Paras perspektiivi

Kuluneella viikolla törmäsin kaksi kertaa ajatukseen Jeesuksen perspektiivistä. Ensimmäinen tuli yllättävässä tilanteessa, ollessamme lounastamassa erään veljen kanssa. Hän totesi rukoilevansa vaimonsa kanssa säännöllisesti, että Jeesus antaisi heille Hänen perspektiivinsä, josta tarkastella asioita. Ilman pienintäkään fraseologiaa, "kaanaan kieltä" tai "evankelistalisää", tämä veljeni toteamus kosketti minua siinä tilanteessa hyvin syvältä. Kun liikutukseltani pystyin jotain vastaamaan, kysyin häneltä, epäilikö hän yhtään, etteikö Herra vastaisi hänen ja hänen vaimonsa pyyntöön?

Oleellista on tällaisen rukouksen jälkeen kulkea silmät ja korvat auki, aistit valppaina joka suuntaan, ettei vain kulkisi ohi sen, mitä Jeesus puhuu vastaisuudesssa. Hän nimittäin on kommunikoinnin Jumala.

Toisen kerran sama teema tuli esille kuluneella viikolla tilanteessa, jossa oli koolla kotiseurakuntien istuttamiselle omistautuneita veljiä Ruotsista, Norjasta ja Tanskasta. Rukoustilanteessa eräs heistä kehotti erityisesti tarkkailemaan Jeesuksen perspektiiviä asioihin. Se on oleellisen tärkeä, koska - minä puhun nyt ihmisten tavoin - se perustuu niihin arvoihin, jotka nousevat Jumalan ilmoituksen pohjalta.

Jeesuksen perspektiivi ilmenee ensin laajemmalla tasolla. Kyse on maailmankuvasta ja todellisuuden käsityksestä. Mutta se ilmenee myös henkilökohtaisella tasolla; minun ihmissuhteissani ja vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa. Jeesuksen perspektiivi voi olla rajustikin ristiriidassa oman aikamme arvoihin sitoutuneen katsantokannan kanssa. Hänen näkökulmansa on (sekä ensi sijassa että "loppupelissä", koska Hän on alfa ja omega, alku ja loppu) iankaikkinen. Tämä siitä yksinkertaisesta syystä, että ajalliset kuuluvat tähän maailmaan ja aikaan ja ovat näin ollen katoavia. Hänen perspektiivinsä on iankaikkinen, mikä saattaa hämmentää meitä ihmisiä radikaaliudellaan ja eksklusiivisuudellaan (ja usein niin tekeekin).

Itselleni tärkeintä on (ja tämä perustuu nyt omiin kokemuksiini, enkä epäröi sanoa, mokiini) olla tarkkana, pysyä kuulolla sen suhteen, mitä Herra puhuu. Hän nimittäin on, kuten edellä totesin, kommunikaation, vuorovaikutuksen ja yhteyden Jumala.

Keitä siis ovat ne ihmiset, joihin Jumala haluaa vaikuttaa minun kauttani, oman kutsumukseni pohjalta? Mitkä ovat ne tilanteet, joista meidän tulee ottaa kiinni, tarttua ja käyttää niitä hyväksemme Jumalan valtakunnan hyväksi? (Kol. 4:5) Millaisiin asioihin minun oikeasti tulee elämässäni ja ajankäytössäni panostaa, jotta voisin olla luomassa sellaisia rakenteita, joita Pyhä Henki voi jatkossa hyödyntää?

Jälkitunnustuksellisuudesta

Konstantinolaisen käänteen raukeamisen myötä henkilökohtaista uskoa ei enää välttämättä liitetä johonkin "uskomisinstituutioon" kuulumiseen. Toisaalta voidaan puhua läntisen kulttuurin irtiotosta suhteessa kristilliseen perinteeseen. Tunnustuksellisuuden korostamisen aika näyttää olevan ohi. Tilalle on tullut väljempi, osin jopa epämääräinen oppi, joka korostaa tunnetta, kokemusta ja henkilökohtaista sitoutumista. Protestantismi on siirtymässä kohti jälkitunnustuksellisuutta.

Eräänä jälkitunnustuksellisuuden piirteenä mainitaan opin hylkääminen. Sen sijaan moraalin ja elämänhallinnan kysymykset ovat monille keskeisimpiä kuin opilliset pohdinnat. Käytännössä jälkitunnustuksellisuus ja uushelluntailaisuus sekä karismaattisuus kietoutuvat yhteen. Tätä edesauttaa näihin suuntauksiin sisältyvä kokemuksellisuuden painotus ja opillisten muotoilujen vierastaminen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita opin puuttumista, vaan henkilön omat, oman yhteisön tai sen johtajan näkemykset muodostavat opin.

Jos jälkitunnustuksellisuus haastaa perinteiset tunnustuskunnat, niin uusien seurakuntien riippumattomuus tekee saman ekklesiologisella tasolla. Monet uudet seurakunnat eivät (ainakaan toistaiseksi) kuulu mihinkään perinteiseen tunnustuskuntaan, vaan ne ovat hallinnollisesti itsenäisiä. Ne saattavat hyvinkin olla osa laajempaa kansainvälistä verkostoa, eivätkä mitenkään kiellä sitä. Eräs jälkitunnustuksellisuuden piirre voi hyvinkin olla seurakunnan ymmärtäminen ennen kaikkea paikalliseksi yhteisöksi. Seurakunta ei silloin olisikaan olemassa niinkään jotain traditiota tai kirkkokunnallista agendaa varten, vaan palvelemassa ko. paikkakuntaa ja sen ihmisiä lähetyskäskyn mukaisesti.

Edellä kerrottu sopii hyvin kuvaamaan jälkitunnustuksellisuuden piirteitä länsimaissa. Kiinan kirkollinen tilanne puolestaan antaa toisenlaisen kuvan tästä käsitteestä. Kiinan virallinen Kolmen Itsen kirkko on nimittäin 1980-luvulta alkaen käyttänyt itsestään ja omasta tilanteestaan termiä "postdenominationalism". (Se tarkoittaa kirjaimellisesti jonkun tunnustuskunnan jälkeistä vaihetta tai aikaa. Käytän tästä lähtien tästä ilmiöstä suomennosta "jälkitunnustuksellinen".) Kolmen Itsen kirkko on lukuisten aiempien protestanttisten kirkkojen koalitio, joka, osin pakon sanelemana, syntyi Kiinassa kommunistivallan aikana. Ilmiön taustalla on kuitenkin muitakin syitä, kuten kiinalaisten länsimaisia kirkkohistoriallisia skismoja kohtaan osoittama vähäinen mielenkiinto, heidän jo aiempi motivoitumisensa omavaraiseen kiinalaiseen kristillisyyteen sekä korkea toleranssi, mitä tulee seurakunnallisen elämän eri käytäntöihin. Kiinalainen kristillisyys on aina ollut enemmän käytäntöön ja spiritualiteettiin kuin virallisiin dogmilauselmiin painottunutta.

Kiinalaisessa kontekstissa jälkitunnustuksellisuus on määritelty siten, että jossain yhteisössä voidaan kyllä muistaa ja arvostaa joitakin sen aiemman tradition piirteitä. Niitä saatetaan jopa vaalia, mutta kuitenkaan niistä ei saa tulla kristittyjen yhteyttä jakavia asioita. Tärkein seikka on kuitenkin se, että aiemmat kirkkokunnalliset hallinnolliset rakenteet hylätään. Toisaalta tämä kehitys on johtanut seurakunnan teologisen määrittelyn tarpeen kasvuun. Mikä seurakunta todella on? Mikä sen tarkoitus ja tehtävä on? Aiemmat kirkkohistorialliset oppilauseet, joita ladellaan enemmän tai vähemmän ulkoaopittuina itsestäänselvyyksinä, eivät enää riitä. Ne eivät enää toimi uudessa tilanteessa, joka konstantinolaisen käänteen umpeutumisen jälkeen on todellisuutta.

Tässä kohtaa voisi yrittää hieman skannata tulevaisuutta; millaisia eri skenaarioita meillä voisi olla edessämme? Jos ajatellaan jälkitunnustuksellisuutta edellä luetun valossa, tällainen kehitys tai orientaatio voisi toimia paikallistasolla hyvänä kristittyjen yhteyden edistäjänä. Kyseessä olisi hyvin käytännöllistä, matalan kynnyksen yhteyttä kristittyjen kesken, joilla on yhteinen Herra, usko ja päämäärä ja jotka asuvat samalla paikkakunnalla. Kyse on ennen kaikkea Kristuksessa sovitettujen yhteydestä, joka käytännön harjoituksen kautta voisi muuttua vallitsevaksi todellisuudeksi paikallistasolla. Tiedän, että tämä joidenkin mielestä voi kuulostaa liian radikaalilta. Jotkut taas näkevät asian juuri näin, mutta välttävät eri syistä sanomasta sitä ääneen. Kuitenkin monella paikkakunnalla näin toimitaan jo käytännössä.

Ehkä meidän olisi hyvä entistä enemmän vapauttaa itsemme ymmärtämään toisiamme paremmin. On hyvä ymmärtää toisten taustat, traditiot ja historia - ja arvostaa sitä. Meillä on paljon opittavaa toisiltamme. Ennen kaikkea meidän on opittava toimimaan yhdessä paikallisella tasolla. Varovasti tulevaisuutta arvuutellen, väitän tällaisen orientaation olevan väistämättä edessämme, kun ajatellaan kristinuskon tilannetta ja tulevaisuutta Suomessa, Euroopassa ja länsimaissa yleensä. Tai jos ajattelemme uushelluntailais-karismaattisen kristinuskon voittokulkua kolmannen maailman maissa, joiden seurakunnat jo lähtökohtaisesti ovat jälkitunnustuksellisia (tai paremminkin ei-tunnustuksellisia) suhteessa perinteisiin länsimaisiin tunnustuskuntiin.

Jälkitunnustuksellisuus voidaan siis nähdä, paitsi mahdollisuutena, myös välttämättömyytenä tulevaisuudessa. Samaan hengenvetoon täytyy heti lisätä kaiken kehityksen ehdotonta sitoutumista Raamatun ilmoitukseen. Kiinalaisten kristittyjen periaatteena on kaiken opin ja elämän rakentaminen Raamatun ja varhaisten kristillisten tunnustusten pohjalle. (Suomessa samoista lähtökohdista lähtee liikkeelle ainakin Suomen Vapaakirkon tunnustus.) Käytännössä ajattelen tämän edellyttävän (kunakin aikana) vanhojen totuuksien uudelleen auki puhumista oman aikamme ihmisen kielellä.

