”Kootkaa yhteen isien perintö!”

Eräs viime vuosisadan vaikuttavimpia sananjulistajia Suomessa oli luterilainen rovasti Urho Muroma, jonka julistustyön seurauksena evl. kirkon piirissä puhutaan ns. uuspietismistä ja viidennestä herätysliikkeestä. (You know - Suomen Raamattuopisto, Kansanlähetys etc.) Elämänsä ja julistustoimensa loppupuolella Muroma toi esille eräänä tulevaisuuden painopistealueena ajatuksen ”isien perinnön kokoamisesta yhteen”. Tällä hän tarkoitti muiden neljän, aiemman kirkollisen herätysliikkeen – rukoilevaisuus, herännäisyys eli körttiläisyys, lestadiolaisuus ja evankelisuus – yhteisen hyvän tunnistamista ja tunnustamista ikäänkuin yhdeksi ja samaksi puuksi, jonka versona myös ns. muromalaisuus nähtiin.

Kaunis ja hieno ajatus, näin ei-kirkollisin silmin nähtynä. Ehdottoman raamatullinen myöskin, mikä kaiketi lienee tärkeintä. Eikö Paavalikin sano Korinttin riiteleville uskoville, että kaikki nämä hengelliset isät ja johtajat, joiden perusteella he jakavat itsensä ja muut eri kuppikuntiin, ovatkin kaikki heidän – koska he kaikki, niin Pietari, Apollos kuin Paavalikin ovat kukin osaltaan Kristuksen palvelijoita?

Ei se ollut helppoa Muroman itsensäkään aikana. Kerrotaan, että kun Muroma vielä oli nuori, aloitteleva sananjulistaja, niin silloinen heränneiden kiistaton johtaja, Wilhelmi Malmivaara pyysi häntä puhujaksi herättäjäjuhlille. Kuka tietää, ehkäpä ajatuksena oli naittaa yhteen vanha ja vakiintunut herännäisyys ja uusi, orastava Hengen liikehdintä tekemällä sen keulahahmo, nuori pastori Muroma tutuksi vanhojen körttien kanssa. Siunattu ajatus, sillä kuka tietää, mitä Suomen Siionissa olisikaan tapahtunut itsenäisyytemme alkuvuosikymmeninä, jos nämä kaksi olisivat kohdanneet, löytäneet toisensa ja jatkaneet eteenpäin yhdessä. Luulen, että moni asia kansankirkossamme olisi toisella tavalla kuin nyt. Ehkä moni huono kehityskulku yhteiskunnassa olisi joko jäänyt tapahtumatta tai ainakin viivästynyt?

Se spekuloinnista, sillä todellisuudessa körtit eivät ottaneet, ehkä avarakatseista Malmivaaraa, joka oli ”päätään pidempi muuta kansaa”, lukuunottamatta, Muroman uutta ja tuoretta, mutta – voi onnetonta! - anglosaksisvaikutteista herätysjulistusta vastaan. Kunnon alatien kulkijat vierastivat Muroman suorasukaista kutsua uskoon ja kehotusta tulla Jeesuksen luo, uudestisyntyä ja täyttyä Pyhällä Hengellä. ”Korkeelta löi”, olivat körttipapit kilvan määkineet Muroman julistusta kuunneltuaan. (Tästä Muroma sai myöhemmin kuulla enemmänkin; luterilaisuudelle vieraan angloamerikkalaisen ratkaisukristillisyyden tuomisesta luterilaisen kirkon seinien sisälle.)

Hyvin opettavaista, sillä Jumala ei todellakaan kaada uutta viiniä vanhoihin leileihin. Okei, sanotaan sama asia kauniisti; ehkä Jumala kunnioittaa vanhoja herätysliikkeitä niin paljon, että ei pilaa niiden vanhoja, parkiintuneita leilejä uudella, kuohuvalla väkiviinillä – silloinhan molemmat säilyvät. No, säilyvät, miten säilyvät, enkä voi estää sarkasmia tihkumasta ääneeni, kun sanon tämän.

Hyvin opettavaista se on myöskin siinä mielessä, että usein tämän vilpittömän hyvää tarkoittavan, mutta ah niin idealistisen ajattelun suurimpana esteenä on organisoituneiden herätysten johto- ja virkamiesten reviirimustasukkaisuus ja kademieli. Ai miten niin? No, ihan siten, että ensin oli herätys, sitten herätysliike, sen jälkeen vain liike, jonka jälkeen taas liikeyritys ja lopulta vain yritys. Silloin alkujaan Jumalan Hengen vaikutuksesta syntynyt spontaani liikehdintä on tullut tiensä päähän ja Telppästen niityltä on päädytty suuren kaupungin kivitaloon.

Jumala on kuitenkin Suvereeni, Apostolisen Hengen Jumala, joka Hänkin, kuten Hänen innoittamansa apostolitkin, tekee työtään siellä, miisä kukaan muu ei toimi. Hänkin pitää kunnia-asianaan olla rakentamatta muiden laskemalle perustalle. Hän vuodattaa Henkeään tyystin oman tahtonsa mukaisesti. Sillä tavoin kaikki kunnia tulee yksin Hänelle, jolle se yksin kuuluu.

