ARMO KANNATTAA (Herättäjäjuhlat Lahdessa 6.-8.7.)

Tulin körttijuhlilta kotiin ja vaimo kysyi, miten oli mennyt. Kieleni päältä oli lipsahtaa, että hyvinhän siellä, kunnes tajusin olevani epäuskottava. Vastasin siis mutisten, että eipä ihmeitä...

Viikonloppu oli mielenkiintoinen ekskursio minulle vähän vieraampaan ajatusmaailmaan ja alakulttuuriin. Vai pitäisikö sanoa alatien kulttuuriin. Kerrotaan körttiopiskelijoista, joiden kannustushuuto yliopiston osakuntien lentopallokilpailussa oli ”tappio vaik on niin syvä, alatie on aina hyvä”.

Teema ”Armo kannattaa” oli kyllä hyvin valittu. Se toi tutun turvallisesti esille herännäisyyden tosi olemuksen; Jumalan suvereenin armon ehdottoman yksipuolisen korostamisen. Teema sinänsä osattiin todella hyvin kontekstualisoida nimenomaan Lahdessa, sillä missäpä muuallakaan armo kannattaa niin hyvin kuin juuri Busines Cityssä? Juhlien pitopaikka vain kilometrin päässä liki 80 vuotta sitten Fellmannin pellolla sijainneesta punaisten kokoamisleiristä tuli todetuksi useaankin eri otteeseen. Joku voisi sanoa, että jo oli aikakin. Muodostivathan körttiläistaustaiset suomalaiset miehet valkoisen Suomen vapautusarmeijan ja myöhemmin radikaalin äärioikeiston lujan moraalisen selkärangan maailmansotien välisenä aikana. Jaakko Löytty peräänkuuluttikin kirkollisen totuuskomission asettamista kansallisen sovinnon syntymiseksi v. 1918 tapahtumien tiimoilta. (On muuten mielenkiintoista, että toinen, joka on ajanut samaa kansallisen sovinnon asiaa, professori Heikki Ylikangas, on hänkin lähellä herännäisyyden ajatusmaailmaa ja arvoja.)

Juhlien pitopaikka Lahden hiihtostadionilla tuli myös mainittua; urheilun kaikkensa antamisen pyhätössä kaikuikin nyt armon sanoma. Ja sitä rataa... Itse olisinkin tähän puoleen toivonut kiinnitettävän enemmän huomiota; Lahden v. 2001 hiihtokisat ja Suomen hiihtourheilun syvä lankeemus tai itse asiassa kärähtäminen jo pitempään harrastetusta vilunkipelistä. Hengelliset juhlat armoteemalla näillä hemohessin kyllästämillä suorituspaikoilla (”mitään en oo ottanut...”) on suorastaan profeetallista. Miten kommunikoi Jumalan vanhurskaus ja armo näiden tapahtumien ja niistä aiheutuneiden syvien kansallisten haavojen kanssa? Entä urheilijat, nuo karpaasit ja ”rehelliset Lapin jätkät” itse? Koskeeko kansallisen sovinnon sanoma myös heitä? Eikö armo viimeinkin voisi käydä oikeudesta vai ovatko nämä traumat vielä syvempiä kuin osaamme aavistaakaan?

Olisiko siis anteeksipyytämisen ja anteeksiantamisen, kansallisen sovinnon aika – monellakin tasolla ja monessakin mielessä?

Körttijuhlat Lahdessa? Varmaan on körttien syytä kontekstualisoida muutakin kuin vain juhlien slogan, jotta etelän cityihin rantautuminen onnistuisi. Ja ”ensi vuonna Espoossa, jos Jumala suo”, kuten päätösseuroissa todettiin. No, tässä kaikessa on kyse enemmänkin kylmästä matematiikasta ja faktoista, kuin pelastussanoman viemisestä etelän pakanoille. Jos maaseudun puolue joutuu vakavasti miettimään omaa relevanttiuttaan etelän suurissa asutuskeskuksissa, niin joutuvat kyllä maaseudulla syntyneet hengelliset liikkeetkin. Tämä lieneekin körttiläisyyden yksi suurimpia haasteita lähitulevaisuudessa, joskin sillä on puolellaan yksi merkittävä etu verrattuna muihin liikkeisiin, josta myöhemmin lisää.

Ajattelen voivani tiivistää vaikutelmat Lahden herättäjäjuhlilta kolmeen sanaan, jotka kuvaavat hyvin tämän liikkeen tilannetta ja olemusta tänään: traditio, matrix, mainstream.

