Olemmeko vielä tarpeeksi epätoivoisia? - Eli jalkapallosta ja uusitestamentillisesta kristillisyydestä (taas kerran)


Tunnustan: tämä on eräs lempiaiheitani, jonka kiinnostavuutta ja ajankohtaisuutta vain lisää kansainväliset ratkaisupelit (esim. viikollinen Barca-ManU ja tänään pelattava FA-Cupin loppuottelu) ja suomalainen futiskausi (FC lahti - TPS huomenna) sekä eilen vietetty Paimenten illallinen keskusteluineen, rukouksineen ja pohdintoineen.

Ystävälleni Mimosalle minun täytyy tuottaa pettymys siitä, että en aio käsitellä juurikan FC Barcelonan asemaa Katalonian autonomiapyrkimysten välikappaleena ja ilmentymänä Madridin keskushallitusta vastaan. Jalkapallosahan tämä jännite näkyy pari kertaa vuodessa pelattavassa "El Classico"-ottelussa, jossa nämä kaksi seuraa, FC Barcelona (katalaanien ylpeys) ja Real Madrid ("kuninkaallinen" Madrid eli "francoististen rojalistien" suosikkiseura) ovat vastakkain.

Kuka vielä sanoikaan, ettei urheilua ja politiikkaa saa sotkea keskenään. Irokeesi-intiaanit kutsuvat omaa kansallispeliään "Sodan pikkuveljeksi", koska seuraava askel pelistä eteenpäin oli sodankäyntiä. Valkoiset kutsuvat tätä peliä Lacrosseksi sen piispansauvaa muistuttavan mailan takia. (No niin, nyt sotkettiin uskontokin mukaan kuvioon...)

Sain jokin aika sitten eräältä työkaveriltani erään tämän kevään Urheilulehden artikkelin, jossa saksalainen jalkapallovalmentaja Gert Remmel kirjoittaa kokemuksistaan Suomessa jalkapallon parissa otsikolla "Kunniattomien valtakunta". Remmel kirjoittaa: "Kun tulin Suomeen minua odotti täällä yllätys: suomalaisessa jalkapallossa ei ole juuri minkäänlaista kunnioitusta peliä kohtaan. Itse asiassa Suomessa ei tunnuta edes ymmärtävän, mitä kunnioitus peliä kohtaan tarkoittaa."

Remmel ottaa esimerkiksi esim. valmentajien ja pelaajien pukeutumisen harjoituksissa, koulutus- ja tiedotustilaisuuksissa jne. "Kuinka Veikkausliigassa voi olla valmentajia, jotka ovat harjoituksissa sandaaleissa ja bermudashortseissa. Siksi, että Suomessa ei ymmärretä, mitä kunnioitus peliä kohtaan tarkoittaa." Hän toteaa, että kun hän huomautti kerran tästä asiasta, hänelle sanottiin, että "tuo on pilkunviilaamista."

Siltähän se vähän kuulostaa, joskin Remmel itse vastaa: "Ei se ole. Se on kunnioitusta peliä kohtaan. Kunnioitus on asia, joka lähtee meistä itsestämme. Jos me emme itse kunnioita itseämme ja ole ylpeitä lajistamme, kuinka meillä on oikeus vaatia muidenkaan kunnioittavan sitä?"

"Jopa köyhässä Boliviassa ymmärretään, että jalkapallokengät ovat niin pyhät kebgät, että ne pannaan jalkaan vasta kentällä ja otetaan heti harjoitusten tai pelin päättymisen jälkeen pois jalasta. Ja jopa Boliviassa ymmärretään, että ylpeys omaa seuraa kohtaan lähtee siitä, että sinulla on paidassa seuran vaakuna ja sinä kannat ylpeänä samanlaista paitaa kuin kaikki muutkin kantavat. Tai yhtä ylpeänä kuin Vihreät baretit kantavat barettiaan."