-------

Lähteet:

Ruokanen Miikka (in cooperation with Dr. Liu Ruomin and Dr. Chen Yongtao), Is "Postdenominational" Christianity Possible?: Ecclesiology in the Protestant Church of China, (The Ecumnenical Review, Vol. 67:1, March 2015, pp. 77-95).

Vähäkangas Mika, Maailmanlaajuinen kristinusko, teoksessa Luterilaisen Suomen loppu? Kirkko ja monet uskonnot, toim. J. Komulainen & M. Vähäkangas (Edita, 2009, Helsinki).

Katollisuudesta

Yritän nyt olla hienotunteinen.

Luin viimeisimmästä Elämä-lehdestä (4/2016) dominikaani-isä Antoine Lévy`n haastattelun. Hän on teologian tohtori ja yliopistomies sekä dominikaanien kulttuurikeskus Studium Catholicumin varajohtaja Helsingissä. Mies edustaa (tahtomattaan) monelle kunnon suomalaiselle herätyskristitylle kaikkein problemaattisinta yhdistelmää. Hän on nimittäin katolinen pappi ja messiaaninen juutalainen. Hänen haastattelunsa on hyvä esimerkki, oman tulkintani mukaan, siitä varovaisesti virinneestä kiinnostuksesta, joka monilla luterilaisen kirkon aktiivijäsenillä on roomalais-katolista kirkkoa kohtaan, erityisesti nykyisen kirkollisen sekamelskan keskellä.

En puutu haastatteluun sen kummemmin, poimin siitä vain yhden itseäni kolauttaneen kohdan. Loppupuolella haastattelua Lévy myöntää luterilaisuuden ärsyttävän häntä, koska se on niin "pientä". Myönnän, että jo tässä vaiheessa vanha viidesläinen minussa nousi kapinaan. Eikö juuri se "pienuus", jota tämä maailma (ja isot kirkot siinä mukana) niin halveksii, olekin juuri sitä aitoa ja oikeaa kristinuskoa? Piskuinen lauma, jolle on luvattu valtakunta...

Mutta parempaa oli vielä luvassa. Lévy nimittäin jatkaa, että häntä "häiritsee luterilaisen maailman kapeakatseisuus". Taaskin jokin jo nuorena mieleeni kylvetty uskonnollisuuden siemen kapinoi tätä vastaan: "mutta eikö juuri se olekin oikean opin turva, se kapeakatseisuus?" Myönnän, että ainakin minulle on opetettu, ettei sitä nyt sopinut noin vaan lähteä koko maailmaa syleilemään. Parempi on tyytyä harvojen ja valittujen seuraan, jopa senkin uhalla, että porukka pienenee kuin pyy maailmanlopun edellä. Kaikkihan eivät kuitenkaan ole niitä oikeauskoisia...

Lévy´n mielestä "luterilaiset kiertävät syyllisyyden, vanhurskauttamisen ja armon kehää, mutta he eivät etene siitä". Nyt jo minunkin mieleni yhtyi munkkiveljen sanoihin. Olinhan tuon jo itsekin huomannut, jo nuoruudessani 70-luvulla Raamattuopistolla. Vakavasti puhuen, tämä vääränlainen armoon jämähtäminen on suurin syy luterilaisen kristillisyyden itsevalittuun voimattomuuteen. Koko uusitestamentillinen pneumatologia, Pyhän Hengen antama uusi elämäntodellisuus ja voima ja sen merkitys kielletään. Kristityn elämän muuttumattomuus on varmin merkki siitä, että ollaan oikealla tiellä. Muu on vaarallista haihattelua, joka ei kestä ajan myrskyissä...

Koko tilanteen absurdius näkyy mielestäni siinä, miten lopulta selitetään koko kristillisyyden idean olevankin juuri tuossa voimattomuudessa. Kaikki muu tulkitaan kypsymättömyydeksi, jopa omavanhurskaudeksi. Tätä kirkonkirouksenomaista syytöstä höystetään lukuisilla esimerkeillä erilaisista harhaopeista, kuten karismaattisuudesta, menestysteologiasta ja ties mistä. Lévy toteaa osuvasti, että mitä hengellisempää luterilaisuus tältä pohjalta on, sitä rajoittuneempaa siitä tulee. "Noissa ympyröissä on sisäänrakennettu ajatus, että kaikki muu kristillisyys on väärää."

Luterilaiset teologit - tarkemmin sanottuna tietyt heistä - ovat onnistuneet rakentamaan omalle kristillisyyden muodolleen lasikaton, jonka ylittämistä yrittävät tuomitaan epäilyttäviksi tai heidät vaietaan olemattomiin, kuten tehdään kaikissa muissakin yhteisöissä, joista omanlaisensa lasikatto löytyy. Kuitenkin tuon lasikaton läpi tunkeutuvat huomaavat ennen pitkää, että ulkopuolella on kesä.

Yritin siis olla hienotunteinen. Miten siinä onnistuin, ei merkitsee mitään sen rinnalla, jos jutussani oli yhtään totuuden hiventä.

Kehotuksen sana

Olen joskus aiemmin viitannut "pahaan aikaan", jota elämme. Aikamme tuntuu poikivan ikään kuin itsestään erilaista polarisoitumista. NImenomaan sosiaalisessa mediassa ei tarvitse olla kummoinenkaan palon alku, kun se sytyttää melkoisen roihun, johon kommenttiketjun lopulla on sotkettu mukaan Sipilän hallitus, Iranin ydinase ja nouseva pedonmerkkiyhteiskunta yms. Häpeäkseni totean, että tunnustavat kristityt ovat liian usein paljastaneet tässä kohtaa (so. keskustelun jalossa taidossa) joko sivistyksensä alkeellisuuden tai pahan luontonsa. (Lisäksi näyttää siltä, kuin niissä oppilaitoksissa, joissa koulutetaan hengellisen työn tekijöitä, olisi kiireesti syytä järjestää sosiaalisen median hallintakursseja.)

Tämä polarisoituminen on johtanut siihen, että nykyisin sitä törmää tunnustavien kristittyjenkin keskuudessa yllättäviin ulostuloihin. Arvojen, asenteiden ja käytäntöjen kärjistyminen näkyy tässäkin. Kuka sympatiseeraa punavihreän radikaalisiiven näkemyksiä, kuka ihmettelee, mitä väärää nyt niissä veroparatiiseissa muka on? Vaikka nämä ulostulot jälkeen päin näyttävätkin melko harkitsemattomilta (mikä sekin kertoo jotain), niin se näyttää olevan tosiasia, että ns. perinteisen raamattu-uskollisen herätysliikeväen rivit ovat ennätysmäisen laajasti hajallaan.

Tämä on herättänyt ainakin itsessäni kysymyksen siitä liittoudutaanko nyt aivan väärien tahojen kanssa? Monet postmodernit nuoret kristityt (ja jotkut vanhemmatkin) tuntuvat yllättävän sinisilmäisesti haksahtaneen vihreän maailmankuvan lumoihin. Tässä huumassa ei juurikaan näytetä miettineen tällaisen verkostoitumisen seurauksia. Köyhien puolesta vetoavasti puhuvan nuoren feministin arvot kun eivät lähtökohtaisesti ole mitenkään kristillisiä (eikä hän niin väitäkään).

Toisaalta on selvää, että ne evankelikaalit herätyskristityt, jotka tuntevat manianomaista vetoa valtamerentakaisen (tai tämän puoleisen) kristillisen oikeiston suuntaan, eivät näytä ajatelleen asiaa loppuun asti. (Jos he olisivat ja edelleen ajattelisivat noin, olisin vieläkin huolestuneempi heistä.) Molemmissa näissä liittoutumisissa on ongelmana (joko ennemmin tai viimeistään myöhemmin - joskaan toivottavasti ei liian myöhään) omantunnon sitominen johonkin sellaiseen, mikä ei kestä lähempää tarkastelua Raamatun valossa.

Muutama sana tästä teemasta mainitsemassani "Raamatun valossa". Paavali varottaa korinttilaisia "antautumasta kantamaan vierasta iestä" (2.Kor. 6:14-18). Ihan omankin kokemukseni perusteella ymmärrän, että voimme kantaa vierasta (so. väärää) iestä jopa hengellisessä työssä. Ajattelen stressin olevan usein seurausta yksinkertaisesti siitä, että teen vääriä asioita - sellaisia, joita Herra ei koskaan ole kutsunutkaan minua tekemään (luulostani tai siitä huolimatta, mitä minulle on yhteisössäni uskoteltu).

Erityisen ongelmalliseksi tämä tulee kuitenkin silloin, kun suostun kantamaan "yhteistä iestä" yhdessä ei-uskovan kanssa, joka ei lopulta (tai edes aluksi) jaa samoja arvoja kanssani. Houkuttimena tähän liittoutumiseen saattavat olla ihmisoikeuskysymykset, köyhien auttaminen tai ihmiskaupan vastainen työ. Tai yhtä hyvin siihen saattaa johtaa idealistiset ajatukset vapaan markkinatalouden kaikkivoipaisuudesta ihmiskunnan ongelmien ratkaisemisessa. Molemmissa unohdetaan eräs tärkeimpiä raamatullisia totuuksia, nimittäin kysymys ihmisluonnon turmeltuneisuudesta syntiinlankeemuksen seurauksena.

Niinpä "kehotuksen sana" tilanteeseemme on pyrkimys ennen kaikkea veljesrakkauteen, muuten raittiuteen ja kohtuuteen elämäntavoissa ja lopulta pitäytyminen pääasiaan. Paavali kehottaa tessaloniksalaisia uskovia pitämään kunnia-asianaan elämistä hiljaisuudessa, omien asioiden toimittamista ("minding your own business") ja työn tekemistä omilla käsillään (1.Tess. 4:9-12). Paavalin mukaan eräs tämän tavoite (ja toivottavasti myös seuraus) on se, että he eivät olisi minkään ulkopuolisen avun tarpeessa.

Tähän voitaisiin vielä lisätä liittoutuminen oikeiden piirien kanssa eli niiden, jotka aidosti etsivät Herraa (2.Tim. 2:22). Ilmestyskirjan mukaan eskatologinen Babylon, joka on kuvattu esim. Ilmestyskirjan 18. luvussa, on nimenomaan jättiläismäisen laaja taloudellinen järjestelmä, joka on epävanhurskas ja sellaisena Jumalan tuomion alla. Mietittäväksi jää se, mitä Jeesus ilmestyksessään Johannekselle tarkoitti käsitteillä "pyhien kärsivällisyys ja usko" (Ilm. 13:10)?