Traditio. Herännäisyys on paljolti kaunista perinnettä, jota kieltämättä ylläpidetään taitavasti ja määrätietoisesti. Se on samalla sen kompastuskivi, koska perinteen siirtäminen on aina vaikeaa – näin varsinkin silloin kun kulttuuri ja yhteiskunta voimakkaasti muuttuvat. Vaarana on silloin se, että valtaosa väestä ja erityisesti uusi sukupolvi jää kylmäksi, jopa ulkopuoliseksi tälle perinnölle. Hengellisesti puhuen tämä kouristuksenomainen traditioon tarrautuminen on vieläkin vaarallisempaa. Eikö Johannes Kastajakin varoittanut oman aikansa vanhan herätysliikkeen (so. farisealaisten) kannattajia turvautumasta perintöuskovaisuuteen; ”älkää sanoko, että meillä on isänä Aabraham...”

Jumalalla ei ole lastenlapsia ja isien suurin perintö on synti.

Matrix. Heränneiden juhlissa ja seuroissa luodaan pienieleisesti, mutta varmasti eräänlainen kaiken kattavan totalitaarisuuden tuntu; on vain tämä todellisuus, eikä muuta. Körttivirsien lähes hypnoottinen poljento, seurapuheiden samankaltaisuus usein toistuvine koodisanoineen ja muu yhteisön oma sisäinen koodisto takaavat tämän matrixin kaikenkattavuuden. (No, tosiasiassa sama pätee mihin hyvänsä liikkeeseen, niin hengelliseen kuin poliittiseenkin.)

Mainstream. ”Herännäisyys oli 1880-luvun alussa ahdasmieliseksi leimattu hajanainen seuraliike. Itsenäisyytemme alusta alkaen körttiläiset muodostivat porvarillisen Suomen ydinjoukon, jonka katsottiin aidoimmin edustavan suomalaista kristillisyyttä.” Näin sanotaan Ilkka Huhdan tekemän körttiläisyyden julkisuuskuvaa vv. 1880-1918 käsittelevän tutkimuksen esittelyssä. Kirjan nimi on kuvaavasti ”Täällä on oikea Suomen kansa” (Suomen Kirkkohistoriallinen Seura, 2001). Hiljattain tehdyn tutkimuksen mukaan valtaosa Suomen evlut kirkon papeista kokee nimenomaan herännäisyyden olevan kaikkein lähinnä omaa kristillisyyden näkemystään. Näin siitäkin huolimatta, ettei ko. teologi muuten ole mitenkään integroitunut herännäisyyteen. Kyllä näin on; herännäisyys edustaa valtavirtaa kansankirkossamme. Tämä on sen vahva turva tulevaisuutta ajatellen, mutta myös sen kompastuskivi.

Tämä näkyi myös Lahden herättäjäjuhlilla; koko seurakuntayhtymän koneisto oli pyyteettömästi valjastettu näiden etelän juhlien onnistumiseksi. Pelattiin varman päälle; talkootyötä niin vapaa- kuin virka-ajallakin. Samaan aikaan kuitenkin puhutaan painavin äänenpainoin herännäisyydestä maallikkoliikkeenä. Eipä ihme, että eräässä kriittisessä yleisönosastokirjoituksessa juhlien aikana puhuttiinkin ”kulissien pystyttämisestä”. (Muut herätysliikkeet tulevat varmasti vaatimaan osansa jatkossa, erityisesti viidesläisyys ja Kansanlähetys.)

Jännä juttu on se, että suuret evlut kirkkoa repivät kiistakysymykset, kuten esim. naispappeuskiista tai kysymys samaa sukupuolta olevien oikeudesta kirkolliseen avioliittoon vihkimiseen, eivät ole suuremmin herännäisyyttä jakaneet. Onko niin, että ainaisesta kivusta ja ahdistuksesta paatoksella puhuminen turruttavat kuulijat näkemästä näitä isoja ja ajankohtaisia kysymyksiä? Tulemmeko siis tulevaisuudessa näkemään vaikkapa ”Heränneen kansan homoseksuaaliset ystävät”? Ehkä armo kannattaa senkin?

Mutta onko se silloin enää oikeaa Jumalan armoa? Kiinnitin huomiota Lahden juhlilla siihen, että armosta puhuttiin välillä huolestuttavan persoonattomassa muodossa – vähän niinkuin ”Tähtien sodan” Voimasta. Jokainen herätysliike ottaa siis jotain pois Jumalan ilmoituksesta ja laittaa sitten tilalle oman korostuksensa, josta siitäkin ”shibboletista” tulee aikanaan autuuden ehto. Tätä ei julisteta ääneen, mutta kun tradition kanonisoiminen tehdään kyllin tehokkaasti – niinkuin herännäisyydessä on tehty – niin se kyllä toimii.

Sarkastisesti voisikin todeta, että jos vaikkapa karismaattisuudessa pelastuskokemus ilmenee tunteissa, niin näkyy se körttiläisyydessäkin – päinvastaisella tavalla kuitenkin. Pelastus tulee kuitenkin yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen kautta, ei edes omista alatien kokemuksistakaan.