Entä miten on vapaiden suuntien laita? Voitasiinko sieltä käsin koota yhteen tämä alussa mainitsemani ”isien perintö”? Olisiko helluntailiikkkeen tai vapaakirkollisten joukossa joku hengellinen johtaja, joka näkisi ”metsän puilta” ja laajempia kokonaisuuksia Jumalan valtakunnassa ja Kristuksen seurakunnassa kuin vain oman pienen hiekkalaatikkonsa?

Rehellisesti sanottuna, en ole kovin optimistinen niiden(kään) suhteen, sillä samat organisoitumisen ja liike-elämän lainalaisuudet ohjaavat ja sitovat niitäkin. Ehkä vain Hilja Aaltonen omassa profeetallisuudessaan kohoaa ylitse muiden, kun uskaltaa julkisesti tunnustaa näkevänsä Jumalan käden jäljen vahvasti olevan mukana vieraan kirkkokunnan sisällä vaikuttavassa liikehdinnässä.

No, entä uudet, itsenäiset seurakunnat? Näen niiden käyvän läpi nopeaa kirkollistumisprosessia jo nyt, ennen kuin ns. näkyliike on edes ehtinyt miehen ikään. Valitettavan usein piireissä kuin piireissä käy ilmi se raamatullinen totuus, että ”niinkuin lihan mukaan syntynyt silloin vainosi Hengen mukaan syntynyttä, niin nytkin” (Gal. 4:29). Uusi herätys on aina vanhan uhka ja kilpailija.

Mitä sitten tarkoitan tällä ”isien perinnön yhteen kokoamisella”? Näin sen näin...

Paavo Ruotsalainen oli Jumalan mies, samoin Nils-Gustav Malmberg etc. Rukoilevaisuus oli aitoa suomalaista karismaattisuutta vielä pitkään suurimpien kuohujen mentyä ohi. Muroma korosti vahvasti Pyhällä Hengellä täyttymisen merkitystä kristityn vaelluksessa. Ja jos tutkimme lestadiolaisen herätyksen alkuaikoja, niin löydämme kirkkohistorian haalistuneilta, ehkä jo yhteen liimautuneilta sivuilta lukuisia esimerkkejä sellaisista karismaattisista manifestaatioista, joiden rinnalla nykyisten evl. piispojen ”kiven kengässä”, Nokia Mission tilaisuudet vaikuttavat sangen hartailta kirkonmenoilta. Etc. etc...

Tämä on muuten paljon puhuva ja minua itseäni suuresti turhauttava kirkkohistorian opettama esimerkki yhteisöllisestä toimintatavasta silloin, kun tarvitsee turvata jo saavutetut asemat ja edut ja ennen kaikkea kun pelätään mennä eteenpäin. Tiedän, että esim. herännäisyyden nykyiset johtomiehet ovat kiusallisen tietoisia oman liikkeensä vaietuista karismaattisista juurista. Otetaan nyt esimerkiksi vaikka Paavo Ruotsalaisen nimeltä tuntema suojelusenkelinsä tai hänen neuvon kysymisensä körttien piirissä vaikuttaneilta profeetoilta. En tiedä, miksi näistä asioista ei puhuta. En myöskään ymmärrä sitä, miksi tuohon alkuaikojen karismaattisuuteen ei nähdä tarvetta ja koeta halua palata. Eihän Jumala oli mihinkään muuttunut.

Samaa ajatuskulkua jatkaen; tekikö Nokia Missio virheen tai paljastiko se todelliset juurensa ja mistä se on kotoisin, kun se julisti pannaan David Pawsonin helatorstain opetukset Pirkkahallissa? Surullista, miten historia toistaa itseään. Emmekö me koskaan opi...? Kaikki herätysliikkeet ottavat jotain pois Jumalan Hengen ilmoituksesta ja laittavat sinne jotain muuta tilalle, jolle sitten annetaan ilmoitukseen rinnastettava asema yhteisön piirissä. Näin tapahtuu tradition kanonisoiminen. Monissa uusissa herätyksissä tämä tapahtuu vain paljon nopeammin kuin vanhoissa liikkeissä.

Sitä suuremmalla syyllä tämä yhteinen perintö, josta me kaikki olemme Kristuksessa osalliset, tulisi koota yhteen. Se pitäisi tunnustaa ja sille tulisi antaa sille kuuluva arvo. Kaikki tämä on näet sitä Jumalan Hengen meidän kansallista maaperäämme muokannutta työtä niin kansankirkomme sisä- kuin ulkopuolellakin, joka on ollut meille siunauksena jo parin sadan vuoden ajan. Minulla ei ole vaikeuksia tunnistaa ja tunnustaa Jumalan Hengen työtä eri herätysliikkeiden piirissä. Paavalia lainaten, minun ovat niin Paavo, kuin Lars-Leevikin, yhtä lailla Henrik (Renqvist) ja Urhokin, samalla tavoin Eeli Jokinen kuin Eino Manninenkin, niin Markku kuin Karikin.

Mutta kuka näkisi laajemmalle, katselisi korkeammalta, jotta voisi oikein koota yhteen isien perinnön?