Kolme piirrettä ajastamme

Hereettinen imperatiivi

Lesslie Newbiginin mukaan myöhäismodernin ajattelun olennaisin piirre on luottamuksen menettäminen kaikkia universaaleja totuuksia kohtaan. Esimodernissa yhteiskunnassa heresia oli aina vähemmistöilmiö. Myöhäismodernissa kulttuurissa taas ilmenee se radikaali piirre, että enää ei ole olemassa mitään sellaista, jota sanan perinteisessä mielessä voitaisiin kutsua harhaoppiseksi eli hereettiseksi. Päinvastoin, jokaisen yksilön oletetaan olevan hereettinen eli hänen oletetaan valitsevan tai rakentavan itse oman totuuskäsityksensä. Hänen mukaansa ihmiset elävät tällöin hereettisen imperatiivin (heretical imperative) alaisina.

Newbiginin mukaan kulttuurille myöhäismodernissa kontekstissa on ominaista, että alue, jolla yksilö on vapaa tekemään omia valintoja, on valtavasti laajentunut. Yksilö päättää, mihin hän uskoo ja miten hän käyttäytyy. Siksi on luonnollista, että uskonnollisten kysymysten alueella vallitsee hereettinen imperatiivi. Ihmisten liikkuma-alue on yhtenäiskulttuurin murentuessa laajentunut merkittävästi myös ekklesiologisesti. Tämä luo puitteet seurakunnallisen toiseuden ilmenemiselle. Esim. Neil Colen orgaanisen kotiseurakuntaliikkeen kaltainen maallikkoliike on sellainen, jossa jokaisen jäsenen merkitystä ja autonomista toimijuutta pidetään tärkeänä ja siihen jopa kannustetaan. Tämä haastaa perinteisen papistokeskeisen työntekijänäkemyksen. Ratkaisevaksi tekijäksi suhteessa Newbiginin hereettiseen imperatiiviin nousee Colen ajattelussa kristosentrinen motiivi Jeesuksen persoonan keskeisestä merkityksestä (”kuka Jeesus on sinulle?”), mikä ohjaa valintoja ja ratkaisuja yksilön elämässä. Tässä mielessä Colen ajattelu on individualistista: yhteisö koostuu jäsenistä, jotka ovat vastanneet tähän kysymykseen omaehtoisesti, mutta kuitenkin samalla tavoin. "Ylhäältä päin annetut” mallit eivät enää toimi, vaikka yhteisö onkin (ainakin uskon ydinkohdissa) hyvin homogeeninen.

Hereettinen imperatiivi tulee Colen ekklesiologiassa esille myös siinä, että hän kyseenlaistaa ajatuksen siitä, että kristittyjen kokoontumisissa Jumalan läsnäolo automaattisesti sisältyisi seurakunnan määritelmään. Hänen mukaansa tällaista automaatiota ei ole, vaan Pyhän läsnäolo on seurausta oikeasta vastauksesta kysymykseen ”kuka Jeesus on sinulle?” Hereettinen imperatiivi näkyy myös kysymyksessä pyhän ja sekulaarin välisen rajan häviämisestä seurakunnan voidessa käytännössä kokoontua missä hyvänsä. Colen ajattelun mukaan ei siis ole olemassa mitään erityistä ”pyhää” paikkaa, jossa seurakunnan tulisi kokoontua ollakseen seurakunta sanan täydessä merkityksessä.

Esikonstantinolainen viattomuus

Newbigin hylkää myös ”tuudittautumisen esikonstantinolaiseen viattomuuteen”. Hänen mukaansa on mahdotonta enää palata takaisin alkuperäiseen corpus Christianumiin. Hänen mukaansa tämän sanominen on tärkeää, koska myöhäismodernina aikana kristittyjen piirissä esiintyy pyrkimyksiä anarkistiseen romantismiin. On kristittyjä, jotka haluavat elää koko ajan protestissa julkiseen valtaan. He samaistavat kristinuskon kaikenlaisen vallan vastustamiseen, koska valta heidän mukaansa aina merkitsee vallan väärinkäyttöä. Cole itse kertoo esimerkin siitä, miten termillä ”housechurch” voi olla USA:ssa myös sellainen maine, että siihen kuuluu vihaisia ja sopeutumattomia ihmisiä, jotka varastoivat aseita koteihinsa. Jos siis konstantinolaisen aikakauden tapa toimia ei enää kelpaa malliksi, yhtä vähän sellaisena voi toimia varhaiskirkon esikonstantinolainen viattomuus. On aiheellinen kysymys, edustaako kotiseurakuntaliike tällaisia ”anarkistis-romantistisia” pyrkimyksiä? Onko Colen edustaman orgaanisen seurakuntanäkemyksen taustalla pyrkimys päästä eroon vääräksi koetusta vallankäytöstä kirkollisissa rakenteissa? Toisaalta Colen kehittämää LTG-mallia on epäilty johtavan hengelliseen vallankäyttöön. LTG-ryhmässä näet parin potentiaalinen erilainen arvomaailma voi aiheuttaa väärinymmärrysten lisäksi ahdistusta. Ajatus vallankäytöstä ja sen turmelevasta vaikutuksesta on tyypillinen myöhäismodernina aikana. Michel Foucaultin mukaan yhteiskunnan toimintaan liittyy aina väärää vallankäyttöä ja alistamista. Feministisen näkökulman mukaan vallan ja vallanhalun suhde on tyypillinen postmoderni aihe.

Eräänlaista pyrkimystä esikonstantinolaiseen viattomuuteen edustaa myös Colen pyrkimys eroon perinteisestä tavasta toteuttaa seurakuntaa ja tehdä hengellistä työtä. Tämä tulee esille erityisesti Colen seurakuntanäkemyksen kriittisessä lähtäkohdassa, jonka mukaan suuri osa nykypäivän ihmisistä on kyllä kiinnostunut Jeesuksen persoonasta, mutta ei halua sitoutua kirkossa käymiseen. Samoin välinpitämätön tai vieroksuva suhde rahaan ja muihin materiaalisiin resursseihin edustaa tätä samaa pyrkimystä.

Kotiseurakuntaliikkeen kaltaiset uskonnolliset liikkeet perustelevat missiotaan usein ajatuksella ”paluusta alkuseurakuntaan”, mikä nähdään itseisarvona. Tällaista orientaatiota voidaan pitää pyrkimyksenä esikonstantinolaiseen viattomuuteen. On mielenkiintoista huomata, että Cole ei juurikaan käytä perinteistä ”takaisin alkuseurakuntaan”-argumenttia perusteluinaan omalle seurakuntanäkemykselleen. Hänen perustelunsa ovat pragmaattisia ja liittyvät seurakunnan ulospäin suuntautumiseen ja sen kykyyn huolehtia jäsenistään. Nämä hän perustelee raamatullisin argumentein, mutta vetoaa ensin ajankohtaisiin tarpeisiin.

Jälkitunnustuksellisuus

Konstantinolaisen käänteen raukeamisen myötä kristillistä uskoa ei enää liitetä johonkin ”uskomisinstituutioon” kuulumiseen. Toisaalta voidaan puhua läntisen kulttuurin irtiotosta suhteessa kristilliseen perinteeseen. Tunnustuksellisuuden korostamisen aika näyttää olevan ohi. Tilalle on tullut väljempi, osin jopa epämääräinen oppi, joka korostaa tunnetta ja henkilökohtaista sitoutumista. Protestantismi on siirtymässä kohti jälkitunnustuksellisuutta.

Eräänä jälkitunnustuksellisuuden piirteenä mainitaan opin hylkääminen. Moraalin ja elämänhallinnan kysymykset ovat monille ryhmille keskeisempiä kuin opilliset pohdinnat. Jälkitunnustuksellisuus ja uushelluntailaisuus tai karismaattisuus kietoutuvat monesti käytännössä yhteen. Tätä edesauttaa näihin suuntauksiin sisältyvä kokemuksellisuuden painotus ja opillisten muotoilujen vierastaminen. Käytännössä tämä ei kuitenkaan tarkoita täydellistä opin puutetta. Kyseessä on pikemminkin historiallisen analyyttisen ajattelun hämärtyminen tai jopa sen puute. Omien opillisten ratkaisujen uskon ja etiikan alueella ajatellaan nousevan suoraan Raamatusta, eikä nähdä sitä, miten aikaisemmat tulkinnat ohjaavat itse kunkin raamatuntulkintaa. Tällä tavoin oma oppi, oma raamatuntulkinta ja Raamattu sinänsä mielletään samaksi asiaksi.

Jos jälkitunnustuksellisuus haastaa tunnustuskunnat ja perinteisen käsityksen kristillisestä opista, seurakuntien riippumattomuus tekee sen kirkkokunnille hallinnollisina yksikköinä. Orgaaniset kotiseurakunnat eivät välttämättä kuulu mihinkään kirkkokuntaan, vaan ovat hallinnollisesti itsenäisiä ja irrallisia, vaikka olisivatkin osa laajempaa, kansainvälistä liikettä. Jälkitunnustuksellisen ajan seurakunta muotoutuu sellaiseksi, miksi sen jäsenet ja johtajat sen haluavat. Sillä voi olla määritelty oppi, mutta se ei kuitenkaan kuulu mihinkään tunnustuskuntaan. Kuvaus jälkitunnustuksellisuudesta sopii hyvin Colen edustamaan orgaaniseen seurakuntanäkemykseen, jossa seurakunta nähdään nimenomaan paikallisena lähiyhteisönä. Sitä ei hahmoteta minkään tunnustuskunnan kautta, vaan verkostomaisen liikkeen osana.

Kirjallisuutta

Cole Neil
2005            Orgaaninen seurakunta (Itätuuli-Kustannus, Salo), alkuperäisteos Organic                             Church: Growing Faith Where Life Happens (Jossey-Bass, San Francisco, CA).

Keskitalo Jukka

1999           Kristillinen usko ja moderni kulttuuri, Lesslie Newbiginin käsitys kirkon missiosta modernissa länsimaisessa kulttuurissa (Suomalainen teologinen kirjallisuusseura, Helsinki).

McGrath Alister E.

2000            Modernin teologian ensyklopedia (Kirjapaja, Helsinki).

Vähäkangas Mika

2009            Maailmanlaajuinen kristinusko, teoksessa Luterilaisen Suomen loppu? Kirkko ja monet uskonnot, toim. Jyrki Komulainen & Mika Vähäkangas (Edita, Helsinki).

Sisäiset rakenteet

"Kun kaikki perustukset revitään, mitä voi vanhurskas tehdä?"

Hiljattain eräässä lounastapaamisessa keskustelimme kirkon nykytilanteesta. Ateriakumppanini puki minulle sanoiksi oman näkemyksensä kirkon nykytilanteesta sanomalla "kompassin neulan pyörivän päämäärättömästi sinne tänne". Kirkon johto antaa keskenään ristiriitaisia lausuntoja asioista, joiden Raamatun valossa pitäisi olla päivänselviä. Raamatullista ilmaisua lainatakseni, pasuuna ei enää anna selvää ääntä. Nykyään tuntuu yhä useammin siltä, ettei se anna oikein mitään ääntä. Tilalle on tullut suuri hämmennys ja äänettömyys. 

