MITÄS MINÄ SANOIN...

Itsekin herättäjäjuhlilla puhujana ollut Etelä-Suomen Sanomien päätoimittaja Heikki Hakala vahvistaa tämän päivän pääkirjoituksessaan monet edellisessä postauksessani esille tuomani huomiot herännäisyyden tämän hetken tilanteesta.

Vai mitä sanotte seuraavista lainauksista?

• ”Herättäjäjuhlat eivät lahtelaisesta näkökulmasta ole vain yhden herätysliikkeen tapahtuma. Lahdessa haluttiin korostaa, että juhlat on tarkoitettu kaikille lahtelaisille ja ne ovat tärkeä osa seurakuntaelämää.” - Oma kommentti; tämä on siis mainstreamia.

• ”Herättäjäjuhlat tarjoaa seurakuntaelämälle mahdollisuuden piristysruiskeeseen, jonka kaltaista vain harvoin on tarjolla. ” - Oma kommentti; toivottavasti julkinen media yhtä antaumuksella asettuu jatkossa tukemaan myös muita Lahdessa järjestettäviä hengellisiä tapahtumia.

• ”Herännäisyys tarjoaa hyvän kaikupohjan modernille ihmisille, sillä se on viidestä herätysliikkeestämme suvaitsevaisin. Vaikka liikkeen sisällä on niitä, jotka korostavat voimakkaasti herännäisyyttä, sen siipien suojaan on mahtunut aina myös niitä, jotka eivät osaa pitää itseään körtteinä.” - Oma kommentti; tässä on ilmeinen asiavirhe, mutta olkoon – viittaan vain herännäisyyden luonteeseen alussa protestiliikkeenä.

• ”Merkityksellistä on myös se, että heränneet kuuluvat niihin, jotka suhtautuvat positiivisesti naispappeuteen ja suvaitsevat myös niitä, jotka ovat seksuaalisesti poikkeavia. Herännäisyyteen kun ei sovi kanssaihmisten ominaisuuksien arvostelu. Sellaisesta kirkosta moni epäilijäkin voisi löytää sijansa.” - Oma kommentti; mitä tarkoitetaan ”seksuaalisesti poikkeavalla”? Eikö päätoimittaja Hakala pidäkään homoseksuaalista käyttäytymistä ”osana ihmisen luonnollista seksuaalisuutta”, kuten homoseksuaalisuuden puolustajat näyttävät pitävän? Itse asiassa Hakala syyllistyy itse juuri siihen suvaitsemattomuuteen, mistä syyttää muita.

Nykypäivän urbaani körttiläisyys edustaa siis valtavirtaa ja enemmistöajattelua evlut kirkon seinien sisäpuolella. Kirkkohistoriallisesti ja – sosiologisesti ajateltuna on tapahtunut tietyn yhteisöllisen prosessin syklinen kierto alusta loppuun; se, mikä alkoi protestiliikkeenä, siitä onkin tullut kirkon yksi pyhä, yhteinen ja koskematon, kaiken kritiikin yläpuolella oleva vox populi, vox dei. Kirkon pää-äänenkannattajan ”Kotimaa”-lehden ylenpalttinen jakelu juhlilla vain vahvisti tätä näkemystä. Kaukana takana päin ovat siis ne ajat, jolloin herännäisyyden johtomiehiä vainottiin käräjille asti. Nyt käräjille joutuvat ne, jotka eivät uskossaan ja ajattelussaan tähän nykypäivän korkeakirkolliseen körttisarkaan ole sovitettavissa tai jotka siihen eivät halua tullakaan sovitetuksi. Tie herätysliikkeestä yleiseksi kansalaisuskonnoksi on kuljettu loppuun, kun mikä tahansa kyetään sulkemaan näiden ”armon” seinien sisäpuolelle.

Herännäisyys on tullut tiensä päähän ja ”Heränneen kansan homoseksuaaliset ystävät” on tullut toteen näytetyksi. Voi olla, että tällaisesta ”kirkosta moni epäilijäkin voisi löytää sijansa”, mutta eri asia on, millaisia vastauksia tuolle onnettomalle epäilijälle annetaan? Vastaukset vähenevät ja väljähtyvät, kun Jumalan muuttumaton ilmoitus vaihdetaan Ukko-Paavon uudelleen tulkittuihin ajatuksiin ja ehdottomina pidettäviin ja autuuden mittareiksi tulleisiin ”alatien kokemuksiin”.

ARMO KANNATTAA (Herättäjäjuhlat Lahdessa 6.-8.7.)

Tulin körttijuhlilta kotiin ja vaimo kysyi, miten oli mennyt. Kieleni päältä oli lipsahtaa, että hyvinhän siellä, kunnes tajusin olevani epäuskottava. Vastasin siis mutisten, että eipä ihmeitä...

Viikonloppu oli mielenkiintoinen ekskursio minulle vähän vieraampaan ajatusmaailmaan ja alakulttuuriin. Vai pitäisikö sanoa alatien kulttuuriin. Kerrotaan körttiopiskelijoista, joiden kannustushuuto yliopiston osakuntien lentopallokilpailussa oli ”tappio vaik on niin syvä, alatie on aina hyvä”.

Teema ”Armo kannattaa” oli kyllä hyvin valittu. Se toi tutun turvallisesti esille herännäisyyden tosi olemuksen; Jumalan suvereenin armon ehdottoman yksipuolisen korostamisen. Teema sinänsä osattiin todella hyvin kontekstualisoida nimenomaan Lahdessa, sillä missäpä muuallakaan armo kannattaa niin hyvin kuin juuri Busines Cityssä? Juhlien pitopaikka vain kilometrin päässä liki 80 vuotta sitten Fellmannin pellolla sijainneesta punaisten kokoamisleiristä tuli todetuksi useaankin eri otteeseen. Joku voisi sanoa, että jo oli aikakin. Muodostivathan körttiläistaustaiset suomalaiset miehet valkoisen Suomen vapautusarmeijan ja myöhemmin radikaalin äärioikeiston lujan moraalisen selkärangan maailmansotien välisenä aikana. Jaakko Löytty peräänkuuluttikin kirkollisen totuuskomission asettamista kansallisen sovinnon syntymiseksi v. 1918 tapahtumien tiimoilta. (On muuten mielenkiintoista, että toinen, joka on ajanut samaa kansallisen sovinnon asiaa, professori Heikki Ylikangas, on hänkin lähellä herännäisyyden ajatusmaailmaa ja arvoja.)

Juhlien pitopaikka Lahden hiihtostadionilla tuli myös mainittua; urheilun kaikkensa antamisen pyhätössä kaikuikin nyt armon sanoma. Ja sitä rataa... Itse olisinkin tähän puoleen toivonut kiinnitettävän enemmän huomiota; Lahden v. 2001 hiihtokisat ja Suomen hiihtourheilun syvä lankeemus tai itse asiassa kärähtäminen jo pitempään harrastetusta vilunkipelistä. Hengelliset juhlat armoteemalla näillä hemohessin kyllästämillä suorituspaikoilla (”mitään en oo ottanut...”) on suorastaan profeetallista. Miten kommunikoi Jumalan vanhurskaus ja armo näiden tapahtumien ja niistä aiheutuneiden syvien kansallisten haavojen kanssa? Entä urheilijat, nuo karpaasit ja ”rehelliset Lapin jätkät” itse? Koskeeko kansallisen sovinnon sanoma myös heitä? Eikö armo viimeinkin voisi käydä oikeudesta vai ovatko nämä traumat vielä syvempiä kuin osaamme aavistaakaan?

Olisiko siis anteeksipyytämisen ja anteeksiantamisen, kansallisen sovinnon aika – monellakin tasolla ja monessakin mielessä?

Körttijuhlat Lahdessa? Varmaan on körttien syytä kontekstualisoida muutakin kuin vain juhlien slogan, jotta etelän cityihin rantautuminen onnistuisi. Ja ”ensi vuonna Espoossa, jos Jumala suo”, kuten päätösseuroissa todettiin. No, tässä kaikessa on kyse enemmänkin kylmästä matematiikasta ja faktoista, kuin pelastussanoman viemisestä etelän pakanoille. Jos maaseudun puolue joutuu vakavasti miettimään omaa relevanttiuttaan etelän suurissa asutuskeskuksissa, niin joutuvat kyllä maaseudulla syntyneet hengelliset liikkeetkin. Tämä lieneekin körttiläisyyden yksi suurimpia haasteita lähitulevaisuudessa, joskin sillä on puolellaan yksi merkittävä etu verrattuna muihin liikkeisiin, josta myöhemmin lisää.