Jo tässä kohtaa voidaan vetää linja Remmelin kommenteista uskonelämään. Köyhässä Boliviassa jalkapallo tarjoaa mahdollisuuden elintason nousuun yms. Myös sen takia suhtautuminen siihen on fanaattista. Yltäkylläisyys länsimaissa merkitsee jalkapallon kohdalla vain yhtä mielenkiintoista harrastusvaihtoehtoa muiden joukossa. Jos ei kesällä jaksa pelata, niin ainahan voi vaihtaa vaikkapa salibandyyn. Tilanne toistuu vähän samanlaisena Jeesus-uskon kohdalla: se, mikä köyhissä kolmannen maailman maissa merkitsee koko elämää ja saattaa myös maksaa paljon, se edustaa länsimaissa joko itsestäänselvyyttä (kristinusko = länsimainen kulttuuri) tai sitten yhtä vaihtoehtoa moniarvoisessa kulttuurissa, pahimmassa tapauksessa jopa aikansa elänyttä traditiota.

Remmel jatkaa: "Kunnioittaminen ei ole mikään irrallinen asia. Se, miten me kunnioitamme itseämme ja peliämme, heijastuu suoraan kentälle." Hän luettelee espanjalaisen jalkapallokoulutuksen neljä peruselementtiä: tekninen, taktinen, fyysinen ja mentaalinen elementti. Eli futis ei ole vain taitoa, tekniikkaa ja fysiikkaa, vaan siinä on aina myös mentaalinen ulottuvuus: millainen identiteetti meillä on pelaajin ja lajimme edustajina. Itsevarmuus ja itseluottamus itseämme kohtaan, nöyryys uuden oppimisessa, asenteemme omassa tekemisessämme ja rehellisyys itsellemme.

Remmel puhuu "kunnioituksen noidankehästä": miten paljon me kunnioitamme itseämme, heijastuu siihen, miten me kunnioitamme peliä - ja miten paljon me kunnioitamme peliä, niin paljon me kunnioitamme myös itseämme.

Taaskin voidaan vetää suora linja näistä urheilun mentaalipuolen jutuista hengelliseen elämään. Mikä on meidän indentiteettimme uskovina? Näemmekö sen oikein, ymmärrämmekö sen syvällisesti ja olemmeko sisäistäneet sen niin, että oli meidän asemamme maallisessa yhteiskunnassa mikä hyvänsä ja teemme me työksemme mitä hyvänsä, niin tiedostamme luihin ja ytimiin käyvästi, että olemme Kuninkaan perillisiä? Sisäistämämme identiteetti Jeesuksen opetuslapsina heijastuu ulospäin muihin ihmisiin, ympäröivään todellisuuteen ja näkymättömään, hengelliseen maailmaan.

Lajiylpeys ja itsekunnioitus näkyy myös sitten kentällä pelaamisessa. Kyse on asenteesta, jota Remmel itse kutsuu "Balkan-meiningiksi". Tästä hän ottaa esimerkiksi Sinisa Mihajlovicin. "Hänellä oli kentällä oma tonttinsa, jonka vartioiminen oli hänelle kunnia-asia. Jos joku meni hänen tontiltaan läpi, hän otti sen henkilökohtaisena loukkauksena ja varmisti, ettei sama pelaaja enää ikinä loukkaa häntä uudelleen. Pelasiko hän rumasti? Ottiko hän luulot pois kovilla otteilla? Totta jokainen väite, mutta niin on myös se, ettei sama pelaaja mennyt kahdesti hänen tonttinsa läpi."

Hengellinen sovellutus tästä on yksinkertainen: tällainen tulisi meidän asenteemme olla syntiä ja vastustajaamme, sielunvihollista vastaan. Tämän hengellisen sotaisuuden pyhän periaatteen ymmärtäminen edellyttää pois astumista mukavuusvyöhykkeeltä. Annetaanpa taas Remmelin tykittää.

"Olin kerran valmentajatilaisuudessa, jossa yksi valmentaja vaati, että meilläkin pitäisi olla työajat. Ei pidä. Jos me haluamme oikeasti tehdä yhtä paljon ja yhtä intohimoisesti työtä kuin mitä maailman huipulla tehdään, silloin meillä on vain nukkuma-ajat ja kaikki muu aika menee jalkapalloon. Suomalaiset valmentajat haluavat elää sellaisella mukavuusalueella, jossa riittää töiden tekeminen puoliteholla. Ymmärrän toki, jos joku on huolissaan vaimostaan tai lapsistaan, mutta silloin pitää kysyä itseltään, onko jalkapallovalmentaminen huipputasolla oikeasti minun juttuni."