Keskustelimme sitten siitä, että miten toimia kristittynä tilanteessa, jossa vanhat, perinteiset rakenteet horjuvat ja hajoavat. Tämähän on ollut traditionaalisen kristinuskon tilanne länsimaissa jo pitkään. Paine ei ole tullut vain ulkoapäin, sekulaarin ja pakanallistuvan kulttuurin taholta, vaan ennen kaikkea perinteisten kirkkojen sisältä päin. Olemme uudenlaisessa lähetystilanteessa, jossa meillä ei enää ole perinteistä kristillistä yhtenäiskulttuuria turvanamme. 

Minä esitin omana näkemyksenäni, että meidän tulisi varustaa kristityt sisäisesti sellaisilla hengellisillä rakenteilla, että he kykenevät toimimaan tarvittaessa vallitsevien rakenteiden keskellä ikään kuin niitä ei olisikaan. Ennen kaikkea he kykenevät operoimaan hengellisessä työssä täysin näiden sisäisten hengellisten rakenteiden varassa, ilman mitään ulkopuolisia, materiaalisia resursseja ja tukia. 

Luulen, että nykyisessä tilanteessa (erityisesti luterilaisen kirkon sisällä, mutta muutenkin) tällainen varustustyö on Kristuksen ruumiin suurimpia tarpeita. Tämä varustaminen liittyy sellaisiin asioihin kuin mikä on aito Jumalan lapsen identiteetti tai millainen on Jeesuksen opetuslapsen mandaatti toimia Hengessä tai millainen on raamatullinen elämäntapa?

Ennen kaikkea tämä liittyy Jeesuksen nimen arvovaltaan, sen tunnustamiseen ja käyttöön. Jos otamme todesta Raamatun esittämän maailmankuvan näkymättömän maailman hengellisine todellisuuksineen, Jeesuksen nimi on Uuden testamentin ilmoituksen mukaan ainoa toimiva auktoriteetti tässä tilanteessa.

Muutos ja haaskaus

Muutos

Markuksen evankeliumin 14. luvun alussa kerrotaan siitä, miten Jeesus istuu aterialla Betaniassa Simonin luona, jota kutsutaan Spitaaliseksi. Todennäköisesti mies on eräs niistä, jotka Jeesus oli parantanut spitraalista. Mooseksen lain mukaisesti papeille näyttäydyttyään hän asettui asumaan taloonsa, joka hänellä oli ilmeisesti ollut omistuksessaan koko spitaalisen jaksonsa ajan. Joku toinen, ehkä joku sukulaisista, oli tuona tautiaikana isännöinyt taloa ja kun Simon oli todettu terveeksi hän palasi takaisin taloonsa.

Jumalan työ saa joskus aikaan vallankumouksellisia muutoksia kokonaisten yhteisöjen elämässä. Evankeliumi on siitä vaarallista räjähdysainetta, että et voi koskaan etukäteen ennakoida, missä sen vaikutukset järisyttävimmin tuntuvat. Kun joku ihminen parantuu, vapautuu ja uudistuu, sen vaikutukset ovat radikaalit, eivätkä ne rajoitu vain tuon yksityisen henkilön elämään. Ne vaikuttavat tavalla tai toisella koko yhteisön elämään.

Simonin ja hänen sukunsa kohdalla muutokset ovat saattaneet vaikuttaa sosiaalisiin suhteisiin, valta-asetelmiin ja arvostuksiin. Hyljeksitty, jopa tuomittu ihminen saakin takaisin oman ihmisarvonsa ja asemansa yhteisössä ja sosiaalisten suhteiden verkostossa. Spitaalin poistuttua hän kykeneekin ja ennen kaikkea on oikeutettu ottamaan taas hallintaansa omaisuutensa. Joskus tämä saattaa merkitä jonkun toisen arvon alenemista muiden silmissä, jopa salaisen tai julkisen hyväksikäytön loppumista.

Jumalan muuttava työ asettaa aina asiat oikeille paikoilleen ja oikeisiin suhteisiin toisiinsa nähden. On yhteisön ja sen ihmisten vastuulla, miten tähän Jumalan armotytöhön suhtaudutaan. Jumalan silmissä merkittävintä oli se, että Simonin talosta saattoi tulla paikka, jossa Hänen Poikansa saattoi vierailla.


Haaskaus

Simonin taloon oli tullut myös nainen, jonka nimestä, henkilöstä ja historiasta emme tiedä mitään varmaa. Hänellä näyttää olleen vain yksi ainoa aikomus miksi tulla paikalle. Hänellä oli mukanaan alabasteripullo täynnä kallista ja hyväntuoksuista nardusöljyä. Pullo oli kallisarvoisuudestaan huolimatta kertakäyttöpullo, jonka tuotteen sai esille vain särkemällä sen. Kun tämä tapahtui voiteen suorastaan huumaava tuoksu täytti koko talon.

Tämän jälkeen mitään ei ollut enää tehtävissä. Koko kallisarvoinen öljy oli nyt käytettävä hyödyksi parhaalla mahdollisella tavalla ja näin nainen teki. Hän voiteli Jeesuksen pään tuolla nardusöljyllä. Teko oli suorastaan häkellyttävän intiimi, jonkun mielestä varmasti sopimatonkin. Jeesus ei kuitenkaan torjunut tekoa, eikä halveksinut sitä, vaan salli sen tapahtua. Kaiken päätyttyä Jeesus vielä sanoi, että missä ikinä evankeliumia julistetaan, tullaan myös se, mitä nainen teki mainitsemaan hänen muistokseen.

Tämä on mielenkiintoista ja se liittyy nähdäkseni tähän haaskaukseen. Jotkut läsnäolijoista näet pitivät naisen tekoa varmasti sentimentaalisuutensa takia sopimattomana ja tunkeilevana, mutta myös tuhlauksena, jopa "haaskauksena". Paheksuvissa kommenteissa oli mukana aimo annos taloudellista hyötyajattelua. Kyseessä oli tavallisen miehen vuoden palkkaa vastaava summa. Kyllä mille ministrylle tahansa olisi kelvannut moinen summa - olihan kyse Herran työstä!

Kuitenkin juuri siinä, mitä ymmärtämättömät ja maalliset ihmiset kutsuivat haaskaukseksi, olikin kyse Jumalan valtakunnan kovasta ytimestä. Vai mitä sanotte Taivaallisesta Isästä, joka antaa rakkaan Poikansa tänne maan päälle, elämään ihmisenä, kuten kuka tahansa meistä (ainoa mitä uskontunnustus lausuu Jeesuksen maanpäällisistä 33 vuodesta on "...kärsi Pontius Pilatuksen aikana...") ja lopulta kuolemaan rikollisille tarkoitetun kuoleman meidän jokaisen syntien tähden? Ajallisesta, maallisesta ja materialistisesta vinkkelistä katsottuna koko Jeesuksen elämä oli yhtä isoa haaskausta. Vasta tästä perspektiivistä naisen hämmentävä teko asettuu oikeisiin mittasuhteisiin.

Jumalan valtakunta on sekä pyhän haaskauksen että pyhän huolettomuuden valtakunta. "Älkää murehtiko mitä söisitte ..."

Läheisyysperiaate

Sinulle, joka pähkäilet mielessäsi mikä on Jumalan tahto elämässäsi: lue Miika 6:8.

"Hän on ilmoittanut sinulle, ihminen, mikä on hyvää. 

Mitä muuta Herra sinulta vaatii, 

kuin että teet sitä, mikä on oikein, 

rakastat laupeutta ja vaellat nöyrästi Jumalan edessä?"

Kun mietin omaa vaellustani viimeisen vuoden ajalta, huomaan Herran toistuvasti muistuttaneen minua pitämään erityistä huolta lähimmistä ihmissuhteistani. Tärkeimmät vastuuni ovat lähelläni ja niistä minun on erityisesti huolehdittava. Olen entistäkin ihastuneempi Neil Colen kirjassaan Orgaaninen seurakunta (Itätuuli-kustannus, 2007) esittämään periaateeseen siitä, että se, mikä toimii hyvin pienessä mittakaavassa, toimii hyvin suuremmassakin - mutta ei koskaan päinvastoin. 

Tämä on eräs tärkeimpiä hengellisen elämän periaatteita, mutta niin helposti monet meistä hukkaavat sen. Et voi rakentaa suurta liikettä sellaisten periaatteiden varaan, jotka eivät ensin (koetellusti ja todistetusti) toimi pienemmässä lähiyhteisössä. Paavali asettaa erääksi tärkeäksi kriteeriksi seurakunnan kaitsijalle sen, että hän ensin huolehtii oikein lähimmistä ihmissuhteistaan (so. perheestään) ja niihin liittyvistä vastuistaan.

On siis olemassa pyhä, raamatullinen subsidiariteettiperiaate. Ehkä meidänkin olisi parempi alkaa hahmottamaan ajatusta seurakunnasta tämän läheisyysperiaatteen kautta. Uusi testamentti nimittäin tekee niin. Se ei puhu seurakunnasta tunnustuskuntapohjaisesti - paitsi tietysti yhden ainoan Kristuksen ruumiin yhteyden ymmärtämisen kautta. Sensijaan seurakunnasta puhutaan "Jumalan perheväkenä" (Ef. 2:19).

-------

”Subsidiariteetin perusajatuksena on se, että pienet yksiköt ovat jossain mielessä jo luonnonoikeudellisesti paremmin soveltuvia hoitamaan niille sopivia erityistehtäviä kuin kokonaisvaltio.” Risto Saarinen, Johdatus ekumeniikkaan (Kirjaneliö, 1994, s. 202).

Jeesuksen kovat sanat

Muistan joskus 90-luvulla ollessani erityisnuorisotyöntekijänä törmänneeni kahteen näkemykseen vapaaehtoistyöstä. Toisen mukaan vapaaehtoistyöllä on suuri merkitys työntekijän omalle raittiudelle, selviämiselle ja pystyssä pysymiselle. Se oli ikään kuin jatkettua sosiaalityötä. Toinen näkemys taas oli ammattimaisempi ja realistisempi. Siinä oli kyse aikuisen ihmisen motivoitumisesta ja sitoutumisesta vapaahtoiseen auttamistyöhön, jolloin ero työntekijän ja autettavan välillä oli selvä.

Yllättäen samanlaiseen ilmiöön törmää kristittyjen keskuudessa, kun on kyse muiden valmentamisesta, tukemisesta ja sponssaamisesta eteenpäin. Silloin tällöin herää kysymys siitä, onko tällä kaikella oikeasti hyötyä valtakunnan kannalta vai ajatellaanko suurimman hyödyn saajan olevan henkilö itse? Itse olen vuosien mittaan pyrkinyt suurempaan tarkkuuteen tässä. Kun katson elämääni taaksepäin, mietin entistä tarkemmin kuinka "leiviskääni" käytän.