Ajattelen voivani tiivistää vaikutelmat Lahden herättäjäjuhlilta kolmeen sanaan, jotka kuvaavat hyvin tämän liikkeen tilannetta ja olemusta tänään: traditio, matrix, mainstream.

Traditio. Herännäisyys on paljolti kaunista perinnettä, jota kieltämättä ylläpidetään taitavasti ja määrätietoisesti. Se on samalla sen kompastuskivi, koska perinteen siirtäminen on aina vaikeaa – näin varsinkin silloin kun kulttuuri ja yhteiskunta voimakkaasti muuttuvat. Vaarana on silloin se, että valtaosa väestä ja erityisesti uusi sukupolvi jää kylmäksi, jopa ulkopuoliseksi tälle perinnölle. Hengellisesti puhuen tämä kouristuksenomainen traditioon tarrautuminen on vieläkin vaarallisempaa. Eikö Johannes Kastajakin varoittanut oman aikansa vanhan herätysliikkeen (so. farisealaisten) kannattajia turvautumasta perintöuskovaisuuteen; ”älkää sanoko, että meillä on isänä Aabraham...”

Jumalalla ei ole lastenlapsia ja isien suurin perintö on synti.

Matrix. Heränneiden juhlissa ja seuroissa luodaan pienieleisesti, mutta varmasti eräänlainen kaiken kattavan totalitaarisuuden tuntu; on vain tämä todellisuus, eikä muuta. Körttivirsien lähes hypnoottinen poljento, seurapuheiden samankaltaisuus usein toistuvine koodisanoineen ja muu yhteisön oma sisäinen koodisto takaavat tämän matrixin kaikenkattavuuden. (No, tosiasiassa sama pätee mihin hyvänsä liikkeeseen, niin hengelliseen kuin poliittiseenkin.)

Mainstream. ”Herännäisyys oli 1880-luvun alussa ahdasmieliseksi leimattu hajanainen seuraliike. Itsenäisyytemme alusta alkaen körttiläiset muodostivat porvarillisen Suomen ydinjoukon, jonka katsottiin aidoimmin edustavan suomalaista kristillisyyttä.” Näin sanotaan Ilkka Huhdan tekemän körttiläisyyden julkisuuskuvaa vv. 1880-1918 käsittelevän tutkimuksen esittelyssä. Kirjan nimi on kuvaavasti ”Täällä on oikea Suomen kansa” (Suomen Kirkkohistoriallinen Seura, 2001). Hiljattain tehdyn tutkimuksen mukaan valtaosa Suomen evlut kirkon papeista kokee nimenomaan herännäisyyden olevan kaikkein lähinnä omaa kristillisyyden näkemystään. Näin siitäkin huolimatta, ettei ko. teologi muuten ole mitenkään integroitunut herännäisyyteen. Kyllä näin on; herännäisyys edustaa valtavirtaa kansankirkossamme. Tämä on sen vahva turva tulevaisuutta ajatellen, mutta myös sen kompastuskivi.

Tämä näkyi myös Lahden herättäjäjuhlilla; koko seurakuntayhtymän koneisto oli pyyteettömästi valjastettu näiden etelän juhlien onnistumiseksi. Pelattiin varman päälle; talkootyötä niin vapaa- kuin virka-ajallakin. Samaan aikaan kuitenkin puhutaan painavin äänenpainoin herännäisyydestä maallikkoliikkeenä. Eipä ihme, että eräässä kriittisessä yleisönosastokirjoituksessa juhlien aikana puhuttiinkin ”kulissien pystyttämisestä”. (Muut herätysliikkeet tulevat varmasti vaatimaan osansa jatkossa, erityisesti viidesläisyys ja Kansanlähetys.)

Jännä juttu on se, että suuret evlut kirkkoa repivät kiistakysymykset, kuten esim. naispappeuskiista tai kysymys samaa sukupuolta olevien oikeudesta kirkolliseen avioliittoon vihkimiseen, eivät ole suuremmin herännäisyyttä jakaneet. Onko niin, että ainaisesta kivusta ja ahdistuksesta paatoksella puhuminen turruttavat kuulijat näkemästä näitä isoja ja ajankohtaisia kysymyksiä? Tulemmeko siis tulevaisuudessa näkemään vaikkapa ”Heränneen kansan homoseksuaaliset ystävät”? Ehkä armo kannattaa senkin?

Mutta onko se silloin enää oikeaa Jumalan armoa? Kiinnitin huomiota Lahden juhlilla siihen, että armosta puhuttiin välillä huolestuttavan persoonattomassa muodossa – vähän niinkuin ”Tähtien sodan” Voimasta. Jokainen herätysliike ottaa siis jotain pois Jumalan ilmoituksesta ja laittaa sitten tilalle oman korostuksensa, josta siitäkin ”shibboletista” tulee aikanaan autuuden ehto. Tätä ei julisteta ääneen, mutta kun tradition kanonisoiminen tehdään kyllin tehokkaasti – niinkuin herännäisyydessä on tehty – niin se kyllä toimii.

Sarkastisesti voisikin todeta, että jos vaikkapa karismaattisuudessa pelastuskokemus ilmenee tunteissa, niin näkyy se körttiläisyydessäkin – päinvastaisella tavalla kuitenkin. Pelastus tulee kuitenkin yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen kautta, ei edes omista alatien kokemuksistakaan.

SEURAAVA ASKEL ETEENPÄIN...

Ajattelen, että edellä kirjoittamani aihe ”isien perinnön yhteen kokoamisesta” on vain yksi askel tiellä Kristuksen ruumiin kokonaisuuden tunnustamiseen käytännössä, ei vain juhlapuheissa, konferensseissa ja hurskaissa rukouksissa. Ajattelen, että ns. ”kristityssä maassa” on tärkeää ennemmin koota yhteen tämä ”isien perintö”, kuin antaa sen toimia kristittyjä erottavina asioina, kuten nyt tapahtuu. On parempi tunnistaa ja tunnustaa se, kuin antaa sen erottaa. Tarkoitan näillä asioilla eri herätysliikkeiden erilaisia korostuksia ja ”shibboletteja” (Tuom. 12:6). Raamattu kutsuu tällaista hajaantuneisuudesta poisoppimista parannuksen teoksi, eikö vain?

Toinen aihe, joka liittyy tähän Kristuksen ruumiin ennalleen asettamisen prosessiin näin viimeisinä aikoina, on reformaatio seurakunnan rakenteissa. Kyse on, David Pawsonia lainatakseni, ”Lutherin aloittaman uskonpuhdistuksen loppuun saattamisesta”.

Neil Cole kirjoittaa kirjansa ”Orgaaninen seurakunta” (Itätuuli-Kustannus, 2007) alkusanoissa osuvasti:

”Monet ihmiset kaipaavat elämäänsä jotain merkittävämpää. He eivät ole enää tyytyväisiä ”seurakuntaan entiseen malliin”. He lukevat seurakunnasta Uudessa testamentissa, ja heidän uteliaisuutensa herää. Uuden testamentin kuvaukset ovat kaukana heidän omasta jokaviikkoisesta kokemuksestaan. He kuulevat kertomuksia seurakunnan nykyisestä nopeasta leviämisestä eri puolilla Kiinaa ja Intiaa ja heidän sydämensä hypähtää. Rohkenevatko he unelmoida jostakin suuremmasta? ”Voinko kokea saman voiman?” he kysyvät. ”Voiko Jumala toimia täällä, tässä paikassa? Pääseekö Jumalan valtakunta valloilleen Yhdysvaltain kaltaisessa yhteiskunnassa, joka ei osaa sitä odottaa?” Kyllä. Kyllä!” (s. 11)

Tämäkin poisoppiminen vanhasta ja uuteen kasvuun antautuminen - apostolinen liikkeelle lähteminen – on tärkeä askel tiellä Kristuksen ruumiin kokonaisuuden, ei vain ymmärtämisessä, vaan ennen kaikkea todeksi elämisessä. Tarkoitan tätä nimenomaan paikallisella tasolla. Lähes kaikki kristityt hyväksyvät ajatuksen Kristuksen seurakunnan globaalista ykseydestä – so. kaikki Jumalan lapset kaikkialla maailmassa kuuluvat samaan Kristuksen ruumiseen eli Hänen universaaliin seurakuntaansa. Hyvin harva ymmärtää kuitenkaan sitä, että samaan Hengenvetoon Uusi testamentti puhuu myös Kristuksen seurakunnan absoluuttisesta ykseydestä paikallisseurakunnan tasolla.