Remmel ottaa esimerkiksi Jose Mourinhon, portugalilaisen huippuvalmentajan. Hän aloittaa valmistautumisen uuteen kauteen siten, että hän sulkeutuu yksinään syrjäiseen hotelliin ja tekee siellä yötä päivää töitä. Tänä aikana hänellä on käytössään vain yksi ainoa puhelinnumero, jonka tietää vain hänen vaimonsa. "Vain peli ja yksi puhelinnumero - ja kaikki muu suljettu ulos elämästä."

Tämän esimerkin hengellistä sovellusta ei tarvinne selittää: kokonaisvaltainen antautuminen Hänelle, joka on elämää suurempi asia.

Mieleen tulee kysymys: emmekö ole vielä tarpeeksi epätoivoisia? Emmekö ole vielä taistelleet verissä päin vihollista vastaan esirukouksessa kansamme puolesta? Meillä taitaa asiat olla vielä siinä mallissa, että tarvitsemme Herraa vain jonkinlaiseksi teoreettiseksi viitekehykseksi omille touhuillemme - ei tosi elämäksi ja ainoaksi toivoksemme, mitä meillä on.

Nyt sinne Paimenten illalliselle, jota eilen nautimme. Menu: lammaskeittoa, leipää ja piimää. Koolla oli eilen kolmetoista iältään 20-60v. miestä. Käsittelimme Charles Finneyn kirjaa "Ihmeellisiä herätyksiä", joka kertoo valtavasta ja pitkään jatkuneesta Hengen vuodatuksesta USA:n itärannikolla 1800-luvun puolivälissä. Sen pohjalta nousi eräänä havaintona esille se, että herätystä usein edeltää uskovien keskuudessa oikeanlainen tyytymättömyys, suorastaan epätoivo vallitsevan tilanteen johdosta. Tämä purkautuu ulos Jumalan Hengen inspiroimana esirukouksena 2.Kor. 7:10:n periaatteen mukaisesti: "Jumalan mielen mukainen murhe saa aikaan parannuksen, joka koituu pelastukseksi ja jota kukaan ei kadu".

Keskustelimme eilen siitäkin, miten Raamatussa tulee esille käsite "herätys". Raamatussa kyllä puhutaan siitä, miten sen, joka nukkuu tulee herätä ja että on jo aika nousta unesta kun Herran tulo on lähellä jne. Sardeen seurakunnalle Herra sanoo, että sen on herättävä valvomaan ja vahvistettava niitä, jotka ovat jääneet jäljelle. Mutta että herätys?

Herätys tulee esille Raamatussa aina siinä tilanteessa, kun profeetta astuu esille mukanaan Herran sana kansalle, sen papeille ja johtomiehille. Profeetallisuus siis edustaa herätystä, koska siinä Jumalan maailma murtautuu meidän maailmaamme. Luukkaan evankeliumin luvussa 3 on kuvattu klassinen tilanne: Rooman keisari Tiberiuksen 15. hallitusvuotena tuli Jumalan sana Johannekselle, pappi Sakariaan pojalle, joka oli autiomaassa. Siitä alkoivat tapahtumat sitten vyöryä: Johannes julisti tätä sanaa ja kansaa alkoi kääntyä. Heitä kokoontui tuhatmäärin kuuntelemaan tätä Johannesta, joka itse asiassa oli kaikkien hyvin rasvattujen ohjelmakoneistojen tuotteistamien liituraitaevankelistojen painajaisuni - mies karvaisessa puvussa, tuomisinaan "vain" sana Herralta. Sanan vaikutuksesta konkreettinen parannuksen teko ja sitä seuraava kaste välittömästi.

Tätä mekin tarvitsemme, mutta emme taida olla vielä riittävän epätoivoisia siihen - vai olemmeko?

-------

Kun jossain edellisissä postauksissa olen ottanut esille tuon oikean oppimisympäristön merkityksen, niin näyttää siltä sekä omien että muiden kokemusten pohjalta, että tämä Paimenten illallinen on hyvä ja toimiva oppimisympäristö. Sinne tulevalta ei edellytetä mitään asemaan tai koulutukseen perustuvaa paimenuutta, vaan paimenen mieli ja sydän - niin ja halu oppia.

Niinpä se tuntuukin olevan hyvä niin nykyisille kuin tulevillekin paimenille.