ja uskonnollisesta avarakatseisuudesta.

Tosiasia on se, että islamilainen maailma, eikä vain sen radikaali ja militantti siipi, ei jaa tätä ajattelutapaa lainkaan. Eli yhteistyö näyttää sangen yksipuoliselta. Syyskuun 11. päivän jälkeisiin muistojumalanpalveluksiin kutsuttiin mukaan rukoilemaan ja puhumaan mullaheita, mutta milloin olet kuullut kutsusta kristitylle sananjulistajalle tulla ja saarnata moskeijassa. Pawsonin mukaan kaikki tämä "heijastaa laajempaa epätasapainoa: muslimit ovat tervetulleita hyödyntämään hyväuskoista länsimaista uskonnonvapautta, mutta vastaavia etuoikeuksia kristityille on turha etsiä islamilaisista maista".

Kuitenkin joukkotiedotusvälineet puhuvat jo nyt "uskon yhteisöstä" tarkoittaen sillä uskontoja yleensä. Länsimaissa se tarkoittaa pääasiassa perinteisiä kristillisiä instituutioita ja islamilaista maailmaa - ja kun tilanne niin vaatii (esim. Lähi-idän kriisin ratkaisemiseksi) myös juutalaisuutta. Käytännössä tämä uuden "uskon yhteisön" rakentaminen käy läpi viisi vaihetta:

1. Yhteiset keskustelut (uskontojen välinen dialogi eli vuoropuhelu).

2. Yhteiset lausunnot opista ja etiikasta, etenkin jos se vaikuttaa sosiaalisiin ja poliittisiin asioihin.

3. Yhteinen toiminta ("yhteisaktivismi") eli liittoutuminen yhteistä vihollista vastaan esim. ympäristönsuojelukysymyksissä.

4. Yhteinen esirukous, mikä tarkoittaa kokoontumista rukoilemaan yhteisten tavoitteiden puolesta. Käytännön esimerkkinä tästä Pawson mainitsee eri uskonnollisten johtajien esirukouksen rauhan puolesta paavin kutsusta Assisin kaupungissa, "pyhän" Fransiskuksen entisessä kotipaikassa.

5. Yhteinen jumalanpalvelus, jossa on ylistystä ja rukousta juutalaisten, kristittyjen ja muslimien "jumalalle", Vanhan ja Uuden testamentin sekä Koraanin lukemista rabbien, pastoreiden ja mullahien johdolla - onhan kyse kolmen monoteistisen uskonnon yhdistyneestä papistosta.
(emt. s. 174)

Koko tämän ennalta suunnitellun ja päämäärätietoisen prosessin taustalla on oletus siitä, että kaikki kolme palvelevat samaa jumalaa huolimatta siitä, miten eri tavalla he häntä ajattelevat tai hänestä puhuvat. Kaikkien vanhojen ekumeenikkojen unelma on toteutumassa, kun vihdoinkin nähdään, että yhden ja saman vuoren huipulle vie monta eri tietä.

Pawsonin mukaan jokaista kristittyä askarruttaa kysymys, "mihin vetää raja tässä tapahtumaketjussa, joka etenee omalla voimallaan ja voi viedä vilpittömiä uskovia vaiheesta toiseen melkein huomaamatta" (emt. s. 175). Kuvio on selvä: jos et ole tässä mukana loppuun saakka, joudut epäsuosioon ja paitsioon; jos vetäydyt, leimaudut suvaitsemattomaksi ja ahdasmieliseksi fundamentalistiksi. Tämä kuvio aiheuttaa kahtiajaon perinteisiin kirkkokuntiin kuuluvien uskovien parissa: toiset jättäytyvät kokonaan näiden "yhteisten hankkeiden" ulkopuolelle, kun taas toiset tulevat vedetyiksi mukaan sopimuksiin ja kompromisseihin jopa omaatuntoaan vastaan.

Monet kristityt yksilöt ja yhteisöt tekevät nyt ja tulevaisuudessa suuria kompromissejä "uskonsa suhteen ollessaan mukana ekumeenisessä yhteydessä, ei kieltämällä tiettyjä vakaumuksia, vaan vähättelemällä niitä sopiakseen yhteiseen rintamaan". Kuitenkin Raamattu kehottaa meitä tekemään kaiken mitä teemme, sanalla tai työllä, Herran Jeesuksen nimessä ja kiittäen Isää Jumalaa Hänen kauttansa (Kol. 3:17). Käytännössä tämän(kin) kehotuksen noudattaminen tekee yhteistyön tekemisen muslimien kanssa mahdottomaksi. Jeesus ei ole heille Herra, eikä Jumala ole Isä. Kyse ei ole samasta Jumalasta, jota Jeesukseen uskovat ja jota muslimit palvovat. Nuo kaksi ovat radikaalisti erilaisia ja vain yksi voi olla tosi - siis todellinen - Jumala. (Ks. Joh. 17:3, 1.Tess. 1:9 ja 1.Joh. 5:20.)

Pawson ehdottaakin kristittyjen uudeksi uskontunnustukseksi: "Ei ole muuta Jumalaa kuin Jahve ja Jeesus on Hänen Poikansa!" Amen sille.

Summa summarum: Pawsonin kirjaa voin vilpittömästi suositella jokaiselle uskovalle. Kaikkea ei aina tarvitse ottaa sellaisenaan, vaan koetella se Jumalan Sanalla. Pawson tekee kyllä monia oikeaan osuvia huomioita länsimaisen kristinuskon nykytilasta. Hänen huomioistaan saa myös runsaasti ajattelemisen aihetta puhuttaessa perinteisiin kirkkokuntiin sitoutumisesta tai niistä eroamisesta, mikä on ollut kuuma keskustelunaihe viime aikoina tämänkin blogin kommenttipalstalla.