Tämä on osa Jumalan pelastussuunnitelmaa Jeesuksen sovitustyön tähden ja tällä tiellä me olemme.

Mutta voiko Jumala toimia täällä, tässä paikassa? Pääseekö Jumalan valtakunta valloilleen Suomen kaltaisessa yhteiskunnassa, joka ei osaa sitä odottaa? Kyllä. Kyllä!

”Kootkaa yhteen isien perintö!”

Eräs viime vuosisadan vaikuttavimpia sananjulistajia Suomessa oli luterilainen rovasti Urho Muroma, jonka julistustyön seurauksena evl. kirkon piirissä puhutaan ns. uuspietismistä ja viidennestä herätysliikkeestä. (You know - Suomen Raamattuopisto, Kansanlähetys etc.) Elämänsä ja julistustoimensa loppupuolella Muroma toi esille eräänä tulevaisuuden painopistealueena ajatuksen ”isien perinnön kokoamisesta yhteen”. Tällä hän tarkoitti muiden neljän, aiemman kirkollisen herätysliikkeen – rukoilevaisuus, herännäisyys eli körttiläisyys, lestadiolaisuus ja evankelisuus – yhteisen hyvän tunnistamista ja tunnustamista ikäänkuin yhdeksi ja samaksi puuksi, jonka versona myös ns. muromalaisuus nähtiin.

Kaunis ja hieno ajatus, näin ei-kirkollisin silmin nähtynä. Ehdottoman raamatullinen myöskin, mikä kaiketi lienee tärkeintä. Eikö Paavalikin sano Korinttin riiteleville uskoville, että kaikki nämä hengelliset isät ja johtajat, joiden perusteella he jakavat itsensä ja muut eri kuppikuntiin, ovatkin kaikki heidän – koska he kaikki, niin Pietari, Apollos kuin Paavalikin ovat kukin osaltaan Kristuksen palvelijoita?

Ei se ollut helppoa Muroman itsensäkään aikana. Kerrotaan, että kun Muroma vielä oli nuori, aloitteleva sananjulistaja, niin silloinen heränneiden kiistaton johtaja, Wilhelmi Malmivaara pyysi häntä puhujaksi herättäjäjuhlille. Kuka tietää, ehkäpä ajatuksena oli naittaa yhteen vanha ja vakiintunut herännäisyys ja uusi, orastava Hengen liikehdintä tekemällä sen keulahahmo, nuori pastori Muroma tutuksi vanhojen körttien kanssa. Siunattu ajatus, sillä kuka tietää, mitä Suomen Siionissa olisikaan tapahtunut itsenäisyytemme alkuvuosikymmeninä, jos nämä kaksi olisivat kohdanneet, löytäneet toisensa ja jatkaneet eteenpäin yhdessä. Luulen, että moni asia kansankirkossamme olisi toisella tavalla kuin nyt. Ehkä moni huono kehityskulku yhteiskunnassa olisi joko jäänyt tapahtumatta tai ainakin viivästynyt?

Se spekuloinnista, sillä todellisuudessa körtit eivät ottaneet, ehkä avarakatseista Malmivaaraa, joka oli ”päätään pidempi muuta kansaa”, lukuunottamatta, Muroman uutta ja tuoretta, mutta – voi onnetonta! - anglosaksisvaikutteista herätysjulistusta vastaan. Kunnon alatien kulkijat vierastivat Muroman suorasukaista kutsua uskoon ja kehotusta tulla Jeesuksen luo, uudestisyntyä ja täyttyä Pyhällä Hengellä. ”Korkeelta löi”, olivat körttipapit kilvan määkineet Muroman julistusta kuunneltuaan. (Tästä Muroma sai myöhemmin kuulla enemmänkin; luterilaisuudelle vieraan angloamerikkalaisen ratkaisukristillisyyden tuomisesta luterilaisen kirkon seinien sisälle.)

Hyvin opettavaista, sillä Jumala ei todellakaan kaada uutta viiniä vanhoihin leileihin. Okei, sanotaan sama asia kauniisti; ehkä Jumala kunnioittaa vanhoja herätysliikkeitä niin paljon, että ei pilaa niiden vanhoja, parkiintuneita leilejä uudella, kuohuvalla väkiviinillä – silloinhan molemmat säilyvät. No, säilyvät, miten säilyvät, enkä voi estää sarkasmia tihkumasta ääneeni, kun sanon tämän.

Hyvin opettavaista se on myöskin siinä mielessä, että usein tämän vilpittömän hyvää tarkoittavan, mutta ah niin idealistisen ajattelun suurimpana esteenä on organisoituneiden herätysten johto- ja virkamiesten reviirimustasukkaisuus ja kademieli. Ai miten niin? No, ihan siten, että ensin oli herätys, sitten herätysliike, sen jälkeen vain liike, jonka jälkeen taas liikeyritys ja lopulta vain yritys. Silloin alkujaan Jumalan Hengen vaikutuksesta syntynyt spontaani liikehdintä on tullut tiensä päähän ja Telppästen niityltä on päädytty suuren kaupungin kivitaloon.

Jumala on kuitenkin Suvereeni, Apostolisen Hengen Jumala, joka Hänkin, kuten Hänen innoittamansa apostolitkin, tekee työtään siellä, miisä kukaan muu ei toimi. Hänkin pitää kunnia-asianaan olla rakentamatta muiden laskemalle perustalle. Hän vuodattaa Henkeään tyystin oman tahtonsa mukaisesti. Sillä tavoin kaikki kunnia tulee yksin Hänelle, jolle se yksin kuuluu.

Entä miten on vapaiden suuntien laita? Voitasiinko sieltä käsin koota yhteen tämä alussa mainitsemani ”isien perintö”? Olisiko helluntailiikkkeen tai vapaakirkollisten joukossa joku hengellinen johtaja, joka näkisi ”metsän puilta” ja laajempia kokonaisuuksia Jumalan valtakunnassa ja Kristuksen seurakunnassa kuin vain oman pienen hiekkalaatikkonsa?

Rehellisesti sanottuna, en ole kovin optimistinen niiden(kään) suhteen, sillä samat organisoitumisen ja liike-elämän lainalaisuudet ohjaavat ja sitovat niitäkin. Ehkä vain Hilja Aaltonen omassa profeetallisuudessaan kohoaa ylitse muiden, kun uskaltaa julkisesti tunnustaa näkevänsä Jumalan käden jäljen vahvasti olevan mukana vieraan kirkkokunnan sisällä vaikuttavassa liikehdinnässä.

No, entä uudet, itsenäiset seurakunnat? Näen niiden käyvän läpi nopeaa kirkollistumisprosessia jo nyt, ennen kuin ns. näkyliike on edes ehtinyt miehen ikään. Valitettavan usein piireissä kuin piireissä käy ilmi se raamatullinen totuus, että ”niinkuin lihan mukaan syntynyt silloin vainosi Hengen mukaan syntynyttä, niin nytkin” (Gal. 4:29). Uusi herätys on aina vanhan uhka ja kilpailija.

Mitä sitten tarkoitan tällä ”isien perinnön yhteen kokoamisella”? Näin sen näin...