Jeesuksen sanat ovat välillä kovia sanoja meidän kuulla. Sille, jolla jo on annetaan vielä lisää niin että hänellä on yllin kyllin, kun taas siltä, jolla ei ole mitään, otetaan sekin vähä pois. (Ks. Matt. 13:12.) Kyse on sitoutumisesta, motivaatiosta ja opetettavana olemisesta. Nämä Jeesuksen periaatteet eivät oikein sovi yhteen meidän pohjoismaisen hyvinvointivaltioajattelumme kanssa.

Kuitenkin minä olen vastuullinen siitä, mihin käytän rahani, aikani ja taitoni halutessani nostaa muita eteenpäin. Samoin toinen osapuoli on vastuullinen siitä, onko hän sitoutunut, motivoitunut ja opetettavissa.

Mihin yhteytemme kristittyinä perustuu?

Luukkaan evankeliumin 8. luvun alussa kerrotaan Jeesuksen seuraajista, kahdestatoista opetuslapsesta ja muutamista naisista, jotka palvelivat heitä varoillansa. Kaikkia näitä Jeesuksen seuraajia yhdisti Luukkaan mukaan yksi asia; heidät oli parannettu erilaisista sairauksista ja vapautettu riivaajahengistä.

Kun tällainen pelastuskokemus on yhteinen, se yhdistää ihmisiä toisiinsa ja Kristukseen enemmän kuin mikään muu. Tällaisessa yhteisessä tietoisuudessa häviävät tunnustuskuntien, traditioiden, etnisten taustojen ja kulttuuristen tapojen rajat. Tuskin mistään Uudesta testamentista löydämme yhtä voimakasta kuvausta Kristuksen ruumiin yhteydestä, joka perustuu tällaiseen yhteiseen kokemukseen parantumisesta ja vapautumisesta.

Reformaation juhlavuosi

Ensi vuonna vietetään ns. reformaation juhlavuotta, kun tulee kuluneeksi 500 vuotta jotain siitä, kun Martti Luther julkaisi 95 teesiään (31.10.1517). Jonkun verran käytiin keskustelua siitä, ettei kovasti korostettaisi tuota sanaa "uskonpuhdistus", vaan puhuttaisiin poliittisesti korrektimmin reformaatiosta. Tämän sanan merkitys kun on enemmänkin uudistamiseen viittaava, kuin jonkun entisen kumoamista ja syrjäyttämistä tarkoittava.

Nykytutkimuksen mukaan enää ei korostetakaan Lutherin, Calvinin ja Zwinglin ajattelun ainutlaatuisuutta ja uudistuksellisuutta. Monen tutkijan suulla puhutaankin nyt myöhäiskeskiajan ja uuden ajan alun muutoksista liukumana, joka alkoi 1400-luvulla ja päättyi vasta 1600-luvulla. Nyt Luther & co kuvataan keskiajan katolisesta teologiasta, filosofiasta ja mystiikasta vahvoja vaikutteita imeneinä teologeina. Koko prosessissa onkin kyse katolisen kirkon pitkästä sisäisestä muutoksesta, joka alkoi jo 1200-luvulla ja huipentui Trenton konsiilissa (1545-1563). Samaan hengenvetoon on myös kyseenalaistettu koko vastauskonpuhdistuksen (counter-reformation) käsite, joka nähdään ennen kaikkea katolisen kirkon omana sisäisenä muutosprosessina. Samassa hengessä ovat jotkut tutkijat puhuneet jopa katolisesta reformaatiosta (Catholic reformation) tai katolisesta uudistumisesta (Catholic renewal).

Monet keskiajan katolisen ajattelun piirteet vaikuttivat uuden ajan alussa sekä uudistuvaan katoliseen ajatteluun että protestanttiseen hengellisyyteen. Protestanttisista kirkkokunnista erityisesti anglikaanikirkko ja luterilaisuus saivat voimakkaita vaikutteita keskiajan katolisuudesta. Calviniin ja Zwingliin verrattuna Luther saattoi olla kritiikissään ärhäkkä, mutta hänen näkemyksensä ehtoollisesta, pappisjohtoisuudesta ja vaikkapa kirkkoarkkitehtuurista olivat vanhaa perinnettä (lue: katolista) säilyttävä. Yli 15 vuotta augustinolaisveljenä olivat jättäneet jälkensä hänen ajatteluunsa. Itse asiassa monet hänen ajamansa kirkolliset uudistukset kertoivat muutoksista, jotka olivat alkaneet jo aiemmin katolisen kirkon ja jopa hänen oman sääntökuntansa parissa. Esimerkiksi sekä Lutherin uskonpuhdistus että Trentossa kokoontunut katolisen kirkon konsiili vain vahvistivat seurakuntapapiston tehtäviä ja erityisesti heidän rooliaan ehtoollisen jakajina.

Ymmärtäkää minut nyt oikein. Minulla ei ole mitään vaikeuksia ottaa vastaan tällaisia tutkimustuloksia. Vaikka monessa kohtaa arvostankin Lutheria, niin hän (sen enempää kuin Calvin tai Zwinglikään) ei edusta minulle mitään itsessään pyhää tai koskematonta ja lähtökohtaisesti tutkimuksen yläpuolelle asettuvaa. En myöskään ajattele, että Lutheria olisi aina tulkittava ikäänkuin jälkijättöisesti, valjastaen hänet aina automaattisesti puolustamaan jotain sellaista "uskonpuhdistuksen perintöä", minkä olemme itse valmistaneet itsellemme. Tällainen menettely ei yksinkertaisesti sido minua. Uskonpuhdistuksen "neljäs haara", anabaptistit, jolle nykypäivän vapaat suunnat ja uudet seurakunnat ovat paljossa kiitollisuudenvelassa, edustaa minulle sitä, johon haluan samastua.

Tältä pohjalta tuon esille seuraavaa. Wolfgang Simson on eri yhteyksissä käyttänyt käsitettä "kirkkokuntalaisuuden henki" (denominational spirit) kuvaamaan sitä vallitsevaa paradigmaa, joka on ominaista kaikille historiallisille tunnustuskunnille. Kyse on kirkollisen organisaation tavasta ajatella, toimia ja kontrolloida ympäristöään. Tässä suhteessa luterilaisuus ei juurikaan ole eronnut emokirkostaan (ja jos tutkimus pystyy osoittamaan, että monet luterilaisuuden vaalimista hengellisistä aarteista eivät loistakaan poissaolollaan katolisuudesta, niin luterilaisuus on kieltämättä heikoilla jäillä). Sen tapa suhtautua toisinajattelijoihin muistuttaa nimittäin siinä määrin paavin kirkkoa, että kyse näyttää olevan samasta vanhasta roomalaisen hallintokulttuurin alkujuuresta. Olisiko uskonpuhdistuksessa siis todellakin kyse "vain" kirkollisen organisaation omasta sisäisestä prosessista, jonka (vuosisatojen jälkeen) mentyä ohi voidaan palata takaisin päiväjärjestykseen. Kirkkokuntalaisuuden henki elää ja voi edelleen hyvin.

Vaikka myönnänkin, ettei asia suinkaan ole ihan näin yksinkertainen, niin kysyn tarkoituksellisen provosoivasti: "so what?" Se, mitä uskonpuhdistus tai reformaatio nimittäin ei tehnyt, oli seurakunnallisten rakenteiden puhdistaminen ja väitänkin, ettet reformaation juhlavuonna tule kuulemaan yhtään saarnaa tai julkilausumaa tästä aiheesta. Tämä uskonpuhdistus on jäänyt aivan toisten suoritettavaksi. Se on suurelta osin vielä edessäpäin, mutta menossa jo hyvää vauhtia.

Pari ajatusta

Kun katselet jotain todella hyvää pelaajaa, jonka pallonkäsittely näyttää kevyeltä, leikinomaiselta taituruudelta, niin muista, että kaiken tuon takana on vuosikausien harrastuneisuus ja tiukka harjoittelu sekä kurinalainen valmentautuminen, erilaisine kieltäymyksineen myös. Sama pätee ihan todellisella tavalla hengelliseen elämään ja harjaantumiseen siinä. Kyllä, Jumala pelastaa meidät armosta, mutta armoa on myös se, että annamme itsemme kokonaan tälle "uudelle tielle".

-------

Mietin, onkohan oikein rukoilla itselleen opetuslapsia tai kerätä itselleen seuraajia? Ehkä olisikin vain parempi pyytää, että saisi olla Hänen palveluksessaan muiden auttamiseksi eteenpäin samalla tiellä, jolla itse on?

"Olkaa minun seuraajiani, niinkuin minä olen Kristuksen seuraaja", sanoo Paavali. Kyse ei ole Paavalin (tai kenenkään muunkaan Jumalan palvelijan) monistamisesta. Kopiointi on aina aloitettava Originaalista kappaleesta.

Suomalainen blues ja pysähtyneisyyden tila

Kun ajatellaan evankelisluterilaisen kirkon kehitystä viime vuosisadalla, voimme nähdä erään suuren muutoksen alun II maailmansodan jälkeisessä tilanteessa. Jatkosota oli päättynyt ja rintamalta palanneiden miesten joukossa palasivat kotiin myös ns. asevelipapit. Nämä rintamalla palvelleet sotilaspapit olivat korsuissa ja juoksuhaudoissa luoneet toimintamallin, jossa lähestytään suomalaista miestä hänen tasoltaan, omalla tavallaan ja maaperällään. Käytännössä tämä poiki kirkon toimintaan uusia, sosiaalisiin ongelmiin keskittyviä työmuotoja, kuten yhteiskunnallinen työ, perheneuvonta ja tiedotustoiminta. Tästä osaamisesta on sitten vuosituhannen jälkimmaisellä puoliskolla tullut tärkeä osa luterilaisten uskontopalvelujen tuottamista. Ihanteena tässä kaikessa oli kirkko, jossa sen jäseniä ei enää jaettaisi vuosiin ja lampaisiin, pyhiin ja syntisiin, uskoviin ja eikkareihin. Erkki Niinivaaran kulttiteos, Porvoon hiippakunnan synodaalikirjoitus Maallinen ja hengellinen (v. 1952) edustaa tätä kansankirkko-ajattelua.