Paavo Ruotsalainen oli Jumalan mies, samoin Nils-Gustav Malmberg etc. Rukoilevaisuus oli aitoa suomalaista karismaattisuutta vielä pitkään suurimpien kuohujen mentyä ohi. Muroma korosti vahvasti Pyhällä Hengellä täyttymisen merkitystä kristityn vaelluksessa. Ja jos tutkimme lestadiolaisen herätyksen alkuaikoja, niin löydämme kirkkohistorian haalistuneilta, ehkä jo yhteen liimautuneilta sivuilta lukuisia esimerkkejä sellaisista karismaattisista manifestaatioista, joiden rinnalla nykyisten evl. piispojen ”kiven kengässä”, Nokia Mission tilaisuudet vaikuttavat sangen hartailta kirkonmenoilta. Etc. etc...

Tämä on muuten paljon puhuva ja minua itseäni suuresti turhauttava kirkkohistorian opettama esimerkki yhteisöllisestä toimintatavasta silloin, kun tarvitsee turvata jo saavutetut asemat ja edut ja ennen kaikkea kun pelätään mennä eteenpäin. Tiedän, että esim. herännäisyyden nykyiset johtomiehet ovat kiusallisen tietoisia oman liikkeensä vaietuista karismaattisista juurista. Otetaan nyt esimerkiksi vaikka Paavo Ruotsalaisen nimeltä tuntema suojelusenkelinsä tai hänen neuvon kysymisensä körttien piirissä vaikuttaneilta profeetoilta. En tiedä, miksi näistä asioista ei puhuta. En myöskään ymmärrä sitä, miksi tuohon alkuaikojen karismaattisuuteen ei nähdä tarvetta ja koeta halua palata. Eihän Jumala oli mihinkään muuttunut.

Samaa ajatuskulkua jatkaen; tekikö Nokia Missio virheen tai paljastiko se todelliset juurensa ja mistä se on kotoisin, kun se julisti pannaan David Pawsonin helatorstain opetukset Pirkkahallissa? Surullista, miten historia toistaa itseään. Emmekö me koskaan opi...? Kaikki herätysliikkeet ottavat jotain pois Jumalan Hengen ilmoituksesta ja laittavat sinne jotain muuta tilalle, jolle sitten annetaan ilmoitukseen rinnastettava asema yhteisön piirissä. Näin tapahtuu tradition kanonisoiminen. Monissa uusissa herätyksissä tämä tapahtuu vain paljon nopeammin kuin vanhoissa liikkeissä.

Sitä suuremmalla syyllä tämä yhteinen perintö, josta me kaikki olemme Kristuksessa osalliset, tulisi koota yhteen. Se pitäisi tunnustaa ja sille tulisi antaa sille kuuluva arvo. Kaikki tämä on näet sitä Jumalan Hengen meidän kansallista maaperäämme muokannutta työtä niin kansankirkomme sisä- kuin ulkopuolellakin, joka on ollut meille siunauksena jo parin sadan vuoden ajan. Minulla ei ole vaikeuksia tunnistaa ja tunnustaa Jumalan Hengen työtä eri herätysliikkeiden piirissä. Paavalia lainaten, minun ovat niin Paavo, kuin Lars-Leevikin, yhtä lailla Henrik (Renqvist) ja Urhokin, samalla tavoin Eeli Jokinen kuin Eino Manninenkin, niin Markku kuin Karikin.

Mutta kuka näkisi laajemmalle, katselisi korkeammalta, jotta voisi oikein koota yhteen isien perinnön?

ILAHDUTTAVAA KEHITYSTÄ SUOMESSA

löytyy nimittäin Kotkan Majakka-seurakunnasta. Käypä tutustumassa nettisivuihin:

http://www.kotkanmajakka.net/index.php

Lisää tällaista!

SADONKORJUU

Paljon puhutaan lopun aikojen suuresta sadonkorjuusta ja morsiusseurakunnan valmistamisesta Herran tuloon, mutta harvemmin tullaan kiinnittäneeksi huomiota siihen, miten tämä kaikki oikein tapahtuu?

Tsekkaapas huviksesi tämä Youtuben linkki:

http://www.youtube.com/watch?v=VBC0fDGCt1I&mode=related&search=

Kiitokset Juha H:lle linkkivinkistä!

JUHANNUS

Kerrotaan kirkkoherrasta, korkeasti oppineesta teologista, joka piti juhannussunnuntain jumalanpalveluksen saarnaa. Kirkko oli täpösen täynnä sanannälkäistä kirkkokansaa. Oli kuuma keskikesän päivä. Kuten on ymmärrettävää, niin juhannussaarna käsitteli Johannes Kastajaa – ja ennen kaikkea sitä visaista, jumaluusoppineita kautta kirkkohistorian vaivannutta probleemia, kuuluiko Johannes Kastaja jo uuteen liittoon vai oliko hän vielä vanhan liiton miehiä?

Kirkkoherra oli valmistellut saarnansa huolella ja perehtynyt useisiin aihetta käsitteleviin lähdeteoksiin. Saarnaa oli kestänyt jo pitkään, melkein tunnin kuumana juhannuspäivänä ja edelleen kirkkoherra kunnianhimoisen teologin tavoin punnitsi ja tarkasteli asiaa kummaltakin puolelta; vanha vai uusi liitto? Toisaalta... ja toisaalta... Ollako vai eikö olla?

Lopulta kirkkoherra alkoi vetää lankoja yhteen ja tulla huipennukseen, loppupäätelmään, jossa Johannes Kastaja lopultakin saisi hänelle kuuluvan paikkansa ilmoitushistorian lehdillä.

• Mihinkäs me nyt sitten laitamme tämän Johannes Kastajan – vanhaanko vai peräti uuteen liittoon?

Tuolloin nousee yksi perin hikinen ja kyllästynyt maalaisisäntä ja tokaisee:

• Laita vaikka tähän minun paikalleni, sillä minä lähden nyt!

Sanoi isäntä ja käveli ulos kirkosta.

Sen pituinen se. Hyvää juhannusta kaikille!

Jumalan äänen kuuleminen

Mitä jos David Pawson olikin Jumalan profeetta? Mitä jos hänen sanomansa olikin se, mitä monet jo alunperinkin olettivat sen olevan; ajankohtainen sana Herralta Suomen kristityille ja myös Nokia Missiolle?

Mitä siinä tapauksessa tulisi ajatella Pawsonin opetusäänitteiden pannaan julistamisesta ja keskustelupalstojen sulkemisesta? Sitäkö, että Nokia Missiokin toistaa samoja tekoja, joita sitä itseään kohtaan on tehty? Emmekö me koskaan opi? Jonkun pitäisi rohjeta sanoutua irti isien vääristä teoista – niin yksilön kuin yhteisönkin tasolla.

Jos Pawson oli profeetta, ”mies, Jumalan lähettämä” niin eikö häntä tulisi kuunnella ja ottaa hänen sanomansa vakavasti – toki koetellen ja arvioiden sanoma Jumalan sanan valossa? Mutta jollei hän sitä ollut, niin miksi tällainen kohu ja hätävarjelun liioittelu? Vähempikin olisi tällöin riittänyt.

Totuus ei ole kirkkopoliittinen juttu, eivätkä sen pohjalta nousevat arvot tilannesidonnaisia kääntötakkeja. Totuus ei myöskään ole minkään ryhmän yksinoikeus. Jumalan sana tulee aina Kristuksen ruumiille kokonaisuudessaan.

Tämän tähden sanaa Herralta ei myöskään saa vaientaa. Seuraukset ymmärrämme sanomattakin.

Evoluution lyhyt oppimäärä

löytyy oheisesta linkkivinkistä:

http://www.youtube.com/watch?v=fzGTdfAYMG0

PS. Kiitos Arttu Laineelle vinkistä!

LUKEKAA IHMEESSÄ!

http://vesan.blogspot.com/

June 15, 2007

Kristinusko palaa Eurooppaan

Philip Jenkins on kirjoittanut erittäin mielenkiintoisen lehtikolumnin: ”Kristinuskon paluu Euroopassa” (englanniksi, vihjekiitokset Dick Erixonille).

TÄSSÄ ON IDEAA!

ENNUSMERKIN MIEHIÄ

Eräässä Ilta-Sanomien numerossa (18.04.2007) nostetaan esille eräs huomion ansaitseva seikka laineet korkealla lyöneestä naispappeuskeskustelusta evl. kirkon piirissä. Toimittaja Milla Rautiainen vyöryttää eteemme nimivalikoiman, jolla naispappeuden vastustajia on julkisessa sanassa leimattu:

"terroristit", "ahdasoppiset", "takapajuiset", "Raamattuun vetoavat pikkumiehet", "naisenvaientajat", "oikosulku-uskovaiset", "naisvihan kiihottamat äijät" ja "harhaiset fundamentalistit”

Mitenkäs se kansankielellä sanottiinkaan? ”Repikää siitä” - tässäkö esimakua uskovien mielipidevainosta nykypäivän/lähitulevaisuuden Suomessa a) evl. kirkon piirissä ja b) muutenkin?

Luulen nimittäin, että tämä vyörytys on vasta alkua. Ajat ovat muuttumassa ja tuuli kääntymässä. Mitä seuraa tämän jälkeen, siitä saavat esimakua kirkon vanhakantaiset, raamattu-uskolliset herätyskristityt evl. kirkon sisällä tänään. Vaan ketkä ovat vuorossa huomenna?

Lainaus 7.6.07 ilmestyneestä Uusi tie-lehdestä:

”Kovia sanoja

Muun muassa Helsingin Sanomat julkaisi kotimaan osastollaan 30.3.2007 uutisen, jossa Soili Juntumaa sanoi naispappeuden vastustajien olevan henkisesti häiriintyneitä:
"Rengon seurakunnan kirkkoherra Soili Juntumaalta ei heru ymmärrystä miespapeille, jotka hakevat Raamatusta perusteita naispappeuden vastustamiselle.
"Uskonnon nimissä voi tehdä lähes mitä vaan. Minun mielestäni näin jyrkkä fanaattisuus on henkistä häiriintyneisyyttä", hän sanoo."

Myös kristillinen lehdistö ampuu kovilla

Kovia sanankäänteitä käyttää myös Jari Sarasvuo Kotimaan kolumnissaan 24.5.2007:
"Oikosulku-uskovaiset alkoivat sissisodan. Kirkon johto seurasi piispan sauva lerppuen, kun Raamatun naisvihan kiihottamat äijät muistelivat syntiinlankeemuksen roolijakoa ja tunnehäiriöisen Sauluksen näkemyksiä naisista... Nyt enää tekoja, niin toivon teema vahvistuu. Raamattuterroristit kuriin, niin kirkon kyky suojella heikkoja kestää fundamentalistien häiriköinnin."

Raamatussa puhutaan useassakin yhteydessä ihmisistä, jotka olivat ”ennusmerkkinä” omille aikalaisilleen. Profeetta Hesekiel oli omalla käytöksellään ja tekemisillään ennusmerkki omalle kansalleen tulevista Jumalan tuomioista. (Ks. tästä Hes. 12:11 ja 24:24, 27.) Samoin myöhemmin profeetta Sakarjan ennustuksessa 3. luvussa puhutaan ylipappi Joosuasta ja käskynhaltija Serubbaabelista ”ennusmerkin miehinä”. He olivat profeetallinen prototyyppi siitä, mitä Jumala tulee tekemään tulevaisuudessa.

Ovatko nyt siis nämä evl. kirkon vanhauskoiset ja ns. ”perinteisen virkakäsityksen” kannattajat niitä ”ennusmerkin miehiä”, joiden kohtalo median ja piispojen kourissa on esikuvallista siitä kohtelusta, joka aikanaan tulee olemaan ylipäätään raamatullisten uskovien osana niin Suomessa kuin Euroopassa muutenkin? Huomaa nyt se, että tämä ei ole kannanotto naispappeuden puolesta sinänsä. (Olenhan jo aiemminkin todennut, etten usko sen enempää mies- kuin naispappeuteenkaan, vaan kaikkien uskovien kuninkaalliseen pappeuteen.) Kyse on paljon laajemmasta ilmiöstä; kyse on siitä miten a) uskonnollinen yhteisö (tässä tapauksessa evl. kirkko) ja b) järjestäytynyt yhteiskunta suhtautuu tiettyyn toisinajattelevien ryhmään.

Kuten todettua, kun tuuli kääntyy, niin kaikki muuttuu. Mielipideilmasto on selvästi kiristymässä.

Tiedän sen omakohtaisen kipeästi, että montaakaan uskovaa evl. kirkon sisällä tai sen ulkopuolella tämä kaikki ei juurikaan hetkauta. Suurin osa seurakunnistamme on rauhan ajan seurakuntia, jotka eivät ymmärrä olevansa sodassa. Valtaosa uskovista ei ymmärrä elävänsä miehitetyssä maassa. Suurin osa meistä ei tosiasiassa haluakaan herätä todellisuuteen. On paljon helpompaa mennä virran mukana ja kuulua ”häiriöttömään kokonaisuuteen”. Kuitenkin kaikilla meillä on karu herääminen edessä – ennemmin tai myöhemmin, tahdoimmepa tai emme.

Muista, että totuuden puhujalla ei koskaan ole ystäviä. Kuitenkin nyt on hyvä hetki nousta ja pukeutua varustuksiin. Ota todesta se, mitä Raamattu sanoo ajasta, jossa elämme. Muista koko ajan mikä on tehtävämme tässä maailmassa Kristuksen seurakuntana. Ala elää niin kuin se olisi jo todellisuutta keskellämme. Herra nimittäin tulee yhdistämään uskovansa kaikista eri kirkkokunnista ja seurakunnista. (Ks. tähän liittyen Mal. 3:1-4 ja Ef. 5:25-32.)

ANTEEKSIPYYNTÖ...?

”Ollako vai eikö olla luterilainen?”-herätysliikkeen eli Nokia Mission helatorstain massatapahtuman yllätyspuhujaksi rummutettu David Pawson tuli, puhui ja sohaisi. Pawson on mm. TV7:n ohjelmista tunnettu Raamatun opettaja. Hän on englantilainen, baptisti ja profeetallinen. Tätä taustaa vasten voidaan sanoa, että Nokia Mission sai sitä mitä tilasi. Pawson nimittäin lausui suorat sanat sylilasten kasteen raamatullisuudesta ja sen vaikutuksesta muutenkin.

Tätä sohaisua ovat jo ehtineet kommentoida tohtori Koivisto itse järjestönsä kotisivuilla:

http://tampere.nokiamissio.fi/ Lisäksi ainakin yhdessä hyvässä blogissa oli kommentoitu asiaa 19.5.07 otsikolla ”Sohaisu ja sen seuraukset”: http://optasia.blogspot.com/

Markku Koivisto ehätti jo pyytämään anteeksi Pawsonin opetuksesta mielensä murehduttaneilta luterilaisen lapsikasteen kannattajilta. Nokia Missio viralisessa kannassaan kun ymmärtää sylilasten kasteen raamatulliseksi. Samaan hengenvetoon hän kuitenkin toivottelee yhteyteensä myös muunlaisen kastenäkemyksen omaavia.

Jo kaukaa voi nähdä tässä piilevän eräs Nokia Mission suuria tulevaisuuden kysymyksiä, etten sanoisi dilemma. On ilmiselvää, että Pawsonin profeetallinen julistus tuli Koiviston & co kannalta ”huonoon saumaan”. Vastikään kun on juuri keskusteltu Koiviston itsensä ja yleensä nokialaisten luterilaisuuden luonteesta, asteesta ja laadusta. Reaalipoliitikko ymmärtää, että tässä tilanteessa on syytä olla jopa paavillisempi kuin paavi itse.

Sitä paitsi; milloin Nokia Mission piirissä – tai missä muussa hyvänsä yhteiskristillisessä jutussa – olet kuullut pyydettävän anteeksi kaikkia autuuttavaa lapsikasteopetusta niiltä, joilla on näkemys kasteesta läheisesti uskoon liittyvänä asiana, eikä minään ikäkausiriittinä? Myönnän avoimesti, että tuolla vedollaan Koiviston pisteet minun silmissäni laskivat rajusti. Onko meillä hänessäkin vain yksi uskonnollinen johtajahahmo muiden lisäksi?

Suosittelen sukunimikaimalleni, hänen arvoisalle johtoryhmälleen ja koko Suomen Siionia ainakin tähän asti siunanneelle missiolleen Raamatun tutkistelua – ilman kirkkoisiä ja tunnustuskirjoja. Vain Uusi testamentti riittäköön. Aloittakaa vaikka UT:n kreikan kastetta tarkoittavan verbin ”baptidzoo” kirjaimellisen merkityksen etsimisestä.