Kirkon sisällä tämä kehitys merkitsi auttamatta herätyskristillisyyden, tuon anglo-amerikkalaiseksi vaikutteeksi ja siten luterilaisuudelle vieraaksi leimatun suuntauksen polarisoitumista. Erityisesti tämä koski uuspietististä muromalaisuutta eli ns. viidettä herätysliikettä, johon kirkon virallisen linjan nihkeys on heijastunut vaihtelevasti koko 1900-luvun jälkimmäisen puoliskon. Kirkon sisällä tämä poiki erilaista protestia aina 1960-luvulta alkaen, jolloin dogmatiikan professori ja aidosti protestanttinen kirkkovaikuttaja Osmo Tiililä erosi virastaan ja myöhemmin kirkon jäsenyydestä. Suomen teologisen instituutin perustaminen "vahinkoja korjaavaksi" opinahjoksi (oma ilmaisuni) on ollut myös eräs tärkeä merkkipaalu tällä polarisoitumisen tiellä. Kirkon virallisen linjan nihkeyden lisääntyminen tämän vuosituhannen alussa on sitten poikinut erilaista toiminnallista yhteistyötä, yhteisiä kirkkopäiviä ja verkottumista herätysliikejärjestöjen kesken.

Tässä kuvattu tilanne on kärjistynyt, mitä lähemmäs vuosituhannen vaihdetta ollaan tultu; ensin naispappeuskysymyksessä 1970- ja 80-luvulla, sitten kysymyksellä samaa sukupuolta olevien suhteen kirkollisella siunaamisella, sitten tämän suhteen virallistamisella ja nyt arkkipiispankin ajamalla agendalla kristilliseen avioliittoon vertaamisella. Kaikille näille tämän saman prosessin eri vaiheille on ollut (ja näköjään edelleen on) ominaista se, että virallisesti ei myönnetä näillä olevaan minkäänlaista linkitystä keskenään. Kuitenkin käytännössä tämä strategia on ollut nähtävissä ja tämän agendan ajajat käyttävät nyt saavutettuja "etuja" ikäänkuin ennakkotapauksina uusia uria auottaessa.

Herätysliikekenttää tarkasteltaessa merkittävää on ollut herännäisyyden eli ns. körttiläisyyden irtaantuminen tästä genrestä ja muodostuminen osaksi kirkollista valtavirtaa. Herättäjäyhdistyksen 70-luvun voimahahmo Jaakko Elenius on ollut iso vaikuttaja tässä. Mitä Tiililä kirkon toisella laidalla, sitä Elenius toisella puolen. Kun Tiililä kirjoitti, miten kristinuskoa ei voi, eikä saa uudistaa, kuvailee Elenius tilannetta, jossa samaan aikaan kirkossa vietettävän ehtoollisen leivän ja viinin kanssa on lähiökapakassa tarjolla toisenlainen, mutta samaa ideaa ilmentävä ateria, jossa elementteinä ovat olut ja makkara. Asevelipappien linjan looginen jatkumo ja radikaali tuotekehittely oli löytänyt seuraajansa kirkossa. Mission completed.

Niinpä suomalainen hengellisyys - etenkin kirkon piirissä - on nyt juuri tätä. Tämä näkyy vaikkapa helluintailaislähtöisen Lasse Heikkilän Suomalaisen messun eetoksessa. Suomessa jopa helluntailaisetkin ovat lähellä luterilaisuutta (ainakin jos verrataan heitä vaikkapa uuden mantereen uskonveljiinsä) ja vapaakirkolliset jossain kohtaa hyvinkin lähellä körttejä. Suomalainen kristillisyys on aidoimmillaan bluesia, jossa elämän valttikortit ovat aina olleet kourassa ja ne on menetetty, jossa tuijotellaan kasvoja miestenhuoneen peilistä ja jossa armon ovesta viuhahdetaan sisään niin, että viimeisen rihmankiertämän repaleisin lievekin jää vielä kiinni ovenrakoon ikään kuin viimeisenä muistutuksena siitä, että mitään todellista muutosta ei sinussa kurjassa syntisessä kuitenkaan ole tapahtunut.

Tämä monessa mielessä suomalaisen kansanluonteen luonnollisen uskonnollisuuden ilmentymä (jolla sinällään ei tarvitse olla mitään tekemistä aidon Hengen työn kanssa) on synnyttänyt maamme kristillisyyden (ja eritoten kirkollisen sellaisen) piiriin omanlaisensa menestyksen kierteen, jossa köyhäily onkin juuri sitä, mikä parhaiten lyö rahoiksi. Se, mikä on tällaista suomalaista melankolista spiritualiteettia ruokkivaa menestyy parhaiten. Monet (niin artistit kuin puhujatkin) valitsevat tämän tien. Osa sen tähden, että se parhaiten vastaa heidän omia tuntojaan, osa taas sen tähden, että heidät on (alun intoilun ja pelastuksen ilon mentyä ohi) vuosien mittaan pakotettu tuohon muottiin veisaamaan köyhyydestä kerskauksena ja syntisyydestä todellisena hengellisyyden mittarina, osa jopa sen tähden, että annettaessa kansalle mitä se haluaa, ajatellaan parhaiten edistettävän Jumalan valtakuntaa. Joillekin näin käy ihan vain taloudellisten realiteettien takia. Samalla on synnytetty sellainen hengellisen pysähtyneisyyden tila, jossa kaikki uusi edustaa uhkaa ja se ennen pitkää vedetään mukaan kaikki nielevään yhteiskristillisyyden valtavirtaan. Parhaiten kuvitellaan ajettavan Kristuksen asiaa pysyttäytymällä turvallisesti kiinni vanhassa. Kaikki uuden virvoituksen etsiminen tulkitaan edustavan pois pyrkimistä "armon alta".

Kaikki tämä herättää minussa kysymyksen, kuinka paljon tämä ihmisen luonnollinen uskonnollisuus on samassa linjassa aidon Jeesus-uskon kanssa. Jeesuksen kysymys "tahdotko tulla terveeksi?" koetaan loukkaavana tunkeutumisena oman hengellisen elämän alueelle, jossa minut hyväksytään tällaisenani kipujeni kanssa. Mitä jos Jeesus haluaisikin juuri tässä kohtaa tehdä vallankumouksen; omaan osaansa tyytymisen tilalle tuoda kaikki läpäisevän valon, sitä kautta parantumisen ja uudistumisen ja kaiken tämän väistämättömänä seurauksena aloittaa kokonaan uuden vaiheen ihmisen elämässä? Eikö niin, että aina joutuessamme tekemisiin Jumalan kanssa, sen jopa vaarallisena seurauksena voi olla parantuminen? Sanoohan profeetta, että meille "koittaa vanhurskauden aurinko ja parantuminen sen siipien alla" (Mal. 3:20).

Keskustelin hiljattain erään evankelisluterilaisen papin kanssa seurakunnan aidosta dna:sta; millaista sen tulisi olla ja millaista hedelmää sen tulisi tuottaa? Esitin siinä yhteydessä kysymyksen, haluammeko sellaista dna:a, jolla on kyllä hyvä tuntuma luterilaisuuteen ja joka sen tähden oletettavasti menestyy, vai sellaista, joka tuo muutoksen ja varmaan, ainakin alussa, kohtaa vastustustakin, mutta joka pitemmällä tähtäimellä synnyttää jotain uudenlaista hengellisyyttä?

Mitä on radikaali kristinusko?

Nykyään usein puhuttavan ”radikaalista kristinuskosta”. Valitettavan usein tämä ajatus liitetään johonkin ulkonaiseen tyyliin (esim. julistukseen, tapaan rukoilla tai ylistää Jumalaa, pukeutumiseen tms.), jonka mukaisesti käyttäytyvä tunnistetaan sitten "radikaaliksi" kristityksi. On kuitenkin selvää, että kyseessä on merkitykseltään paljon syvempi asia, kuin vain jonkin ulkonaisen tavan tai tyylin omaksuminen. 

 Mutta miten me sitten määrittelisimme ”radikaalin” kristillisyyden? Ensin meidän täytyy tietenkin määritellä termi ”radikaali”. Sanakirjan mukaan radikaalilla tarkoitetaan äärimmäisyysajattelua, yltiöpäisyyttä ja kumouksellisuutta. Kielitieteellisesti se tarkoittaa sanan juurena olevia konsonantteja. Eräs merkitys radikaalille onkin palaaminen alkuperäisille juurille. Etsiessämme radikaalia kristinuskoa meidän on hyvä pitää mielessä nämä merkitykset.

Radikaali kristinusko merkitsee uskomme alkuperäisille juurille palaamista eli Pyhän Hengen ilmoitukseen Raamatun sanassa palaamista. Otetaan esimerkiksi käsite "seurakunta". Meidän on etsittävä sitä merkitystä, miten alkukristityt asian ymmärsivät. Kyse ei ollut hierarkkisesta instituutiosta tai byrokraattisesta laitoksesta, vaan elävästä organismista, pelastuneitten yhteisöstä. Useimmat kielikuvista, joita Uusi testamentti käyttää seurakunnasta ovat orgaanisia (esim. ruumis, morsian, puu ja sen oksat). Silloinkin kun seurakunnasta puhutaan rakennuksena, kiirehditään nopeasti selventämään, että kyse on "elävistä kivistä". 

Ajan ja kulttuurin muuttuessa radikaali, alkupräisiin ja raamatullisiin juuriinsa lujasti ankkuroitunut Jeesus-usko ei muutu. Tämä saa aikaan tavallaan hämäävän ”näköharhan”; kun tuuli kääntyy ja kaikki muuttuu, niin se, mikä vielä jokin aika sitten oli normaalia (esim. seksuaalimoraalin alueella) onkin nyt radikaalia. Sinä et siis muutu, vaan pidät vain kiinni siitä kalliopohjasta, joka sinulla Raamatussa on, mutta maailma ympärilläsi muuttuu (tai paljastaa todelliset kasvonsa) ja saa sinut näyttämään erilaiselta kuin aiemmin. Tämä tilanne saa toiset – valitettavasti – luopumaan periaatteistaan, menemään virran mukana ja hyväksymään asioita, joita vielä joitakin vuosia sitten ei olisi hyväksynyt. Toiset taas pysyvät lujina, pitävät kiinni Sanasta ja Pyhän Hengen todistuksesta (sillä nämä kaksi eivät koskaan ole toisiaan vastaan) ja verkostoituvat entistä tiukemmin niiden kanssa, jotka jakavat heidän kanssaan nämä samat arvot. 

Tässä mielessä olemme radikaaleina kristittyinä äärimmäisyysihmisiä, uskossamme jopa yltiöpäisiä ja tarvittaessa kumouksellisia. Raamatulliselta pohjalta nouseva Jeesus-usko on suhteessa tähän maailmaan aina radikaalia ja aiheuttaa sen keskellä närkästystä ja jopa vihamielisyyttä. Tätä ei tule pelästyä, eikä yrittää välttää, koska kyseessä on vain Jumalan valtakunnan työntekijän luontaisetu, joka oli apostoli Paavalillekin tuttua. Kuitenkin vain tätä kautta voidaan järkyttää saatanan linnoituksia tämän maailman keskellä ja pelastaa ihmisiä pimeydestä sisälle Jumalan valtakuntaan. 