Muistan hyvin entisen uskonnonopettajani neuvon kasteasian suhteen, kun hän kehotti minua lukemaan – ei yhtään kastetta käsittelevää kirjaa! - vaan yksinkertaista UT:n opetusta aiheesta. ”Käy läpi yksi kerrallaan kaikki UT:n kastetta käsittelevät kohdat ja tee sen jälkeen oma ratkaisusi. Silloin vakaumuksesi on sinun omasi, eikä kukaan voi riistää sitä sinulta.” Jumalalle kiitos hyvistä opettajista – jopa peruskoulujärjestelmän piirissä!

Kiitos Jumalalle myös David Pawsonin opetuksista!

USKOVIEN VAINOT AJASSAMME

Olen jossain aikaisemmassa kirjoituksessani heittänyt ilmaan sen ajatuksen, että ”tulemme näkemään kaikkein radikaaleimpia nuoria kristittyjä vaikuttajia juuri evl. kirkon sisällä. Miksi ajattelen näin? Koska juuri siellä – valtiokirkon sisällä – raamattu-uskolliset uskovat joutuvat kaikkein kovimmalle tämän päivän Suomessa. Tilanne tuntuu yllättävältä ja paradoksaaliselta; samaan aikaan kun karismaattiset ja Raamatulle uskolliset kristityt vapaissa suunnissa elävät hengellisessä pullamössökulttuurissa, niin samaan aikaan samoin ajattelevat kristityt ovat valtiokirkon sisällä uskonnollinen vähemmistö, johon kohdistetaan erilaisia ”pehmeitä” ja vähän kovempiakin (vaino)toimenpiteitä. Tällaiset uskovat evl. kirkon sisällä maksavat jo nyt uskostaan hintaa – samaan aikaan kun vapaiden suuntien piirissä eletään vielä pahaa-aavistamattomassa, turvallisessa lintukodossa.” (Monday, March 12, 2007, VIELÄ TULEVAISUUDESTA...)

Näyttää siltä, että nyt jo elämme näiden tapahtumien keskellä. Osoituksena tästä kannattaa lukea (muutenkin tutustumisen arvoisesta) Vesan blogista ”Uskon ja ajattelun puolesta” http://vesan.blogspot.com/ tämän päivän postaus ”Persoanae non gratae?”.

Aika hurjaa. Mietipä, millaisia tulevaisuuden skenaarioita tämä heittääkään valkokankaalle!

TUOMION EVANKELIUMI

Ajatus tuomiosta on tämän ajan uskovalle perin vieras. Vielä vieraampi on ajatus tuomiosta tuonpuoleisessa maailmassa. Vai milloin olet viimeksi kuullut julistusta tästä aiheesta? Oletko ollut joskus mukana jossain hoitavassa ”Isän kuritus”-seminaarissa? Postmodernille ihmiselle ajatus tuonpuoleisesta kuin on muutenkin vieras, kun kaikki pitää saada heti.

Jumala on nykyisin enemmänkin karismaattinen kokemusten tuottaja tai sitten ylenmääräinen armoautomaatti. Jumala on olemassa ensisijaisesti minua ja minun tarpeitani varten. Hänellä on iankaikkinen oikeus ja velvollisuus olla minulle mieliksi. Ja jos on olemassa jotain Jumalan suunnitelmaa maailmaa varten, niin se on relevantti vain siinä määrin kuin se osuu yksiin minun omien intressieni kanssa.

Raamattu on tässä suhteessa onnettoman vanhanaikainen. Se puhuu Jumalasta, joka äkkiarvaamatta ilmestyy omiensa keskuuteen ja istuu tuomiolle heidän kanssaan. Pahat ajatukset, sanat ja teot saavat palkkionsa, samoin hyvät. Asiat asetetaan oikealle kohdalleen ja niiden suunta oikaistaan. Vasta sitten Hänen omiensa uhrilahjat kelpaavat tälle Pyhälle. (Katso tästä huviksesi Malakian kirjan 3. luvun alusta!)

Ei ihme, että profeetta kysyykin: ”Kuka voi kestää Hänen tulemisensa päivän?”

Tämä kaikki kohtaa ensin Jumalaan uskovia. Hän on Isä, joka ei jätä kurittamatta lapsiaan. Näin siksi koska Hän rakastaa näitä. Mutta sitten on oikeudenmukainen tuomio vielä niille, jotka ovat Hänen vastustajiaan ja se onkin ihan eri juttu. Seuraukset tuntuvat läpi iankaikkisuuden.

Vai luulitko, Sinä onneton postmoderni ihminen, että näiden kahden joukon – Hänen omiensa ja Hänen vastustajiensa – välillä on jokin epämääräinen ”harmaa alue”?

Joskus arkipäivän elämässä törmää tilanteisiin, jossa jonkun ihmisen valheellinen ja kaksinaamainen käyttäytyminen paljastuu tai jo pitkään jatkunut kaksoiselämä tulee julkiseksi. Seurauksena saattaa olla kasvojen menettäminen, häpeä ja nöyrtyminen tai suuttuminen, katkeruus ja välien rikki meneminen. Kuitenkin tämä tällainen tässä ajassa ja maailmassa tapahtuva tuomituksi tuleminen on suurta armoa Jumalan puolelta. Näin siksi, että kun Jumala tässä ajassa ja maailmassa tekee meissä tällaista puhdistavaa ja pyhittävää työtään – niinkuin kultasepän tuli tai pesijän saippua – niin meillä on vielä toivoa. Koskaan ei silloin ole myöhäistä aloittaa alusta, vaikka se tekisi kuinka kipeää.

Mutta kun tämä armollinen Isän kuritus loppuu, niin mitä on jäljellä? Pelkkä ajatuskin hirvittää. Miten se Paavali sen pukikaan sanoiksi? ”Mutta jos me tutkisimme itseämme, ei meitä tuomittaisi; mutta kun meitä tuomitaan, niin se on meille Herran kuritusta, ettei meitä maailman kanssa kadotukseen tuomittaisi.” (1.Kor.11:31-32)

PYHÄ JÄÄNNÖS

Juttelimme erään ystäväni kanssa siitä kehityksestä, mikä parhaillaan on menossa evankelis-luterilaisen kirkon piirissä. Esitin omana näkemyksenäni sen, että tulemme lähitulevaisuudessa näkemään entistä enemmän erilaisia seurakuntavariaatioita ja malleja elää todeksi uskovien yhteyttä. (Ks. blogistani Wednesday, May 02, 2007, MITÄ ON TAPAHTUMASSA?)

Ystäväni esitti sitten kysymyksen, onko tämä kehitys mielestäni hyvä vai huono?

Olen aina ajatellut, että nykyiseen postmodernisaatiokehitykseen ei kuulu tällainen ”hyvä – huono”-ajattelu. Kyse on nimittäin asioista, jotka tapahtuvat joka tapauksessa, pidimme sitä hyvänä tai huonona. En usko, että voimme nykyistä kehitystä pysäyttää, koska kyse on ”elämää suuremmista asioista”. Aika länsimaiden tiimalasissa on käymässä vähiin. Olemme kulttuurina tulleet tiemme päähän ja vain harva meistä osaa kuvitella – ilmestyksestä puhumattakaan – mitä eteemme tulee tulevaisuudessa.

(Otan mielelläni tässä kohtaa vastaan palautetta, näkyjä, ilmestyksiä ja sanaa Herralta.)

Uskon hengellisen kentän pirstaloitumisen olevan edessämme entistä enemmän – pidimme siitä tai emme. Itse näen tässä kehityksessä paljon plussapuolia. Uskon meillä olevan useita hyviä mahdollisuuksia ja avoimia ovia edessämme, joita ei aiemmin ole ollut. Jälkimoderni kristillisyys kun on onnekseen joutunut riisuutumaan aiemmista instituutioista. Hyvänä esimerkkinä tästä näen kansankirkkolaitoksen uskonnollisen monopolin purkautumisen.

Toivomme on siis siinä Jumalan uudeksi luovassa työssä, jossa Hän uudelleen kokoaa seurakuntaansa. Periaate, jolla Hän tätä työtään tekee on Vanhasta testamentista tuttu ”pyhän jäännöksen” periaate. ”Mutta Iisain kannosta puhkeaa virpi, ja vesa versoo hänen juuristansa.” (Jes. 11:1) Näin Hän toimii tänäänkin.

Kun siis näemme kirkon johtomiesten sahaavan poikki juurta, joka kannattaa koko kirkkoa, niin se kertoo meille juuri tämän ”pyhän jäännöksen” olemassaolosta. ”Pyhä jäännös” vain ei kunnioita mitään olemassaolevia kirkkokuntarajoja, jäsenrekistereitä, eikä mitään muutakaan inhimmillisen organisoitumisen muotoja, koska sen juuret ovat Pyhässä Hengessä. Sen alkuperä on siis muualta kuin tästä maailmasta.

NIIN KUKA OLIKAAN JÄTTÄNYT RAKENNUKSEN...?

Espoossa majaansa pitävän Majakka-seurakunnan nettisivuilla (http://www.suomenmajakka.fi/) kerrotaan, että ”the church has left the building”. Tällä halutaan kertoa, että ”ihmiset ovat rakenteita tärkeämpiä, rakenteet eivät tee seurakunnasta seurakuntaa, vaan Jumalaa rakastavat ihmiset”.

Hyvä näin. Allekirjoitan tämän lauseen ehdottomasti. Parin kolmen viimeiseksi kuluneen vuoden kokemukset aiempaa ”orgaanisemmista” seurakuntaympyröistä ovat opettaneet minulle, että on helpompi viedä ihmiset ulos rakennuksista, mutta paljon, paljon vaikeampaa on saada rakennus pois ihmisistä. Vanhasta poisoppiminen kun on eräs niitä kaikkein vaikeimpia ja aikaa vievimpiä taitoja.

Niin, että kuka tässä nyt itse asiassa olikaan jättänyt rakennuksen? Ymmärrän tällä vihjattavan, että myös Herra itse olisi jättänyt rakennuksen eli kuolleet rakenteet. Ei kai sitä rakennusta muuten olisi kannattanut jättää?

Kaikki tämä kertoo siitä, että Jumala on tekemässä jotain tyystin uutta. Meiltä tämä taas edellyttää mukautumista uuteen – tai palaamista juurille, ihan miten vaan. Poisoppiminen ei ole koskaan helppoa. Se ei ole joidenkin teknisten taitojen ulkoa opettelemista, eikä uuden tyylin lanseeraamista. Watchman Neetä lainatakseni, emme koskaan seurakunnan rakentamisen yhteydessä voi jättää huomioon ottamatta Kristuksen ristin vaikutusta yksityisen uskovan, so. minun omassa elämässäni.

Kysymys on minun kuolemastani. Suomalaisessa teologisessa keskustelussa on viime aikoina puhuttu Jumalan kuoleman teologiasta. Olisikohan aika nyt puhua oman minän kuoleman teologiasta. Poisoppimisessa on perimmältään kyse juuri tästä. Ilman tätä kuolemista ei koskaan ole ylösnousemusta, eikä uutta elämää. Se on yksinkertaisesti mahdotonta, koska se, mikä on lihasta on syntynyt, se on ja pysyy lihana. Jos sitä yrität uudistaa, synnytät vain lisää uskonnollisuutta.

Otetaan vaikka kuoleminen turvallisuuden tunteelle ja tarpeelle. Eikö Jeesus luvannutkin lähettää minut niin kuin lampaat susien keskuuteen? Eikö Hän sanonutkin tuovansa mukanaan miekan, eikä rauhaa? Tunnemmeko enää lainkaan tällaista Jeesusta, joka onkin Pyhä Rauhanhäiritsijä?

Okei, käytäntöön... Miten olisi kuoleminen omille suunnitelmille, talousarvioille, vakuutuksille, todennäköisyyslaskelmille ja inhimilliselle viisaudelle, akateemisuudelle ja koulutukselle?

Auts! En halua tuota; minun luonnollinen minäni karttaa ja hylkii koko tuota hullua ajatusta. Sitä paitsi täytyyhän seurakunnassakin nyt jokin järjestys ja järki olla... Emmehän me tyystin voi laiminlyödä...

Jeesus yleensä vaikenee murheellisena tässä kohtaa. Usein Hän myös on hiljaa pakotettu menemään pois. Minä ja muut – me yleensä jatkamme vanhoilla, tutuilla pohjilla niin kuin ennenkin.

Mutta miten minun käy, jos Jeesus onkin oikeasti jättänyt sen rakennuksen, mutta minä en? Entä se rakennus, joka on minun sisälläni; olenko valmis jättämään sen, kuolemaan sille?

Hehe... Nauru pidentää ikää eli tiedättekö mitä eroa on kristityllä ja Kristuksen seuraajalla? Check this!

http://sähköpaimen.fi/

Lisää “Hi, I’m a Mac” -parodioita

4.5.2007 – 10.01

Tässä iloksemme uusia versioita “Hi, I’m a Christ Follower” -pätkistä.

(Vaarallista puhetta – ei tosikkotraditionalisteille!)

MITÄ ON TAPAHTUMASSA2?

Historia toistaa itseään, taas. Kun katsoo Viron Moskovan suurlähetystön edessä mieltään osoittavia parikymppisiä nuorisokaartilaisia, niin näkeekö siinä samalla Venäjän tulevaisuuden? Heidän ulkomuotonsa on kuin postmodernista maailmasta, mutta arvot, asenteet ja käytös kuin 30-luvun Saksasta tai vallankumouskaartien ajan Kiinasta.

Putin on saanut lottovoiton; hänellä on joukottain kiihkomielisiä Äiti-Venäjä-aatteella huumattuja nuoria takanaan. Tai oikeammin edessään, sillä hänhän se noita palavasilmäisiä intoilijoita käyttää häikäilemättä hyväkseen. Tuossa kaikessa manipuloinnissa ja manipuloitavuudessa on jotain todella pelottavaa. Emmekö me koskaan todellakaan opi?

Joskus Putinin Suomen vierailun yhteydessä kyseltiin suomalaisilta, miten luotettavana me pidimme Putinia. Hän ei saanut paljoakaan luottamusta täältä päin. Minä sensijaan olen tyystin eri mieltä; uskon ja luotan ehdottomasti häneen. Hän on sanansa mittainen mies. Hän ilman epäilyksen häivääkään pyrkii kaikin käytettävissä olevin keinoin toteuttamaan missionsa.

Uudelleen(?) suurvaltahakuinen Venäjä on alkanut opettaa niin Euroopalle kuin muullekin maailmalle uudelleen hajottamisen ja hallitsemisen pyhiä periaatteita. Tällä tavoin se osoittautuu viimeistään nyt muinaisen äiti-Rooman itäiseksi pojaksi. Kaikki tiet vievät Roomaan tässäkin suhteessa.

Itseään toistava näytelmä etukäteen sovittuine askelmerkkeineen – Omon seuraa tilannetta rauhassa, miliisi puhuu radiopuhelimiinsa vielä kauempana ja nuoret metelöivät lähetystön lähituntumassa – tuo mieleen USA:n Teheranin suurlähetystön piirityksen ja valtauksen joskus silloin kun nuo nuoret tuskin olivat vielä edes syntyneet. Joku totesi, että nämä molemmat tapaukset tuovat esille sen, miten vieras ja käsittämätön asia länsimainen demokratia ja esim. diplomaattisen koskemattomuuden loukkaamattomuus ovatkaan itäisille kulttuureille ja verenperinnölle. No, mene ja tiedä, mutta olemmekohan vielä nähneet kaikkea?

Eikö ole muuten jännää, että jo vuosikaudet on Venäjältä kuulunut uutisia kasvavasta antisemitismistä, kaukaasialaisten etnisten ryhmien vainosta ja lisääntyvästä rasismista esim. ulkomaisia (ja sen näköisiä) opiskelijoita kohtaan. Nämä eivät vain ole meitä niin liikuttaneet. Virolaisten asia tulee jo niin paljon lähemmäksi. Mutta mitä tuleekaan seuraavaksi?