Se Jumalan valtakunta, jota Jeesus julisti on itsessään radikaali ja haastaa tämän maailman järjestelmän. Seurakunta on eräs tärkeä osa Jumalan suunnitelmaa: sen on tarkoitus olla Hänen Poikansa todistaja, kunnes Hän tulee takaisin. Tähän todistajan tehtävään on kutsuttu jokainen Jeesuksen seuraaja ja tälle joukolle Hän on luvannut Pyhän Henkensä voimaksi ja avuksi. 

Mitä tapahtui, mitä tuli tehtyä ja mitä jäi tekemättä?

Ollakseni henkilökohtainen, viime vuosi oli kaikin puolin hyvä vuosi. Omaa hengellistä elämääni ajatellen se oli uudistumisen aikaa. Keskittyminen teologian opiskeluihin on tuntunut hyvältä. Elokuun Ellel-seminaari Lahdessa oli hyvin voimaannuttava kokemus itselleni. Samoihin aikoihin sijoittunut Tyynen meren esirukoilijoiden ryhmän vierailu Lahdessa oli sekin hengellistä inputtia koko yhteisömme elämään antanut juttu.

Koko seurakuntaa ajatellen tuntuu olevan menossa uusi aktivoituminen esirukoukseen kotikaupungin ja kotimaan puolesta. Tämä on synnyttänyt myös uudenlaista verkottumista kotikonnuilla (Kristittyjen yhteistyötoimikunta) kuin myös valtakunnallisesti (Suomen Evankelinen Allianssi). Hyvä niin. Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin - niinkuin on tarkoituskin.

Se mitä jään edelleen kaipaamaan on opetuslapseuttaminen. Olen parissakin yhteydessä aiemmin viitannut siihen kitkeränsävyiseen tosiasiaan, että parhaiten tässä maassa ovat opetuslapseuttamisessa onnistuneet 60-70-lukujen vasemmistoradikaalit, jotka ovat tehokkaimmin siirtäneet oman perintönsä tuleville sukupolville. Valitettavasti he ovat onnistuneet tässä paremmin kuin useimmat kristilliset yhteisöt. Omassa kotikaupungissani törmään jatkuvasti tilanteisiin, jossa pian koittavan edellisen sukupolven johtajien eläköitymisen jälkeen edessä on ammottava kuilu uusien, hyvin varustettujen nuorten johtajien kohdalla.

Kristillisyytemme - niin kotiseurakunnissa kuin perinteisissäkin yhteisöissä - on aivan liian tapahtumakeskeistä. Uskossa oleminen on liian monille edelleen vain "käymistä jossain". Olemme sitouttaneet ihmisiä erilaisten vastuiden kautta toimintaan, ohjelmiin ja rakenteisiin, mutta emme itse Kristukseen. Tämä koskee yhtä lailla ns. orgaanisia kotiseurakuntia kuin isoja kirkkoja (ja kaikkea muuta siltä väliltä).

Mielestäni voisimme olla rohkeita ja keskittyä - jopa toiminnan kustannuksella - opetuslapseuttamiseen. Tärkeämpää kuin mitä kulisseissa tapahtuu, on se mitä tapahtuu ihmisen korvien välissä. En ole viime vuosina nähnyt omalla kotiseudullani kovinkaan montaa uutta LTG-ryhmää syntyvän tai uutta seurakunnan istutusta pantavan alulle.

Olisiko siis aika keskittyä seurakunnan päätehtävään?

Sitaatti Lewisilta

"All find what they truly seek."

(Last Battle)

Ensin ajatus kuulostaa tavanomaiselta, ehkä jopa makunsa menettäneeltä menestysteologialta (vaikka ei ole raamatullisen totuuden itsensä vika, jos se tulee hyväksikäytetyksi). Mutta kun siihen syventyy - sen antaa rauhassa lillua ymmärryksen kielen päällä, sitä mutustelee ja maistelee ja hermeneuttisen kielen avulla edestakaisin kääntelee - se alkaa avautua kuin mitä parhain belgialainen täytesuklaa.

Niin, mitä jos olisikin niin, että juuri kun olet menettämäisilläsi toivosi ja ote ikuiseen lupaukseen lipsahtaa irti ja alkaa hidas, mutta väistämätön luisuminen kohti tavanomaisuutta ja arjen harmautta - "kaikki olikin siis vain tässä" - niin juuri silloin tuo häpeämätön toive kaiken olemisesta totta valaisee hobbitinkolosi läpitunkevalla valollaan, eikä jätä pölyisintäkään nurkkaa rauhaan.

Niin, mitä jos se kaikki - nuo nuoruuden näyt, aikuisiän arvopohjaiset ponnistelut ja keski-iässä tehdyt kipeät päätökset ja elämän ratkaisevat siirrot - olikin totta ja oikein? Mitä jos se mitä kutsuin kutsumuykseksi olikin totta ja elämää hirmuisempi asia? Jospa en olekaan juossut haamujen perässä tai turhaan unelmoinut asioista, joita joskus sitten pidinkin liian suurin itselleni tavoiteltavaksi? 

Mitä jos minulta kysytäänkin vain lujuutta, kestäväisyyttä ja kärsivällisyyttä: "Sanokaa Arkippokselle; ´Katso, että suoritat täysin sen palvelutehtävän, jonka olet Herralta saanut!´" (Kol. 4:17) Siinä vaiheessa kun tietää, että suurin osa matkaa on jo reippaasti takana päin, voi nostaa katseensa, rohkaista itsensä ja sanoa: kaikki lopulta löytävät sen, mitä tosissaan etsivät.

Mutta näin pitkän matkaa kesti ennen kuin ymmärsin sen, että kutsumuksessa ei ole niinkään kyse tehtävistä, urasta, viroista ja muusta sellaisesta (joihin kutsumuksemme niin usein tässä ajassa verhotaan). Kyse onkin Jumalan luomistyöstä: "Jo ennen kuin minä muovasin sinut äidinkohdussa, minä tunsin sinut. Jo ennen kuin sinä synnyit, minä pyhitin sinut ja asetin sinut kansojen profeetaksi." (Jer. 1:5) Kyse on tulemisesta siksi, mitä on tarkoitettu olemaan Kristuksessa.

Kristus itse on nimittäin kaiken keskipiste. Kutsumustani ja sen toteutumista etsiessäni en etsi ketään muuta kuin Häntä itseään - ymmärsin sitä itse tai en. Ja kun katseeni sitten on kokonaan kiinnitetty Häneen, silloin käy toteen Paavalin sanat häntä kritisoineille korinttilaisille: "...siitä minä hyvin vähän välitän, tuomitsetteko te tai jokin ihmisten tuomioistuin minut. En itsekään tuomitse itseäni. Minulla ei ole mitään tunnollani, mutta ei minua sen perusteella ole vanhurskautettu, vaan minun tuomarini on Herra." (1.Kor. 4:3-4)

Jouluaaton ajatuksia

Nykyään puhutaan paljon "pyhän perheen pakolaisuudesta". Siitä haetaan analogiaa siihen pakolaistulvaan, jonka kohtaamme ympärillämme. Nämä ihmiset ovat hädässä ja apumme tarpeessa. Erilainen rikollinen käyttäytyminenkin selitetään tällä: ihmehän olisikin, ellei noista oloista lähtenyt...

Jostain syystä tämän kaiken rinnastaminen Vapahtajamme "pakolaisuuteen" tai "maahanmuuttajuuteen" ei vain oikein toimi.

Sitä olen hiljaa mielessäni vain ruvennut miettimään, että milloin kantasuomalainen syrjäseudulla tai metropolialueella elävä syrjäytymisvaarassa oleva pätkätyöläinen tai pitkäaikaistyötön, joka kokee omaa lähiympäristöään rajusti muuttavat asiat uhaksi ja pelkoa aiheuttavaksi, aletaan nähdä uhrina? Tähän astihan häntä on lähinnä syrjitty ja jopa syyllistetty omasta rehellisestä kokemuksestaan ja omien tuntojensa julkituomisesta. Kuka ryhtyisi puhemieheksi ja edunvalvojaksi tälle tavalliselle suomalaiselle?

"Heille ei ollut sijaa majatalossa", vedotaan ihmisten tuntoihin. Mutta kuuluisiko evankeliumi tälle junttisuomalaisellekin, vaikkei se niin kovin trendikästä olisikaan?

-------

Kävin eilen illalla katsomassa uusimman Tähtien sota-elokuvan. En ala kirjoittamaan mitään syväluotaavaa arviointia siitä (ainakaan vielä), vaikka tämä uusin uskontokasvatuksen päivitys sen ansaitsikin. Totean vain, että elokuvana se on vähintäänkin hyvä, ellei jopa loistava. Nostan siitä esille yhden teeman, joka jäi erityisesti askarruttamaan mieltäni.

Miksi isät ja pojat lähtevät eri teille?

Onko myöhäismodernissa kulttuurissamme jokin erityinen kapinallisuuden siemen tai separatistinen dna, joka vaikuttaa jopa sukupolvien ketjussa? Ainakin eräs II maailmansodan jälkeen syntyneen länsimaisen nuorisokulttuurin perusominaisuus on aina ollut kapina. Se piirre näkyy jopa erilaisten alakulttuurien suhteessa emokulttuureihin, ajatellaanpa vaikka perinteisiä työväenluokkapohjaisia nuorisokulttuurisia tyylejä (ns. "kovis"-kulttuureja), kuten rockereita, rasviksia ja skinejä tai hippiliikettä keski- ja yläluokan materialistisia arvoja vastustavana vaihtoehtoliikkeenä.

Onko peräti niin, että tämä "isät vastaan pojat"-kuvio edustaa jotain sellaista, mikä liittyy länsimaiseen kulttuuriin ja sen juuriin jossain hyvin syvällä yhteisessä tietoisuudessamme? Vai onko kyseessä vain elokuvan tekijöiden omasta kokemuksesta? Viittasin jossain aiemmassa postauksessani siihen masentavaan tosiasiaan, johon olen havahtunut nyky-Suomessa: 60-luvun vasemmistolaiset opiskelijaradikaalit (joista monista tuli sitten maamme johtavia poliitikkoja ja mielipidevaikuttajia) ovat parhaiten onnistuneet siirtämään oman perintönsä seuraaville sukupolville.