No, tunnustettavahan se on; peliähän tämä kaikki on. Groteskia peliä, jolla Venäjän nykyjohto kokeilee kepillä jäätä, mihin asti sopii mennä. Samaan aikaan on hyvä muistaa, että ei Venäjä koskaan ole päässyt irti (tokkopa edes halunnutkaan) vanhoista suurvaltahaaveistaan. Tämänlaatuinen sisäinen paine vain on sellainen luonteeltaan, että siinä on vaikeaa, ellei peräti mahdotonta kuunnella järkipuhetta, oikeanlaisesta nöyrtymisestä vuoropuheluun puhumattakaan.

Ehkä eniten käy sääliksi noita demonstraatioon komennettuja nuorukaisia. Heidän kaltaisistaan sai uskollisimmat ja kiihkeimmät seuraajansa niin Caesar, Napoleon, Hitler, Mao kuin Putinkin nyt. Tässä mielessä näytelmä Viron suurlähetystön edessä (tai yhtä hyvin Tallinnan yössä) näyttää meille tahtomattaan kuvaa huomispäivästä itänaapurissamme. Ehkä jo huomenna skeittikengät vaihtuvat sotilassaappaisiin.

Mutta koska peli on peliä, niin tuulen kääntyessä yllättäen voidaan Omonin väkivaltakoneisto ilman sen suurempia tunnontuskia komentaa murskaamaan jalkoihinsa nämä aatteen palon puna poskillaan Äiti-Venäjää puolustavat lapsukaiset. Kun heidän tehtävänsä on ohi, he saavat mennä. Muista, mitä puhemies Mao jo aikanaan totesi; ”Vallankumous syö aina omat lapsensa”.

Venäjän on hyvä olla rukouksissamme – edelleenkin.

MITÄ ON TAPAHTUMASSA?

Mitä onkaan tapahtumassa luterilaisessa kansankirkossamme? Piispalliset virkamiehet, nuo ennen niin isälliset kaikenhyväksyjät, ovatkin yllättäen ärtyneet ihan hurjiksi. Näyttää siltä, että sotaa käydään kahdella rintamalla. Toisaalla näytetään ovea ns. perinteisen virkakäsityksen puoltajille eli käytännössä naispappeuden vastustajille. Tällä rintamalla media onkin ollut lähes tulkoon suvereenisti kirkkokoneistön hallinnassa, jotain pienehköä paikallislehteä lukuunottamatta.

Toinen rintama on ollut problemaattisempi. Nokian evl. seurakunnasta alkunsa saaneen herätysliikkeen johtohahmon, entisen kirkkoherran ja pastori Markku Koiviston erottamisprosessi onkin sitten osoittautunut paljon vaikeammaksi. Opillisia perusteita erottamiseen ei ole oikein rehellisesti sanottuna löytynyt. Monet luterilaiset yliopistoteologitkin ovat asettuneet Koiviston tueksi tässä prosessissa. Ja kyllähän koko juttu näin kirkon ulkopuolelta katsottunakin näyttää hyvin ikävältä ja tarkoitushakuiselta ajojahdilta; ei kristittyjen pitäisi tällä tavoin kohdella toisiaan.

Kaiken lisäksi tuomiokapitulin kollegiokaan ei ollut päätöksessään yksimielinen, vaan äänesti asiasta 4-3. Käytännössä taisi sitten piispa Pihkalan ääni ratkaista tämän jutun. Kaksi kollegion jäsentä jätti vielä eriävän mielipiteen päätökseen. Käytännössä tämä tarkoittaa sanoutumista irti päätöksestä. Tämäkin osoittaa miten heikoissa kantimissa koko juttu oli.

Ulkopuolelta molempien rintamien sodankäyntiä seuratessa ei voi välttyä vaikutelmalta, että näin oli päätetty tapahtuvan jo aika päivää sitten. Niin Jari Rankinen (Vammalan kappalainen) kuin Markku Koivistokin ovat urheilutermein sanottuna paitsioasemassa; heti kun koskee palloon, tapahtuu virhe ja tuomarin pilli soi. Esim. Koiviston kohdalla tilanne on juuri tällainen; sanoo tai tekee hän mitä hyvänsä, hän on umpikujassa entiseen kotikirkkoonsa.

Herää kysymys ovatko piispat tehneet yhteisen periaatepäätöksen savustaa nämä toisinajattelijat ulos kirkosta. Tähän mennessä nimittäin ei kenellekään ole vielä näytetty ovea yhtä selvästi kuin sekä Rankisen että Koiviston edustamille uskoville. Kaikki muut toisinajattelun muodot ovat saaneet ja saanevat sijan kansankirkossa. Miten ne muinaiset roomalaiset sen sanoivatkaan? ”Kansan ääni on Jumalan ääni.”

Tässä tilanteessa ilmaantuu monia, jotka tunnustavat jo pitkään ymmärtäneensä, että saamme uuden kirkkokunnan. Tähän joukkoon liityn tällä päivämäärällä minäkin ja pistän vielä paremmaksi. Luulen nimittäin, että saamme tulevaisuudessa nähdä Suomessa nokialaisuuden lisäksi toisenkin Lutherin nimeen vannovan kirkkokunnan. Eivät Rankinen & co nimittäin mahdu millään Koiviston joukkojen kanssa samaan leiriin, vaan nykymenolla syntyy pian puhdasoppinen luterilainen kirkko. Näin varsinkin sen tähden, että luulen nokialaisen kirkkokunnan pian ottavan käyttöön kaksi kastetapaa, kuten jossain piireissä anglikaanisessa kirkossa on ollut tapana; sekä uskovien kaste että sylilasten kaste yhtä lailla käytössä.

Puhdasoppisen kirkon kohdalla pelkään kyllä syntyvän vain lisää hajaantumista, sillä oikean opin oikein ymmärtäviä valaistuneita ei perinteisesti ole ollut pilvin pimein. Nytkin on näköpiirissä vain kaksi; nimittäin Virtanen ja minä (enkä totta puhuen siitä Vrtasestakaan niin varma ole). Eli luulen uusia luterilaisia kirkkojakin pian olevan kaksi; maltillisempi ja änkyräsiipi.

Viittaan aikaisempaan tulevaisuuden skenaariooni (ks. Monday, March 05, 2007

TULEVAISUUS. NYT? (osa I); Uskon, että me tulemme tulevaisuudessa näkemään paljon erilaisia srk-malleja ja rakenteita, jotka ovat kulttuurissamme uusia ja joiden kautta Jumala tuoreella tavalla toimii. Nämä erilaiset tavat elää todeksi uskovien yhteyttä Kristuksessa tulevat varmaan enimmäkseen vaikuttamaan nykyisten kirkollisten rakenteiden ulkopuolella – tältä kehitys ainakin Suomessa tällä hetkellä näyttää! - mutta myös niiden sisäpuolella.

Älä siis pelkää, Sinä piskuinen lauma, sillä teidän Isänne on nähnyt hyväksi antaa teile valtakunnan! Mutta evl. kirkon kannalta nykyinen kehitys on tuhoisaa, sillä nyt ei olla leikkaamassa irti kuivaa oksaa, vaan tuoretta juurta, joka kannattaa koko kirkkoa.

UUTISIA MAAILMALTA

Taisin joskus tarjota tällä otsikolla juttua erääseen kristilliseen lehteen, eikä vastaanotto ollut kovin innostunut. (Itse asiassa juttu julkaistiin vaatimattomana yleisönosastokirjoituksena.) Niinpä, uutiset maailmalta ahdistavat joskus. Silloin voi olla hyvää politiikkaa valikoida kotimaan yleiseen tietoisuuteen levitettävä uutisaines. Oman denominaation etu ratkaisee, nääs.

Luepa netistä http://www.cmaresources.org/articles/why_theystart.asp oheinen juttu ja mieti, millaisia fiiliksiä se saa aikaan Sinussa. Opin joskus kauan sitten sen hengellisen lainalaisuuden, että totuutta – kipeätäkin sellaista – kohti on mentävä rohkeasti. Kun nimittäin kohtaat totuuden, se tekee Sinusta vapaan.

Tsekkaa itse!