Jos näin olisikin, niin eikö se juuri vahvista tuon edellä kuvatun? Syntiinlankeemuksen seurauksista kyse on joka tapauksessa, koska Jeesuksen ja Hänen Taivaallisen Isänsä välisestä suhteesta saamme evankeliumeista kuvan, jota leimaa Isän puolelta hyväksyntä ja tunnustuksen antaminen, Pojan puolelta kunnioitus ja Isän tahtoon alistuminen. Juuri nämä elementit kun usein puuttuvat kulttuuristamme.

Neljäntenä adventtina

Kun katson maailmaa ympärilläni, näen miten Raamattua käytetään edistämään jotain poliittista agendaa tai puolustamaan jotain uskonnollista tai kulttuurista traditiota. Kuitenkin tosiasiassa kristillinen usko on perimmäiseltä olemukseltaan hyvin huono taipumaan tällaiseen käsittelyyn. Raamattu on hyvin huono rakennusaine maanpäällisen paratiisin rakentamiseen ihmisvoimin. Ajattelepa vaikka Vuorisaarnaa; siitä ei yksinkertaisesti ole miksikään yleiseksi yhteiskuntaetiikaksi. Se on siihen tarkoitukseen liian radikaalia ja yksioikoista ja kuitenkin juuri siinä on parhaalla mahdollisella tavalla kuvattu taivasten valtakunnan etiikka ja moraalioppi.

Samaan aikaan kun aikamme kulttuurisen tsunamin keskellä puolustelemme omaa kristillistä perinnettämme, meidän on hyvä ymmärtää, että tosiasiassa usko Jeesukseen edustaa aivan jotain muuta. Se edustaa meidän maailmallemme kuolemaa, mutta myös ylösnousemusta. Sen, mikä on tähän vanhaan maailmaan kuuluvaa ja sen hengen mukaista, tulee kuolla. Ylösnoussut uusi Hengen todellisuus edustaa kaikkea sitä, mikä on toisesta maailmasta, mikä on vierasta ja jopa vastenmielistä tämän maailman arvoille ja sen agendalle. On uusi maailma, uudet taivaat ja uusi maa, jossa vanhurskaus asuu (eikä enää muistoja tai jälkiä entisestä lankeemuksesta). Siinä on oikea identiteettimme.

Tätä taustaa vasten meidän on tarkasteltava kaikkea sitä, mitä maailmassamme tapahtuu, mitä ja millaisia asioita me haluamme edistää ja mihin panna turvamme. Miten nimittäin käykään kaikelle tälle vaalimallemme aineelliselle ja tämän puoleiselle (oli se sitten inhimillisesti katsottuna kuinka "hyvää" tahansa) kun sitä tuosta iankaikkisuusperspektiivistä arvioidaan? Ymmärrämme, että tällä maailmalla ja sen hyvyydellä on arvonsa (jonka puolesta kannattaa taistellakin), mutta on kuitenkin olemassa, Paavalia lainaten, "todellisuus ja sen varjo".

Itse asiassa (edelleen Paavalia lainaten) tämä aito todellisuus on meille nyt (vielä) näkymättömissä, mutta sen aitous on vahvempaa kuin tämän (meille nyt) näkyvän maailman luonto. On olemassa suuri vaara (joka edelleen on hyvin ajankohtainen) rajoittaa evankeliumi ja sen vaikutukset koskemaan vain oman aikamme inhimillistää hätää ja kärsimystä ja sivuuttaa kokonaan se, mikä on iankaikkista ja pysyvää, nimittäin ihmisen kuolematon sielu. Mitä hyötyä olisi kaikesta kulttuurisesta erinomaisuudestamme tai traditiomme loitokkuudesta, jos se "loppupelissä" osoittautuisikin vain tähän aikaan rajoittuvaksi?

Muuan toteutunut ennustus

 Olen joskus aiemmin viitannut siihen terävään analyysiin, jonka löysin erään kaverin fb-päivityksestä. Kyse on "pelkän" uskon opettamisen turmiollisuudesta ja enemmän käytäntöön varustavan valmennuksen välttämättömyydestä. Tuo kirjoitus sisältää myös meidän tilanteeseemme sopivan ennusteen (jonka kanssa kuvan henkilöillä ei ole mitään tekemistä).

"In fact, Ken Ham ... found that young Christians who faithfully attended Bible classes were actually more likely to question the authority of Scripture, more likely to defend the legality of abortion, same-sex marriage, and premarital sex, and more likely to leave the church."

Tämä herättää monia ajatuksia. Miksi käy juuri päinvastaiseksi tarkoitetulla tavalla?

Edellisessä postauksessani viittasin luopumiseen sellaisista raamatullisista peruskäsitteistä, kuten esim. ihmisen syntiinlangenneesta perustilasta ja asemasta suhteessa Jumalaan, itseensä, muihin ihmisiin ja ympäristöönsä. Jos tämä raamatullisen ihmiskuvan merkittävä perusta ja realismiin ohjaava ohjaava puoli pimitetään, luisumme humanismiin, jossa ihminen on kaiken mittari. Tätä kautta meiltä hämärtyy näkemys asuttamastamme planeetasta jonkun muun hengellisen todellisuuden kuin hyvän Jumalan vallassa olevana järjestelmänä. Kyllä, maailma on Jumalan luoma ja alunperin hyväksi ja täydelliseksi luotu - mutta syntiinlankeemuksen seurauksena turmeltunut. Tämä on unohtunut monilta kristityiltäkin.

Sitä suuremmalla syyllä meidän pitäisi ymmärtää evankeliumin julistamisen välttämättömyys: parhaimmatkaan inhimillisistä apuhankkeistamme eivät ole mitään sen rinnalla, mitä Pyhä Henki evankeliumin julistuksessa saa ihmisessä (ja sitä kautta koko yhteisössä) aikaan. 

Kuitenkin monen kohdalla näyttää käyvän päinvastaisella tavalla ja tässä prosessissa (jota pahoin pelkään monen kristityn ystäväni pikku hiljaa läpikäyvän) ympäröivän maailmamme järkyttävät tapahtumat näyttelevät merkittävää roolia. Näiden apokalyptisten uhkakuvien velloessa ympärillämme ja syvän huolestuneisuuden ahdistaessa sisimpäämme tapahtuu jotain hämmästyttävää: evankeliumi siirtyykin kehälliseksi asiaksi ja keskiöön nousee inhimillinen hätä. Evankeliumista tuleekin vain yksi "resurssi" muiden joukossa. Jumalan lupaus paremmasta maailmasta tuonpuoleisuudessa tuntuu haihattelulta, jopa ihmisten hädän sivuuttamiselta.

Se, mihin viittasin edellisessä postauksessani  on se, miten suhteemme Jumalan Sanaan Raamatussa (käytän tarkoituksella tällaisia ilmauksia!) on muuttunut. Monelle meistä Raamatussa on enää vain kyse tulkinnasta, kirkon tunnustuksesta tai oman liikkeen traditiosta tai ylipäätään jostain sellaisesta, mitä on helppo käsitellä ja tarvittaessa mestaroida itse. Kutsun tätä "humanismisaatioksi": jumalallisen ilmoituksen tilalle on tullut jotain muuta. Voi olla, että monen kohdalla kokemus inhimillisen hädän kasvamisesta lähes ylivertaisiin mittasuhteisiin, on syynä tähän, mutta se ei ole hyväksyttävä (tai riittävä) syy tähän luopumukseen, korkeintaan "vain" lieventävä asianhaara. 

Yllä luettava englanninkielinen sitaatti kertoo sitten jotain siitä, mitä tästä kaikesta seuraa, jos samalla tiellä jatketaan.

Hedelmistään puu tunnetaan

Näyttää siltä kuin useimmat niistä asioista, joiden tuossa vuosituhannen vaihteessa näimme olevan tulossa mukaan ihmisten ajatteluun, maailmankuvaan ja arvoihin, ovat tänään vallitsevaa todellisuutta, valtavirtaa ihmisten mielissä. Tätä vallitsevan ajattelun hegemoniaa harva uskaltaa enää kyseenalaistaa. Samalla monet perinteiset arvot ovat osoittautuneet vanhentuneiksi, kiusaantuneisuuden tunteita herättäviksi, jopa vallitsevan ajattelun hegemonian vastaisiksi.

Erityisesti medialla näyttää olevan merkittävän vallankäyttäjän rooli tässä kohtaa. Konservatiivisen kristityn (jota tuossa aiemmin mainitsemassani vuosituhannen vaihteessa pidettiin normaalina ihmisenä, kristittynä tosin) tämä myöhäismodernin pimeyden ajatuspoliisi pyyhkii - ei, vaan vaikenee - olemattomiin.

Nykytilanteen valossa näyttää siltä kuin se ryhmä ihmisiä, jotka parhaiten ovat onnistuneet siirtämään omat arvonsa, asenteensa ja toimintatapansa jälkeentuleville sukupolville, on 60-70-luvun vaihteen vasemmistoradikaalit. Heidän vaikutuksensa EU-Suomessa on edelleen suuri, niin tiukasti heillä on otteessaan yleläis-erkkolainen media ja kulttuurieliitti. Punavihreä intelligentsija siis, ja nyt he näyttävät saavan seuraajikseen myös nuoret punavihreät evankelikaalit.

Jos vielä muutama vuosi sitten ne maailmankansalaisen globaalin uskonnon muodot, joita Juha Sihvola samannimisessä kirjassaan hahmotteli, tuntuivat yliampuvilta ja toteutumiskelvottomilta (ei ainakaan minun elinaikanani, ajattelin minäkin), niin nyt sitä höristää korviaan kuullessaan samanlaisia visiointeja jopa niissä piireissä, joita joskus (silloin vuosituhannen vaihteessa) oli tottunut pitämään herätyskristillisinä ja raamattu-uskollisina.

Suurin syy tähän luopumukseen ei ole ollut ilmastonmuutos, ympäristöongelmat, luonnonkatastrofit, kolmannen maailman hädän eskaloituminen, monikymmenmiljoonapäinen maahanmuuttoaalto, terrorismin uhka tai mikään muukaan tällainen sinänsä vakava tekijä. Syynä luopumukseen on ollut luopuminen Raamatun ilmoituksesta Jumalan Sanana ja sitä seurannut oman jumalasuhteen kylmeneminen. Kun olemme menettäneet rauhamme Jumalassa ja uskoneet meille syötetyn maailmantuskalla maustetun valheen, olemme siirtyneet pois kalliolta moniarvoisuuden hyllyvälle suolle.

Ajastamme on tullut polarisoitumisaltis, huumorintajuton ja yksisilmäinen ja parhaiten tämän huomaa sosiaalisessa mediassa. Huumorin viljely sosiaalisessa mediassa on tänä päivänä toivottoman vaikeaa, sarkasmin käyttö suorastaan pyyntö tulla kumman hyvänsä laidan oikeassaolijoiden pahoinpitelemäksi.